Saturday, January 28, 2017

Shoah (2012 restoration in 2K by Why Not Productions)


Shoah. The first sequence. Simon Srebnik returns to Chelmno.

Shoah / Shoah. FR © 1985 Les Films Aleph. PC: Les Films Aleph / Historia Films. Avec la participation du Ministère de la Culture. D+SC: Claude Lanzmann. Direction de la photographie : Dominique Chapuis, Jimmy Glasberg, William Lubchansky, assistés par Caroline Champetier de Ribes, Jean-Yves Escoffier, Slavek Olczyk, Andrès Silvart ‒ negative: 16 mm ‒ original release format: 35 mm ‒ scanned in 2012 in 4K ‒ restored and released in 2012 in 2K. S: Bernard Aubuy, Michel Vionnet (en Israël). Montage: Claude Lanzmann, Ziva Postec, assistés par Geneviève de Gouvion Saint-Cyr, Bénédicte Mallet, Yaël Perlov, Christine Simonot, Anna Ruiz. Montage son : Danielle Fillios, Anne-Marie L’hôte, Sabine Mamou, assistées par Catherine Sabba, Catherine Trouillet. Mixage: Bernard Aubouy. Research assistants: Corinna Coulmas, Irène Steinfeldt-Levi, Shalmi Bar Mor.
    Witnesses:
Simon Srebnik (Chelmno / Israel),
Mordechai Podchlebnik (Chelmno / Israel),
Hanna Zaidel (Israel),
Motke Zaidel (Vilnius / Israel),
Itzhak Dugin (Vilnius / Israel),
Jan Piwonski (Sobibor),
Richard Glazar (Treblinka / Switzerland),
Paula Biren (Auschwitz / Cincinnati),
Mrs. Pietyra (Auschwitz),
Mr. Filipowicz (Wlodawa),
Mr. Falborski (Kolo),
Abraham Bomba (Treblinka / Tel Aviv),
Czeslaw Borowi (Treblinka),
Treblinka villagers,
Treblinka railroad workers,
Henrik Gawkowski (Treblinka / Malkinia),
Rudolf Vrba (Auschwitz / New York),
Inge Deutschkron (Berlin / Israel),
Franz Suchomel (Treblinka / BRD),
Filip Müller (Auschwitz / Czechoslovakia),
Joseph Oberhauser (Belzec / Munich),
Alfred Spiess (prosecutor at the Treblinka trial in Frankfurt 1960),
Raul Hilberg (historian, Burlington, Vermont),
Franz Schalling (Chelmno / BRD),
Martha Michelsohn (Chelmno / BRD),
inhabitants of Grabow,
Moshe Mordo (Auschwitz / Corfu),
Armando Aaron (Corfu),
Walter Stier (executive of Germany's Eastern railway traffic during wartime / BRD),
Ruth Elias (Auschwitz / Israel),
Jan Karski (courier of the Polish government during wartime / professor in the USA),
Franz Grassler (deputy commander of the Warsaw ghetto during wartime / BRD),
Gertrude Schneider and her mother (Warsaw ghetto / New York),
Itzhak Zuckermann, "Antek" (Warsaw ghetto / Israel),
Simha Rottem, "Kajik" (Warsaw ghetto / Israel).
    Telecast in Finland: 17.8.1994 YLE TV2 (Dokumenttiprojekti).
    153 min (I), 120 min (II), 146 min (III), 147 min (IV), total 566 min = 9 hours 26 min
    Digitally scanned in 4K and restored in 2K in 2012, supervised by Caroline Champetier, released by Why Not Productions, available with English subtitles.
    The DocPoint classic documentary of the year: the choice of Mrs. Iris Olsson, the artistic director of the DocPoint Festival.
    2K DCP with English subtitles sampled at Cinema Orion (DocPoint), 28 Jan 2017.

Why Not Productions: Numérisation et restauration (2012)
    "Le but principal était de respecter l’aspect de la copie 35 mm originale en utilisant les possibilités offertes par le scan numérique du négatif 16 mm original. L’ensemble du processus de numérisation et de restauration a été supervisé par Caroline Champetier, directrice de la photographie et assistante sur Shoah."
    "Après de nombreux tests nous avons choisi un scan en résolution 4K, bien que la définition 2K semblait initialement suffisante pour le négatif 16 mm. Les deux principales questions concernant cette numérisation étaient le grain de la pellicule 16 mm des années 1970 et le problème du rendu des couleurs. La difficulté était de conserver le grain comme tel, sans le transformer en bruit numérique ou le supprimer artificiellement. Le 4K permet de rentrer plus profondément « à l’intérieur » du grain. Il offre aussi une plus grande marge de manœuvre pour l’étalonnage et la restauration.
La restauration est restée légère afin de conserver de la vie dans l’image numérique, une image propre qui n’efface pas le passage du temps. Elle a suivi un principe simple: mieux vaut un défaut original qu’un artefact digital."
    "Le mix mono original a été respecté, avec une légère correction de l’égalisation."

     "Restauration produite par Why Not Productions en 2012, avec le soutien de La Fondation pour la mémoire de la Shoah, du Centre National du Cinéma et de l’Image Animée et la participation de IFC et Criterion. Scan, restauration, et son: L’Immagine Ritrovata, Bologne; Etalonnage, finalisation: Eclair Group, France."

    "I will give them an everlasting name" – Isaiah 56:5
   
AA: As yesterday was the Holocaust Memorial Day, the timing is appropriate to screen Shoah this weekend. Selected by Iris Olsson, artistic director of the DocPoint festival, as the classic of the year, this is the first screening in Finland of the 2012 digital restoration by Why Not Productions of Shoah. There is capacity audience at Cinema Orion, a perfect space for this intimate epic.

How to express something that exceeds the limits of human understanding? That is the problem faced by every artist who has tried to create an account of the Holocaust. Alain Resnais found a classic solution in Nuit et brouillard (1956), but Claude Lanzmann's approach was more radical. There is no commentary, no soundtrack score music, nor a single historical clip in his 9½ hour Shoah.

In Shoah we only meet the witnesses interviewed by Lanzmann for his film, and we are taken to the landscapes of the tragedy by Lanzmann in the present of the film's production.

A documentary film can achieve heights of tragedy. The theme of Shoah could not be more horrendous. Yet Shoah transcends it by the luminosity of its vision and the profound humanity of its witnesses.

Shoah and Vertigo share a basic theme. Both are about death, a journey to the river of death.

Lanzmann emphasizes the mythical connection by starting his film with Simon Srebnik returning to the river at the former concentration camp of Chelmno. The image immediately evokes ferryman Charon at the river of Styx.

This digital restoration of 2012 has been performed with loving care. For digital, nature is the greatest stumbling block, and Shoah starts with haunting imagery of nature. The visual quality has been preserved with excellent taste and judgment with subtle and refined results. The warm humanity of the witnesses' faces, essential for the spiritual balance of this extraordinary film, has also been perfectly conveyed.

OUR 1987 PROGRAM NOTE BASED ON THE FORUM DOSSIER AT THE 1986 BERLIN FILM FESTIVAL

Shoah on merkillisimpiä elokuvia mitä on tehty. Siinä ei ole nopeasti vilkaisten mitään erikoista, mitään tavallisesta tv-dokumentista poikkeavaa – paitsi ehkä että se on niitäkin pelkistetympi ilmaisultaan. Näemme vain kasvoja ja maisemia, joita kamera seuraa herpaantumattoman intensiivisesti. Projektissa on kyseessä vuosisadan järkyttävimmän ja torjutuimman tapahtuman rekonstruoiminen eläväksi, kouriintuntuvaksi kokemukseksi: keskitysleireillä tapahtuneen juutalaisten joukkotuhon kuvaus. Luulemme tietävämme siitä jo kaiken tai liikaakin, mutta seurattuamme vähän matkaa Lanzmannin teosta tajuamme ettemme tiedä asiasta mitään.
Claude Lanzmann (s. 1925) on filosofi, joka on toiminut Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin työtoverina. Elokuvantekoa hän on lähestynyt historianfilosofisesti, kokemuksen pelastamisen, kadonneen ajan etsinnän, katastrofaalisen tapahtuman valaisemisen kannalta. Hänen kysymyksenasettelunsa on ollut harvinaisen haastava, hänen reflektionsa taso poikkeuksellinen: vertauskohtana tulee mieleen lähinnä Alain Resnais’n Yö ja usva. Tämä elokuvaan ulkopuolelta tullut tekijä on oivaltanut 12 vuotta kestäneen työnsä kuluessa syvällisesti välineen ominaislaadun: miten kasvoja, avaruutta, aikaa, liikkuvalla kameralla luotavaa psyykkistä tilaa voidaan hahmottaa hyvin vaikeiden kokemusten esittämiseksi Shoah tuo meille läheisiksi 20 nerokkaasti valittua historian todistajaa.

Lanzmann tajusi, että natsit valitsivat kuoleman työntekijöiksi, samalla koko prosessin silminnäkijöiksi juutalaisia, joista osa pelastui hengissä. Näiden merkillisten, kuoleman virralta palanneiden ihmisten todistukset ovat elokuvan ydintä. Shoah on inhimillisesti koskettava elokuva ja samalla historian prosessia laajalti pohtimaan haastava teos.

– Antti Alanen (1987)

Ei ole yksinkertaista puhua Shoahista. Tähän elokuvaan kätkeytyy magiaa, eikä magiaa voi selittää. Sodan jälkeen tutustuimme lukemattomiin selontekoihin ghetoista ja tuhoamisleireistä; olimme järkyttyneitä. Kuitenkin nähdessämme nyt Claude Lanzmannin epätavallisen elokuvan voimme huomata, että emme tienneet yhtään mitään, kaikista tiedoistamme huolimatta kokemus jäi meille ulkokohtaiseksi. Nyt elämme sen ensimmäistä kertaa päässämme, sydämessämme, lihassamme. Se muuttuu meidän kokemukseksemme. Shoah, joka ei ole fiktiota eikä dokumenttia, onnistuu elävöittämään menneisyyttä äärimmäisen säästeliäin keinoin: paikkojen, äänien, kasvojen avulla. Claude Lanzmann saa paikat puhumaan suurella taidolla, hän herättää ne henkiin äänien avulla, ja kaikkien sanojen tuolla puolen hän ilmaisee kasvojen avulla sitä mitä puheella ei voi tuoda ilmi.
Paikat. Yksi natsien suurista tavoitteista oli kaikkien jälkien hävittäminen, mutta muistoja he eivät ole täysin onnistuneet pyyhkimään pois, ja Claude Lanzmann on ymmärtänyt tuoda taas päivänvaloon nuorten metsien ja tuoreiden kasvien alle kätketyn hirvittävän todellisuuden. Tässä vihreässä niittymaisemassa oli kranaattikuopan kokoisia hautoja, joihin kuorma-autot purkivat matkalla kaasutetut juutalaiset. Tähän niin iloiseen jokeen karisteltiin poltettujen ruumiiden tuhka. Täällä ovat mietteliäät maalaistalot, joista puolalaiset talonpojat saattoivat kuulla, jopa nähdä, mitä leireillä tapahtui. Täällä ovat kylät kauniine vanhoine taloineen, joista koko juutalainen asujamisto karkotettiin.

Claude Lanzmann näyttää meille Treblinkan, Auschwitzin ja Sobiborin asemat. Hän astuu tänään kasvillisuutta rehottaville lastauslaitureille, joilta sadattuhannet uhrit ajettiin kaasukammioihin. Minusta yksi tuskallisimmista kuvista on se, jossa nähdään kokonainen vuori matkalaukkuja, toiset vaatimattomia, toiset muita tyylikkäämpiä ja ylellisempiä, kaikki nimellä ja osoitteella varustettuja. Huolehtivaiset äidit ovat pakanneet mukaan maitojauhetta, talkkia ja jauhoja, toiset taas vaatteita, eväitä ja lääkkeitä. Eikä kukaan tarvinnut mitään niistä.

Äänet. Ne ovat pitkin elokuvaa kaikki samaa: junien saapumista, vaunujen avaamista, ruumiiden putoile-mista niistä, janoa, lamauttavaa tietämättömyyttä ja pelkoa, riisuutumista, “desinfiointia” ja kaasukammioiden avaamista. Kuitenkaan meillä ei ole hetkeäkään tunnetta siitä, että jo sanottu toistuisi. Ensinnäkin äänien eri-laisen soinnun takia. Siellä on Franz Suchomelin, Treblinkan SS-Unterscharführerin kylmä, objektiivinen, aluksi miltei tunteeton ääni; hän antaa tarkimmat ja yksityiskohtaisimmat selvitykset kunkin lähetyksen tuhoamisesta. Siellä ovat eräiden puolalaisten huolestuneilta kuulostavat äänet: veturinkuljettajan, jonka saksalaiset pitivät työssään vodkan avulla mutta joka tuskin saattoi kestää janoisten lasten parkua; Sobiborin asemapäällikön, jonka läheiselle leirille äkkiä tullut hiljaisuus teki levottomaksi.

Usein puolalaisten talonpoikien äänet kuulostavat kuitenkin välinpitämättömiltä tai jopa hiukan ilkeiltä. Ja viimein esillä ovat harvojen eloonjääneiden juutalaisten äänet. Pari kolme ponnistelee pysyäkseen rauhallisena. Monet pystyvät tuskin puhumaan; heidän äänensä pettää ja he purskahtavat kyyneliin. Heidän kertomustensa samankaltaisuus ei ole koskaan yksitoikkoista, päin vastoin. Elokuva tuo tahattomasti mieleen musikaalisen teeman, tai johtoaiheen rakenne kauhun huipennuksineen, pastoraalisine maisemineen, valituslauluineen ja motiiveiltaan neutraaleine kohtineen tuo taas mieleen musikaalisen komposition. Ja rytmin tälle kaikelle antaa leireille matkaavien junien lähes sietämätön kolina.

Kasvot. Ne puhuvat usein paljon enemmän kuin sanat. Puolalaisten talonpoikien kasvot ilmaisevat sääliä. Useimmat vaikuttavat kuitenkin välinpitämättömiltä, ironisilta tai jopa vahingoniloisilta. Juutalaisten kasvonilmeet ovat sopusoinnussa heidän sanojensa kanssa. Merkillisimpiä ovat saksalaisten kasvot. Franz Suchomelin piirteet eivät kavalla minkäänlaista liikutusta aina siihen hetkeen saakka, jolloin hän ryhtyy virittämään laulua Treblinkalta: silloin hänen silmänsä kirkastuvat. Mutta muiden nolot, viekkaat kasvonilmeet ovat rangaistuksena heidän viattomuuden ja tietämättömyyden vakuutuksistaan, valheistaan.

Yksi Claude Lanzmannin suurimmista ansioista onkin itse asiassa se, että hän kuvaa meille kansanmurhan uhrien näkökulmasta, mutta välittää sen myös “teknikoiden” näkökulman: he tekivät sen mahdolliseksi, mutta he kieltäytyvät kaikesta siihen liittyvästä vastuusta. Luonteenomaisin esimerkki on kuljetuksista vastannut vir-kamies. Hän selittää, että erikoisjunat olivat matkustajaryhmien käytössä huviretkiä tai lomamatkoja varten puolella hinnalla. Hän ei kiellä, että kuljetukset leireille järjestettiin myös erikoisjunilla. Hän väittää kuitenkin olleensa tietämätön siitä, että leirit merkitsivät varmaa kuolemaa. Hän ajatteli niiden olevan työleirejä, joilla heikoimmat kuolivat. Hänen nolo ilmeensä ja välttelevä katseensa ovat kuitenkin ristiriidassa tietämättömyyden vakuutuksen kanssa. Pian tämän jälkeen saamme kuulla historioitsija Hilbergiltä, että “toimitetut” juutalaiset rinnastettiin kuljetuksia järjestäneessä matkatoimistossa turisteihin, ts. he olivat virallisesti seuramatkalaisia, jotka tietämättään rahoittivat itse oman kuljetuksensa, sillä Gestapo maksoi ne rahoilla, jotka oli takavarikoitu heiltä itseltään.

Claude Lanzmannin montaasi ei tottele mitään kronologista järjestystä, sillä se on poeettinen rakennelma – mikäli sanaa tällaisesta aiheesta voi ylipäänsä käyttää. Jokaisen katsojan tavoin sekoitan menneisyyttä nykyisyyteen. Olen todennut, että Shoahin ihailtavuus perustuu tähän yhteensulautumiseen. Lisään, että ennen tätä minun olisi ollut mahdoton kuvitella tällaista kauhun ja kauneuden liittoa. Tosin toinen ei verhoa toista; ei ole kyse estetisoinnista, vaan päin vastoin: tätä kauhun ja kauneuden yhteyttä valaisee niin taipumaton ankaruus ja kekseliäisyys, että tajuamme tarkastelevamme suurta teosta. Todellista mestariteosta.

– Simone de Beauvoir (Le Monde 28.4.1985)

Edited by AA in 1987

WIKIPÉDIA, L'ENCYCLOPÉDIE LIBRE
    Armando Aaron, président de la communauté juive de Corfou
    Abraham Bomba : survivant du camp de Treblinka
    Czeslaw Borowi : habitant de Treblinka
    Paula Biren : survivante du camp d’Auschwitz
    Inge Deutschkron : survivante des purges de Berlin
    Itzhak Dugin : survivant de Vilna
    Ruth Elias : déportée du camp de concentration de Theresienstadt, survivante du camp d’Auschwitz
    Monsieur Filipowicz : habitant de Wlodawa, près du camp de Sobibor
    Monsieur Falborski : habitant de Koło
    Henrik Gawkowski : habitant de Malkinia, près du camp de Treblinka
    Richard Glazar : survivant du camp de Treblinka
    Dr Frantz Graesler : adjoint allemand du docteur Heinz Auerswald, commissaire nazi du Ghetto de Varsovie
    Raul Hilberg : historien
    Jan Karski : courrier du gouvernement polonais en exil, témoin du Ghetto de Varsovie
    Mme Michelsohn : femme de l'instituteur nazi de Chełmno
    Filip Müller : survivant du camp d’Auschwitz
    Josef Oberhauser : officier nazi dans le camp d'extermination de Bełżec
    Madame Pietyra : habitante d'Auschwitz
    Jan Piwonski : aide-aiguilleur, gare du camp d'extermination de Sobibor
    Mordechaï Podchlebnik : survivant du camp d'extermination de Chełmno
    Simha Rottem : survivant du Ghetto de Varsovie
    Frantz Schalling : garde allemand au camp d'extermination de Chełmno
    Alfred Spiess : procureur général du procès de Treblinka (1960)
    Franz Suchomel : SS Unterscharführer, camp de Treblinka
    Walter Stier : membre du parti nazi, chef du bureau 33 de la « Reichsbahn » (chemins de fer du Reich)
    Simon Srebnik : survivant du camp d'extermination de Chełmno
    Rudolf Vrba : survivant du camp camp d’Auschwitz
    Motke Zaidl : survivant de Vilna
    Hanna Zaidl : fille de Motke Zaidl
    Itzhak Zuckermann : commandant en second de l'Organisation juive de combat
    Paysans et cheminots de Treblinka, villageois polonais de Chełmno, habitants de Grabow


WHY NOT FICHE
1985 – 9 h 30 mn – Couleur – documentaire – France

Réalisation : Claude Lanzmann.
Direction de la photographie : Dominique Chapuis, Jimmy Glasberg, William Lubchansky, assistés par Caroline Champetier de Ribes, Jean-Yves Escoffier, Slavek Olczyk, Andrès Silvart.
Son : Bernard Aubuy, Michel Vionnet (en Israël).
Montage : Claude Lanzmann, Ziva Postec, assistés par Geneviève de Gouvion Saint-Cyr, Bénédicte Mallet, Yaël Perlov, Christine Simonot, Anna Ruiz.
Montage son : Danielle Fillios, Anne-Marie L’hôte, Sabine Mamou, assistées par Catherine Sabba, Catherine Trouillet.
Mixage: Bernard Aubouy.
Une coproduction Les Films Aleph et Historia Films, avec la participation du Ministère de la Culture

Editeurs Why Not Productions : EDV 1316.
Avec la participation du centre national de la cinématographie.

No comments: