Saturday, May 14, 2016

La Guerre est finie / The War Is Over

Sota on loppunut / Kriget är slut / Der Krieg ist vorbei / La guerra è finita / Война окончена. FR/SE 1966. PC: Sofracima (Paris), Europa Film (Stockholm). P: Anatole Dauman, Gisèle Rebillon, Catherine Winter. D: Alain Resnais. SC: Jorge Semprún. DP: Sacha Vierny - black and white - 1,66:1. PD: Jacques Saulnier. Cost: Madeleine Lafon, Marie Martine. Makeup: Alexandre Marcus, Éliane Marcus. M: Giovanni Fusco. S: Antoine Bonfanti. ED: Eric Pluet, Ziva Postec. Narrator: Jorge Semprún. Original in French with some passages in Spanish.
    C: Yves Montand (Diego Mora / nom de guerre: Carlos Domingo), Ingrid Thulin (Marianne), Geneviève Bujold (Nadine Sallanches), Dominique Rozan (Jude), Françoise Bertin (Carmen), Michel Piccoli (l'inspecteur des douanes), Paul Crauchet (Roberto), Gérard Séty (Bill), Jean Bouise (Ramon), Anouk Ferjac (Marie Jude), Yvette Etiévant (Yvette), Jean Dasté (le chef du réseau clandestin), Annie Fargue (Agnès), Gérard Lartigau (le chef du groupe d'action révolutionnaire), Jacques Rispal (Manolo), Jean-François Rémi (Juan), Marie Mergey (Madame Lopez), Marcel Cuvalier (inspector Chardin), Roland Monod (Antoine), Bernard Fresson (André Sarlat).
    Loc:  Paris (Boulevard Saint-Germain, Gare de Lyon, Place de la Contrescarpe, Rue Champollion, Rue Soufflot, Rue de l'Estrapade), Ivry-sur-Seine, Pyrénées-Atlantiques (Hendaye, Urrugne).
    Helsinki premiere: 19.1 1968 Ritz, released by: Suomi-Filmi Oy – VET 75159 – K16 – 3360 m / 121 min
     A vintage KAVI print deposited by Suomi-Filmi with Finnish / Swedish subtitles by Mindele London / Maya Vanni viewed at Cinema Orion, Helsinki (50 Years Ago), 14 May 2016

In 1939-1975 General Franco was the military dictator of Spain after a bloody civil war and a coup where the legal Republican government was supplanted. After Franco's military coup opposition became illegal, forced to act abroad.

In our continuous 50 Years Ago feature (inspired by Bologna's 100 Years Ago) we have reached a very rich year, 1966. Eight great films of 1966 we have recently screened anyway (including Persona, Au hasard Balthazar, and Andrei Rublyov, and Godard's Masculin féminin and Made in USA, too) and there are many more worth revisiting.

La Guerre est finie I had not seen since 1970 when I saw it twice, first in a film society and then on tv. I loved it then, not least because of the beautiful Canadian Geneviève Bujold who looks very young in this international breakthrough role of hers.

La Guerre est finie is a political thriller made by top talent of the movement: Alain Resnais, Jorge Semprún (in his film debut), and Yves Montand, and faces familiar from this kind of film such as Michel Piccoli, Jean Bouise, Jean Dasté, and Bernard Fresson. La Guerre est finie may have been an inspiration to the greatest international wave of the political thriller, films such as Z (1969) directed by Costa-Gavras, also with Semprún, Montand, Fresson, Bouise, and Dasté. At least La Guerre est finie was an anticipation.

La Guerre est finie, like Godard's La Chinoise (1967), is also an anticipation of the young radicalism of the year 1968. In La Guerre est finie there is a group of young radical leftists who want direct and immediate action: terrorist bomb attacks against tourism to shatter Spain's growing popularity as a tourist paradise. They have had enough of the slow and patient strategy of the traditional Spanish Left. The weary Diego (Montand) tries to talk sense with the group who are not even Spaniards.

There is a sense of first hand experience in the subject, no doubt thanks to the presence of Jorge Semprún not only as the screenwriter but also as the narrator - there is a lot of narration in the movie, particularly in the beginning.

In a curious scene towards the end a seasoned policeman comes to check the passport of Monsieur Sallanches (an alias of Diego Vega) which Nadine (Bujold) diligently provides. The photograph in the passport has been expertly switched, and everything is ok. The policeman reveals to Nadine a piece of information crucial to saving Diego, and also states that "sometimes resistance men are suddenly ministers".

Jorge Semprún Maura (1923-2011) was a Resistance veteran during the Nazi occupation of France (he was deported to Buchenwald) and an active member of the PCE (Partido Comunista de España) until 1964. His grandfather Antonio Maura had been a prime minister of Spain, and after Franco's death Semprún served as Minister of Culture in Spain from 1988 to 1991.

Of Alain Resnais' feature films La Guerre est finie is the one that most resembles mainstream. It is a suspense thriller with an original touch but clearly Resnais is aware of Hitchcock (the direction of looks, the suspense in chase scenes), Bresson (the focus on the meaningful close-up), and Antonioni (the sense of displacement and alienation).

The storytelling is mainly linear in this film, but there is a repeated feature of puzzling rapid montage sequences: anticipatory montages, montages providing a variety of alternatives, montages of association, repetitions, montages of women...

The montages contribute to a sense of being constantly on the alert, never at ease, always ready for an explanation.

Resnais's documentary passion is evident in the realistic detail of the clandestine action: the message hidden in a toothpaste tube, the banned flyers hidden in the body of the car, the workshops where passports are routinely forged.

"Les héros sont fatigués", the title of an earlier Yves Montand film, would fit this one, as well. Although Diego is weary, and there is a contradictory situation in which a part of their network has been exposed and Diego himself has been tailed, and there is a distrust in his educated remarks how things should be done in Spain, he verges towards the decision to actually move back to Spain for good. In France "nobody likes what I tell about Spain". His partner Marianne wants to join him in Madrid and have his child. "Nobody wants to die an exile".

Then there is the crazy bunch of French extreme radical kids to which, it turns out, even Nadine belongs. Diego is patient even with them. Nadine saves him twice. First in the beginning when she utters the right words when the police places a control telephone call to the Sallanches house. And in the end when she immediately alerts Diego's network having understood from the visiting policeman that Diego is being tailed.

La Guerre est finie is Resnais's most sensual film. The two love scenes are beautiful and original. They follow the approach of the beginning of Hiroshima mon amour which Godard developed in Une femme mariée (1964). They are based on close-ups of naked flesh, discreet and erotic, pars pro toto. A close-up of Nadine's naked thighs parting feels more thrilling than today's "show it all" approach. In the love scene with Marianne the cunnilingus leading to her climax is conveyed via indirection and with no need for explicit footage. In a droll montage we see love and a party meeting alternating.

Beyond carnal love scenes, La Guerre est finie is sensual thanks to the soulful close-ups of its characters. There is a warmth and a tenderness in them that is exceptional for Resnais. That gives a special flavour to its meaningful exchanges of looks, including those between Nadine and Diego. Everything that will happen is already anticipated in her eyes.

Diego's life is in many ways a mess. He lives in a constant lie, behind false identities and invented explanations. In a memorable sequence Marianne's friends' looks and behaviour betray indisputably that they do not believe Diego's account at all although they make a point of pretending to. They would actually welcome and support the truth but Diego has no way of telling which ones to trust.

In this sense Diego's life resembles that of a criminal, and here is the strongest affinity with Hitchcock, his stories of innocent fugitives who are simultaneously chased and chasers.

Giovanni Fusco's music is special and interesting with wordless song, a guitar and a Baroque keyboard instrument (tbc).

Sacha Vierny was Resnais's trusted cinematographer (before this he had shot Nuit et brouillard, Hiroshima mon amour, L'Année dernière à Marienbad, and Muriel) and Nuit et brouillard was a breakthrough film also for him; later he photographed also for Marker, Buñuel (Belle de jour), and Greenaway, among others. In La Guerre est finie his approach is realistic and sensual.

There is an appealing bite in the vintage print. The "rain" in the changeovers betrays that it has been heavily used, but it has been well loved, and the patina of time does not hamper the appreciation of the print which looks like it has been struck from a source near to the original negative.


Sota on loppunut merkitsee tiettyä kehitystä Resnaisin ajattelussa. Hänen kolmessa edellisessä pitkässä elokuvassaan hänen henkilöhahmonsa olivat olemukseltaan kielteisiä. Näimme miehiä ja naisia, jotka olivat eristäytyneet omaan menneisyyteensä, joiden elämä oli raunioina ja joilla ei ollut keston tajua, koska he eivät pystyneet katsomaan nykyistä todellisuutta silmiin. Vain Murielin Bernard yritti toimia dynaamisesti nykyhetkessä ja hänenkin yrityksensä menivät niin tykkänään harhaan että ne olivat toivoton sekoitus pelkuruutta, itsepetosta ja epärehellisyyttä.

Elokuvassa Sota on loppunut keskeiseksi nousee ongelma miten toimia sopusoinnussa menneisyyden kanssa ja antamatta menneen kehittyä painolastiksi suuntautua samalla tulevaisuuteen. Tämä kysymys on väistämätöntä jatkoa Resnaisin aikaisemmille teoreettisille pohdinnoille; Jorge Semprúnille, espanjalaiselle sosialistille, se merkitsee hyvin käytännöllistä vaatimusta että vallan-kumouksellisten on ennemmin tai myöhemmin lunastettava unelmansa veressä. On varsin luontevaa, että tällaista teemaa kehitellään espanjalaisen puitteissa, koska mikään toinen tilanne ei pysty tarjoamaan yhtä eläviä muistoja joihin liittyy vielä itsepintaisia kuvitelmia nykypäivän yhteiskunnan luonteesta. Yhdistämällä näihin piirteisiin viimeiset 30 vuotta Espanjan historiaa Resnais pystyy tekemään yleistyksiä kokonaisen sukupolven harhakuvista ja asettamaan niiden vastapainoksi nykyajan sitoutuneen nuorison luottavaiset mutta tuskin vähemmän harhaiset uskomukset.

Diegon poliittista toimintaa ohjaa hänen nuoruudenkokemuksensa Espanjan sisällissodassa. Hän on toiminut koko aikuisen ikänsä vallankumouksellisessa ryhmässä, joka ajattelee vielä vuoden 1936 käsittein eikä näytä tajunneen että Espanjan kansan toivosta on kulunut 30 vuotta. Käytöksellään ryhmän jäsenet vahvistavat todeksi Diegon huomautuksen, että "Pariisin esikaupungeissa te voitte saada Espanjan todellisuuden sopimaan unelmiinne". Mutta heidän Espanjaansa ei enää ole olemassa: vanhat miehet elävät nuoruuttaan, vailla kosketusta nykypäivän tosiasioihin. Kuten Diego sanoo, he eivät voi asettua Bilbaon työläisten asemaan, niin miten he voivat kuvitella pystyvänsä ennakoimaan heidän käytöstään?

Vähitellen Diego on onnistunut pääsemään irti näistä harhakuvista ja hallituksen ajojahti madridilaista organisaatiota vastaan pakottaa lopulta hänet ymmärtämään, että "Espanja ei enää ole vuoden 1936 unelma, vaan vuoden 1965 todellisuutta". Hän kieltäytyy pitempään maksamasta johtajiensa illuusioista toveriensa hengellä ja palaa omasta aloitteestaan Espanjaan pelastaakseen Juanin hengen. Mutta Diegon raporttia pidetään liioiteltuna, subjektiivisena arviona, ja hänet vapautetaan Madridin matkasta ja neuvotaan lepäämään, ajattelemaan asioita uudelleen.

Diegon toimintojen poliittista epävarmuutta ammattivallankumouksellisena täydentää hänen pakosta viettämänsä elämän miltei fiktiivinen luonne. Hänen elämäänsä kuormittavat väärät nimet, väärennetyt paperit, tilapäiset kontaktit, osoitteet joita käytetään kerran pari ja sitten vaihdetaan, hammastahnaputkiin kätketyt sanomat. Jopa silloin kun hän on todellisuutta edustavan Mariannen kanssa, tämä fantasia-aines saattaa joskus tulla väliin. Selittääkseen ystävilleen Diegon kuuden kuukauden poissaolon Espanjassa Marianne sepittää jutun että hän on ollut Brysselissä YK:n töissä, kun taas Diego selittää olleensa Roomassa UNESCOn palveluksessa. Petoksen vastapainoksi Diego kuitenkin heti alkaa puhua heidän kävelyretkistään Piazza Navonen suihkukaivojen ympärillä, mikä tuo takaisin heidän rakkautensa todellisuuden.

– Alan Ward, teoksesta Alain Resnais or the Theme of Time (1968)

Jos Sota on loppunut on jollain tavoin Resnaisin tyydyttävin elokuva, se johtuu paljolti Yves Montandista, hänen kirkkaasta ja rehellisestä näyttelijäsuorituksestaan pelkojen, fantasioiden ja turhuuden tunteiden täyttämänä vallankumouksellisena. Kuinka sirpaleisia ohjaajan tunteet saattavatkin olla, Montand pysyy osallistumisen kalliona ja hänen lujuutensa näyttelijänä palvelee tyylin ankkurina, mikä saa kuvien merestä kokoon henkilöhahmon. Kuten edesmenneen Nikolai Tsherkasovin majesteettisuus työnsi syrjään leikkauksen Eisensteinin Iivana Julmassa Montandin inhimillisyys kesyttää leikkauksen tässä Resnaisin elokuvassa. Meitä ei enää kosketa suureellinen vastakohta-asetelma rakkauden ja pommin, menneisyyden ja nykyisyyden, illuusion ja todellisuuden, yhteiskunnan ja yksilön välillä. Meitä pitävät vallassaan Diegon epäilykset, Diegon pelot, Diegon toiveet, Diegon aavistukset, jopa Diegon fantasiat. Hänen mielensä kautta kulkee se minkä me olemme tietävä ja tunteva vanhan vasemmiston perinnöstä, tuosta viimeisestä, epätoivoisesta toveruudesta, jota vietetään keittiöissä ja hautausmailla toverien käydessä käsiksi vanhaan retoriikkaan, jota he ovat tuomittuja olemaan koskaan unohtamatta ja uuteen todellisuuteen jota he ovat tuomittuja olemaan koskaan ymmärtämättä.

Resnais'n aihepiiriksi riittää muiston rikkaus ja unohduksen suru, kun persoonallisuuden ja politiikan palaset hajoavat ajan tyhjiöön. Kulttuuri merkitsee prosessia, jonka ytimenä on pyrkimys muistaa, ja Resnais teki kerran dokumenttielokuvan Ranskan kansalliskirjastosta kulttuurin ylimpänä koristuksena (Toute la mémoire du monde – Koko maailman muisti). Elokuva on kuitenkin enemmän kuin muistamista ja unohtamista. Se on myös näyttelemistä, tekemistä, päättämistä, olemista. Elokuva, kuten elämä, on prosessi jolla voi luoda muistoja tulevaisuutta varten. Resnais'tä on aina vetänyt puoleensa menneisyys ilman että hän olisi kiinnostunut tulevaisuudesta – paitsi elokuvassa Sota on loppunut ja ennen muuta Diegon hahmossa.

Mitä sitten tulee elokuvan "sanomaan" Jorge Semprúnin käsikirjoitus on ilmeinen ja selvä kaikille yleisölle. Merkitys on elokuvan nimessä. Sota on loppunut, eikä Resnais yritä rakentaa mennei-syyden tuskia vanhoilla uutispätkillä niin kuin Fred Zinnemann groteskin tunteettomassa elokuvassa Ja koston hetki koitti… Espanjan sisällissodan todellinen tragedia on se, että kaikki siihen osallistuneet ovat joko kuolleet tai 30 vuotta vanhempia. Espanja on silti olemassa maantieteellisenä yksikkönä, mutta sitä asuttaa välinpitämätön sukupolvi. Madridissa ja Barcelonassa kuhisee turisteja samaan aikaan kun vanhat bolshevikit sysäävät pamfletteja Sevillaan. Uusi vasemmisto irvistelee vanhalle vasemmistolle. Mutta sillä ei ole väliä niin kauan kun voi pitää uskonsa keskellä epävarmuutta.

– Andrew Sarris, "Ode to the Old Left" (Cahiers du Cinéma in English n:o 8, helmikuu 1968) ST

No comments: