Thursday, September 08, 2016

There’s Always Tomorrow (1955)



Onni päättyy huomenna / I morgon är också en dag / Siempre hay un mañana. US © 1955 Universal Pictures Co., Inc. PC: Universal-International Pictures Co., Inc. P: Ross Hunter. D: Douglas Sirk. SC: Bernard C. Schoenfeld – based on the novel (1929) by Ursula Parrott. DP: Russell Metty – b&w – 1,85:1. AD: Alexander Golitzen, Eric Orbom. Set dec: Russell A. Gausman, Julia Heron. Cost: Jay A. Morley, Jr. Jewels: Joan Joseff. Makeup: Bud Westmore. Hair: Joan St. Oegger. M: Heinz Roemheld, Herman Stein. M director: Joseph Gershenson. Flute: Ethmer Roten. Theme song: “Blue Moon” (Richard Rodgers, Lorenz Hart). S: Leslie I. Carey, Joe Lapis – mono (Western Electric Recording). ED: William Morgan. Loc: Mojave Desert – Apple Valley (California), Universal Studios (Universal City).
    C: Barbara Stanwyck (Norma Miller Vale), Fred MacMurray (Clifford Groves), Joan Bennett (Marion Groves), William Reynolds (Vinnie Groves), Pat Crowley (Ann), Gigi Perreau (Ellen Groves), Jane Darwell (Mrs. Rogers), Race Gentry (Bob), Myrna Hansen (Ruth), Judy Nugent (Frances /Frankie/ Groves), Paul Smith (bellboy), Helen Kleeb (Miss Walker), Jane Howard (flower girl), Frances Mercer (Ruth Doran), Sheila Bromley (woman from Pasadena), Dorothy Bruce (sales manager), Hermine Sterler (tourist's wife), Fred Nurney (tourist), Hal Smith (bartender), Ross Hunter (cameo).
    Helsinki premiere: 18.5.1956 Elysee, distributor: Väinän Filmi Oy – tv: 20.9.1992 TV3, 18.6.2006 Yle TV2 – dvd: Barbara Stanwyck – Screen Goddess Collection (Universal Pictures, 2006) – VET 44423 – S – 86 min
    Previous film adaptation: Rakkauden uhri (There’s Always Tomorrow / Too Late for Love, US 1934, PC: Universal Pictures, D: Edward Sloman, C: Frank Morgan, Binnie Barnes).


Who would not be thinking about Double Indemnity when Barbara Stanwyck and Fred MacMurray are paired again, and who would not immediately forget the film noir classic while watching this drama in a completely different register, about a reunion of two ex-lovers who meet twenty years after. We started our Douglas Sirk retrospective with Summer Storm, an interesting adaptation of a minor Anton Chekhov novel, but in the approach of There's Always Tomorrow there is an affinity with some of Chekhov's great tales, such as "The Lady with the Dog", about coming to terms with the passing of time, the question of "is that all there is", of love turned into routine in a long marriage.

"Once upon a time in sunny California" is the ironic title after the opening credits, immediately followed by a signature Sirk shot of feet walking in the rain.

The toy manufacturer Clifford Groves (Fred MacMurray) is lonely and alienated at work and at home. His factory has grown and he cannot participate in the creative side as much as he would like. At home he is taken for granted by wife and three teen-aged children. Cliff would like to invite his wife Marion (Joan Bennett) to a night out to celebrate her birthday and to a weekend in Apple Valley, but Marion is too busy with the children for that.

Like in a dream, when Cliff is alone at home, Norma (Barbara Stanwyck) appears, a co-worker and lover from twenty years ago, now a glamorous fashion designer based in New York. They end up spending the night out and even the weekend in Apple Valley together.

The advertising angle of the film is that of a triangle drama but it really is not. Critics like Michael Stern have commented that Marion is not jealous because it would never occur to her that Cliff might have an affair but I do not believe that. Marion is happy in her marriage and accepts it as a fact of life that there is no erotic charge in the union anymore. She is aware of Cliff's anxiety and happy if something nice happens to him.

There's Always Tomorrow is fundamentally anti-melodramatic in its account of the relationships between Cliff, Norma and Marion. There is no affair on the side, and no drama of jealousy. There is certainly a desire for a newly rejuvenated passion, but Norma does not want to break Cliff's marriage because of her insight that his children will always have priority.

The melodramatic characters in the movie are the children who spy, eavesdrop and make plots around Cliff and Norma. They misunderstand what they see, but their concern for the family is genuine. Only they do not see that they have themselves contributed to Cliff's alienation which is why he is so happy for moments of joy and tenderness with Norma.

The angle of the children's intervention in their parents' relationships is prominent in Back Street (1932), perhaps the model of this tradition in melodrama? In There's Always Tomorrow the most narrow-minded character is Cliff's son Vinnie, and the most broad-minded character is Vinnie's girlfriend Ann who sees through the family situation and defends Cliff: "I wouldn't blame him if he had" (had an affair). The children go so far that they confront Norma in her hotel room, leading her to believe that Cliff is coming. Like in Back Street, there is a strong dramatic scene between the children and the adult. Norma is frank and outspoken in her defense of Cliff to his children. But when they are gone Norma bursts into tears. There is a shot of a crying Norma by a rainswept window which prefigures the famous shot in In Cold Blood.

The shot that should have been the last is of Cliff looking at the sky where the airplane carrying Norma disappears into the East. But there is also an obligatory happy end. The children and Marion are attentive to Cliff again. "You know me better than I know myself" says Cliff to Marion.

All performances are good. Barbara Stanwyck is marvellous. I have never read a biography on her. What a career, from the silent age (1927) until prominent roles in television series until 1986, an active career of 60 years. It strikes me that during the 1950s she favoured films in black and white. In this film she seems to wear heavy make-up, and she is filmed with soft lenses. She was almost 50 and maybe wanted to look younger. But the character she plays is the dynamo of this movie. And the voice of reason for everybody.

A battered 35 mm print which gives a good enough experience of the film.


OUR PROGRAM NOTE BASED ON JON HALLIDAY'S SIRK ON SIRK AND MICHAEL STERN BEYOND THE JUMP BREAK:
OUR PROGRAM NOTE BASED ON JON HALLIDAY'S SIRK ON SIRK AND MICHAEL STERN BEYOND THE JUMP BREAK:

Molemmissa Douglas Sirkin peräjälkeen ohjaamissa melodraamoissa Kaikki minkä taivas sallii (1955) ja Onni päättyy huomenna aikuinen päähenkilö on elämän käännekohdassa, ja omat lapset kääntyvät häntä vastaan. Molempia voi pitää esimerkkeinä oman aikansa amerikkalaisesta folkloresta. Perinteisten kansantarujen tavoin niiden kerronnassa on moraalisen argumentin painokkuutta, ja niiden henkilöhahmot kasvavat myyttisiin ulottuvuuksiin. ”Mikä tapahtui ennen kuninkaiden ja ruhtinaiden piirissä on nyttemmin siirretty porvariston maailmaan”, Sirk toteaa.
    Sirkin elokuvat ovat pienten tragedioiden kronikoita. Sirk turvautuu melodraamaan keskiluokan kuvauksissaan, koska hän uskoo, että moderni maailma – ja ainakin amerikkalainen elämänmuoto – on menettänyt aidon traagisen ulottuvuuden mahdollisuuden. Mutta juuri porvarillisen elämän vajavaisuuden ymmärrys tekee Sirkin melodraamoista niin koskettavia.
    ”Olipa kerran aurinkoisessa Kaliforniassa”, kertoo tekstiruutu, joka avaa Sirkin yhteiskunnalliselta näkemykseltään synkimmän elokuvan. Teksti häivytetään kuvaan harmaasta, sateen piiskaamasta kadusta, joka sijaitsee näköjään kaupungin tehdasalueella. Sirk-tutkielmassaan ”Love Affairs That Always Fade” Robert Smith näkee elokuvan Take Me to Town (1953) ohjaajan näkemyksen optimistisena kohokohtana, jonka jälkeen hän näkee todellisen rakkauden aina vain mahdottomampana. Elokuvassa Kaikki minkä taivas sallii onnelle jää vielä vähän sijaa, mutta elokuvassa Onni päättyy huomenna ovi sulkeutuu lopullisesti (kuten elokuvan suomalainen nimi kertookin).
    Onni päättyy huomenna ja Lääkärin omatunto (Magnificent Obsession, 1954) edustavat melodraaman spektrin vastakkaisia ääripäitä. Lääkärin omatunto on Sirkin ”mielettömin” elokuva, räikeimmin metafyysinen, satuelokuva, joka on irrallaan konkreettisesta todellisuudesta. Elokuvalla Onni päättyy huomenna on vankat juuret tarkasti havainnoidussa yhteiskunnallisessa todellisuudessa.
    Koska lelutehtailija Clifford Groves (Fred MacMurray) on syvästi tietoinen tilanteestaan, hän on aito traaginen sankari, joka on joutunut keskiluokkaisen elämäntilanteensa ansaan. Hän yrittää epätoivoisesti murtautua vapauteen, mutta kamppaillessaan hän vajoaa vain syvemmälle. Groves on menestyvä liikemies, jonka tehtaalla on kehitelty uusi lelu, jolle voi ennustaa suurmenestystä: radiopuhelinrobotti Rex. Mutta tehtaansa kasvaessa hän on etääntynyt kauas luovasta prosessista. Ja omassa kodissaan hän on muukalainen. Fred MacMurrayn osasuoritus on vaikuttava. Hänen fyysinen olemuksensa on luonteva, mutta samalla hän ilmentää ahdistavaa elämäntilannetta, jossa hän on kuin häkkivanki niin työmaalla kuin kotonakin.
    Nuoruudenrakastetun Norma Vailin (Barbara Stanwyck) jälleenkohtaaminen on Cliffordille muistutus omasta nuoruudesta, vitaalisuudesta ja potentiaalista. On paljon puhuvaa, että Cliffordin vaimo Marion (Joan Bennett) ei ole mustasukkainen eikä hänelle tulisi mieleenkään, että Cliffordilla voisi olla suhde. Paradoksaalista kyllä Norma kadehtii Marionia, jolla on viihtyisä koti, kolme tervettä lasta ja menestyvä mies, joka paiskii töitä. Julkisivu hämää Normaakin. Ja juuri Norma on se, joka saa Cliffin vakuuttuneeksi siitä, että heidän suhteellaan ei ole tulevaisuutta. Miksi? Lasten vuoksi, Norma toteaa. Mutta hän ei tiedä totuutta lapsista. Cliffin pojasta Vinniestä (William Reynolds) tulee sovinnaisuuden brutaalein toimeenpanija. Hän salakuuntelee isäänsä, ymmärtää väärin ja ryhtyy vainoamaan tätä. Tytär Ellen (Gigi Perreau) on erilainen hirviö täynnä teini-iän itsekeskeistä itsesääliä.
    ”You can’t go back”, Norma kiteyttää Cliffille. Rakkaussuhteen mahdollisuus herää vain, jotta kävisi selväksi sen mahdottomuus. ”Tragediassa elämä päättyy aina. Kuolemalla sankari pelastuu samalla elämän vaikeuksista. Melodraamassa hän jää eloon. Se on onneton onnellinen loppu” (Sirk).

– Lähteinä Sirk on Sirk (Jon Halliday, 1971) ja Michael Stern: Douglas Sirk (1979) AA 8.9.2016 – Stern vertaa Sirkin Onni päättyy huomenna -elokuvaa kiinnostavasti Arthur Millerin näytelmään Kauppamatkustajan kuolema.

No comments: