Friday, October 04, 2013

Film concert Tukkijoella (1928) / Log River (new score by Kimmo Hakola, performed by RSO at Helsinki Music Center, conductor: Santtu-Matias Rouvali), program notes in Finnish.

Again I'm on my way to Pordenone when the Radio Symphony Orchestra is giving a magnificent film concert. These are the program notes I wrote about the film for the concert.

Tukkijoella (1928)
Timmerflottare / Stockflötarna
Log River

Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Wilho Ilmari, Axel Slangus. Käsikirjoitus: Erkki Karu ‒ Teuvo Pakkalan teoksesta Tukkijoella, nelinäytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä (1899, viides, korjattu laitos 1922) ‒ jonka laulujen sanat: Otto Manninen, Larin Kyösti ja Kaarlo Halme ‒ ja laulujen säveltäjä: Oskar Merikanto. Kuvaus: Frans Ekebom. Kuvausapulainen: Armas Fredman. Lavastus: Carl Fager. Naamiointi: Hannes Kuokkanen. Naamiointiapulainen: Olavi Suominen. Musiikki elokuvateatteriorkesterille: Emil Kauppi ‒ Oskar Merikannon näytelmämusiikin (1899) pohjalta. Leikkaus: Axel Slangus, Frans Ekebom. Studiopäällikkö: Armas Fredman. Valokuvat: Kalle Havas, Kosti Lehtinen.

Pääosissa: Urho Somersalmi (Aaprami Turkka), Ellen Sylvin (Pietolan Katri), Mary Spennert-Hannikainen (Anni), Kirsti Suonio (Maija Rivakka), Litja Ilmari (Pahna-Maija), Olga Salo (Leena), Eino Salmela (rättäri Antti Huhtanen), Paavo Costiander (Huotari), Ossi Korhonen (Pölhö-Kustaa), Heikki Välisalmi (Heikki Tolari), Emil Lindh (talollinen J. Pietola), Agnes Lindh (rättärin äiti), Olga Leino (Pertun leski, Pölhö-Kustaan äiti), Mimmi Lähteenoja (Poro-Pirkko), Juho Pulssi (Korhonen), Helge Ranin (Kasuri), Kalle Grönfors [Kalle Viherpuu] (Renki-Pekka), Toivo Suonpää (tukkilainen), Virtanen II (tukilla laskeva tukkilainen), Emil Mikkola (lautamies Taurila), Sulo Räikkönen.

Kuvauspaikkoja: Iitti: Leinin talo (Pietola) ja Antti Lepän talo (Annin kotimökki) nykyisen Mankalan voimalaitoksen kohdalla, Mankalankosket, mm. Kaurakoski sekä Kirkkojärvi ympäristöineen ja Leininselkä. Studio: Vironkadun studio. Kuvausaika: Kesä‒syksy 1928.

Ensiesitys: 5.11.1928 Helsinki (Kino-Palatsi), Kuopio, Lahti, Tampere, Turku ja Viipuri, levitys: Suomen Biografi Osakeyhtiö ‒ tarkastusnumero: 15194 ‒ S (sallittu) ‒ tarkastuspituus 2852 m /20 fps/ 124 min. Alku- ja välitekstit suomeksi ja ruotsiksi.

Restauroitu, värisävytetty laitos (Suomen elokuva-arkisto 2004): 2745 m /20 fps/ 119 min
RSO Mykkää valoa 2013: digitaalinen HD-versio: nopeus vastaa 20 fps, kesto 1 h 59 min 48 sek

Muita filmatisointeja: Tukkijoella (Kalle Kaarna, 1937), Tukkijoella (Roland af Hällström, 1951, mukana Tauno Palo, Lasse Pöysti).
   
Teuvo Pakkalan laulunäytelmä Tukkijoella on tukkilaisromantiikan kantateos. Ensimmäinen sen kolmesta filmatisoinnista valmistui jo mykän elokuvan kaudella, toki tarkoitettuna esitettäväksi niin, että elokuvateatteriorkesteri soittaisi Emil Kaupin sovittamaa musiikkia, joka perustui Oskar Merikannon alkuperäissävelmiin. Menettely ei ollut tavaton. Muutamaa vuotta aikaisemmin oli valmistunut Erich von Stroheimin Iloinen leski. Richard Strauss itse teki elokuvamusiikkisovituksen Robert Wienen ohjaamaan Ruusuritariin. Carmenista tehtiin 1920-luvulla monta korkean profiilin filmatisointia. Kaikissa kajahti mahtava ison orkesterin musiikki elävinä tulkintoina maailman kinopalatseissa.

Tukkijoella-näytelmä oli Teuvo Pakkalan (1862‒1925) siunaus ja kirous. Se toi taloushuolien kanssa kamppailevalle taiteilijalle säännöllistä ja tervetullutta tuloa. Toisaalta tutkijat J. A. Hollosta Mervi Kantokorpeen ovat arvelleet näytelmän valtaisan suosion haitanneen tekijänsä mainetta vakavasti otettavana taiteilijana. Kantokorpi kiinnittää huomiota Pakkalan kirjailijakuvan kahtiajakoisuuteen modernin proosan mestarina ja suomalaisen huvinäytelmän suosikkina. Pakkalan suosikkikirjailija oli F. M. Dostojevski, ja opintomatkallaan Ranskaan hän perehtyi moderniin ranskalaiseen kirjallisuuteen. Pääteoksissaan Pakkala oli niin paljon aikaansa edellä, että hänen täysi arvonsa pystyttiin näkemään vasta 1960-luvulla.

Tukkijoella-näytelmä on romanttista, todellisuuspakoista lauluviihdettä, joka päättyy kolminkertaiseen onnelliseen loppuun viekkaan rättärin juonien paljastuttua. Kaarlo Bergbom, Otto Manninen ja Oskar Merikanto toivat panoksensa suosikkikappaleeseen, joka sai ainutlaatuisen yleisömenestyksen. Siitä tuli Suomen suosituin näytelmä (Nummisuutarit on esitetyin, Tukkijoella katsotuin ja toiseksi esitetyin), ja ensimmäisen filmatisoinnin valmistuessa se oli ollut lähes kolme vuosikymmentä kantaohjelmistossa kaikkialla maassa. Yksin Suomen Kansallisteatteri oli esittänyt sen 300 kertaa.

Dialogi- ja lauluvetoinen näytelmä loi pohjan tukkilaisromantiikan perinteelle ja perusti suomalaiseen populaariin fiktioon arkkityyppejä, joita voi verrata commedia dell'arten hahmoihin. Pakkalan monipuolisuutta osoittaa se, että nämä kansanomaiset arkkityypit loi lahjakas moderni kirjailija aikaansa edellä olevan kunnianhimoisen taiteellisen linjansa rinnalla. Juoni on luonnosmainen, kaavamainenkin, ja lähinnä kehys mehevää kansanhuumoria tarjoaville vuorosanoille. Näyttelijät totesivatkin, että se ˮelää repliikin varassaˮ (Heikki Välisalmi) ja ˮsiinähän on sana kaikki kaikessaˮ (Kirsti Suonio).

Eskapistisen näytelmän kirjailija oli perusolemukseltaan realisti. Pakkala oli kokenut lapsena nälkävuodet, joutunut kerjuulle, menettänyt merenkävijä-isoisän joka hukkui Hailuodon edustalla, seurannut uittopäällikkönä toimivaa isäänsä ja tullut tuntemaan tukkilaiselämän ja tervaveneiden todellisuutta. Hän tiesi, miten kansa eli ja taisi tietää senkin, millainen teatteri toisi sille kaivattua virkistystä.

Kun Erkki Karu otti tuottaakseen Tukkijoella, kyseessä oli uusi panos Suomi-Filmin kansallisten merkkiteosten sarjaan ja samalla sijoitus varmaan kaupalliseen suosikkinumeroon. Näyttelijöiksi palkattiin tunnettuja, mahdollisuuksien mukaan rooleissa jo teatterissa karaistuneita veteraaneja.

Urho Somersalmi (1888‒1962) oli aikansa suomalaisen teatterin johtava sankarinäyttelijä, monipuolinen lahjakkuus, joka kunnostautui niin Shakespearen kuin Tshehovinkin maailmoissa. Elokuvissa hän oli vilahtanut nimettömässä sivuosassa Sylvissä (1913), mutta pääosaan hänet veti koulutoveri Mauritz Stiller riikinruotsalaisen Juhan (1921) shemeikkamaiseksi tukkilaiseksi. Pitkän teatteriuran tehneen Somersalmen viimeinen elokuvarooli oli Väinämöinen elokuvassa Sampo (1959). Somersalmi oli mykän kauden ainoa suomalainen elokuvatähti. Somersalmi niitti parhaillaan suosiota maailmalla Gustaf Molanderin elokuvassa Hänen englantilainen rouvansa (1927), kun Erkki Karu sai hänet kiinnitetyksi ensimmäiseen suomalaiseen elokuvapäärooliinsa rehtinä tukkilaispomona. Turkka oli ollut Somersalmelle loistorooli näyttämöllä, ja sellainen siitä tuli myös elokuvassa. Vuonna 1996 Somersalmelle myönnettiin postuumi muisto-Jussi tästä roolistaan.

Luihuna rättärinä vakuutti ˮyhtä onnistuneesti kuin puhenäyttämölläkinˮ Eino Salmela, joka oli esittänyt roolia ˮpuolen ikäänsäˮ. Todellisia elokuvan naistähtiä Suomessa ei vielä ollut. Katria esitti Ellen Sylvin, ja häntä kohtaan tunnettiin myötätuntoa, koska ei ollut ˮensi kerta kun voi aavistaa ohjaajan jättityön, jotta neiti Sylvin saataisiin edustuskelpoiseksiˮ. Annin esittäjä Mary Spennert-Hannikainen taas herätti niin suurta ihastusta, että uumoiltiin jo, että hänessä on ˮelokuvataiteemme kaikesta päättäen saanut kauan kaipaamansa ʼsankarittarenʼˮ.

ˮOttiatuotaˮ-hokemastaan muistetun Tolarin teatterihahmon luoja Taavi Pesonen oli kuollut, mutta Heikki Välisalmi sai kiitosta humoristisesta tulkinnastaan. Uskonnollisen ja vehkeilevän Poro-Pirkon rooli uskottiin Mimmi Lähteenojalle (1865‒1937), joka oli Kansallisteatterin kantavia voimia kansannaisten ja vahvojen äitiroolien tulkkina. Hänestä tuli myös Suomi-Filmin luottonäyttelijä. Ossi Korhosen (1898‒1976) tulkinta Pölhö-Kustaasta oli ˮpersoonallisen, ilmehikkään ja uskottavan taiteen leimaamaˮ, lausui muuten hyvin kriittinen Ylioppilaslehden arvostelija. Korhosen pitkä elokuvaura jatkui 1960-luvulle, ja hän ehti näytellä televisiossakin.

Kirsti Suonio (1872‒1939) kuului Suomen rakastetuimpiin teatterikomedienneihin, ja hän oli tullut tutuksi myös monissa Suomi-Filmin elokuvissa. Maija kuului hänen suosituimpiin rooleihinsa teatterissa, ja yhtä mehevästi Suonio tulkitsi sen nyt valkokankaalla.

Yhtiön johtaja ja elokuvan tuottaja Erkki Karu laati Tukkijoella-elokuvan käsikirjoituksen. Vaikka hän muokkasi sitä, siihen jäi paljon ˮmykkää puhettaˮ, ja tarina pysyi rönsyilevänä. Ohjaajaksi Karu ei ehtinyt, sillä hänellä oli samaan aikaan valmisteilla sotilasaiheinen Meidän poikamme. Karu kiinnitti ohjaajiksi kaksi teatterin raskassarjalaista. Wilho Ilmari (1888‒1983) oli maineikas Kiven ja Shakespearen tulkitsija, sittemmin teatterineuvos ja Suomen teatterikoulun opetusohjelman suunnittelija ja rehtori. Tukkijoella oli hänen esikoistyönsä elokuvaohjaajana. Axel Slangus (1890‒1965) oli kantavia voimia Helsingin Svenska Teaternissa, jossa hän työskenteli ällistyttävän pitkän kauden 1918‒1962. Teatterissa hänet tunnettiin niin Nikolai Gogolin Reviisorista kuin Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolemastakin. Elokuvassa hänen jännevälinsä ylsi Erkki Karun Nummisuutareista Ingmar Bergmanin Neidonlähteeseen. Tukkijoella jäi Slangusin ainoaksi elokuvaohjaukseksi.

Riemukkaaseen ja vuolaaseen dialogiin perustuvan näytelmän muokkaaminen mykkäelokuvaksi oli äärimmäinen paradoksi. Toisaalta Tukkijoella perustuu luontoon ja maisemaan, jonka kuvaamisessa elokuvalla oli ylivoimainen etusija. Erkki Karu oli filmannut Koskenlaskijan morsiamen Iitissä, ja siellä, Mankalankoskien ympäristössä, toteutettiin myös Tukkijoella-elokuvan kuvaukset. Sittemmin myös Valentin Vaala, Teuvo Tulio ja Roland af Hällström kuvasivat legendaariset koskenlaskukohtauksensa siellä. Erkki Karu kiinnitti elokuvaan yhtiön luottokuvaajiin kuuluvan Frans Ekebomin (1889‒1965), jonka ura oli alkanut vuonna 1914 ja joka jatkoi alalla vuoteen 1958.

Kaikki riippui auringosta, mutta saatiin ˮsadetta, sadetta ja aina vaan sadetta!ˮ (Kirsti Suonio). Vieraileva toimittaja sai huomata, että Iitissä oleili suuri osa Helsingin teatteriväkeä aurinkoa odotellen. Rouva Spennert ja Ossi Korhonen hyppäsivät narua. ˮKun säät olivat epävakaiset, jouduttiin kuvaamaan äkkiarvaamattaˮ (Kirsti Suonio) aina, kun aurinko suvaitsi pilkistää. Pala palalta elokuva saatiin purkkiin, ja maisemat olivat tosiaankin mahtavia kuohuvine koskineen.

Vuonna 1928 elettiin mykän elokuvan timanttikautta, suurimman loiston vaihetta samalla kun äänielokuvan läpimurto jo toteutui. Joe Mayn Kotiinpaluu tuli Helsingin ensi-iltaan samana päivänä kuin Tukkijoella. Ohjelmassa jatkoi toista viikkoa Raoul Walshin Kilpakosijat, ja komedian kultasuoni avautui Buster Keatonin elokuvassa Steamboat Bill, Jr. F. W. Murnaun Auringonnousu, Fritz Langin Vakoilija, Josef von Sternbergin Viimeinen määräys ja Paul Lenin Nauruihminen olivat Suomen elokuvateattereiden ohjelmistoissa. Jokainen kriitikko näki, että teatteriväen Tukkijoella-filmatisointi oli kaukana siitä, missä maailmalla mentiin.

Valtalehtien arvostelut olivat kohteliaita ja yhtiön mainosaineistoa myötäileviä. Kansan Kuvalehti ja Suomen Kuvalehti tekivät elokuvasta kansijutun. Ylioppilaslehti myönsi, että elokuva oli ˮehdoton pettymysˮ, jota rasitti ˮväsyttävän tavanomaisuuden leimaˮ.

Helsingin ensi-ilta oli gaalanäytös, johon osallistuivat aitioissaan tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander perheineen ja valtioneuvoston jäseniä. Kansansuosio oli tavaton. Kuopiossa kaupunkiin tuli jonoittain maaseudun väkeä varta vasten elokuvaa katsomaan. Ilo oli ylimmillään, ja salit täyttyivät. Tukkijoella oli kauden suurin kotimainen menestyselokuva ja yksi suurimman yleisömenestyksen saavuttaneista kotimaisista elokuvista siihen mennessä.

Antti Alanen

Mykkää valoa -faktatietojen lähde: Suomen kansallisfilmografia.

No comments: