Kolme naista / Tre kvinnor. US © 1924 Warner Bros. P+D: Ernst Lubitsch. SC: Hans Kraly – based on the novel The Lilie by Yolanthe Marès. DP: Charles J. Van Enger. AD: Svend Gade. Starring: Pauline Frederick (Mabel Wilton, mother), May McAvoy (Jeanne Wilton, daughter), Marie Prevost (Harriet), Lew Cody (Edmund Lamont), Pierre Gendron (Fred Armstrong). 2414 m /20 fps/ 105 min. George Eastman House, a French print with reconstructed English titles, /20 fps/ 89 min. Viewed at Finnish Film Archive, Orion, Ernst Lubitsch retrospective, Helsinki, 28 Feb 2008. The second film by Lubitsch in his new sophisticated style is not a comedy but a drama of love, sex, money, and ageing, told with a sense of humour. The three women are the mother Mabel who wants to enjoy life, the daughter Jeanne experiencing her first love affairs and even her first marriage, and the good-time girl Harriet. The man linked with them all is the scoundrel Edmund, whom we first see surrounded by flower-girls and in the next scene by creditors. Told with elegantly simple cinematography by Charles Van Enger, with some memorable close-ups (the first shots about scales) and one wild party scene (The Monkey Bar). A short appearance by Max Davidson as the jeweller.
...
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO
FINLANDS FILMARKIV
1988 PROGRAM NOTE EDITED BY ANTTI ALANEN
Three Women
Kolme naista / Tre kvinnor
Yhdysvallat © 1924 Warner Bros. [Tuottaja: Ernst Lubitsch.]
Ohjaus: Ernst Lubitsch. Käsikirjoitus: Hans Kraly (Hanns Kräly). Tarina: Kraly ja Lubitsch – Yolanthe Marèsin romaanista The Lilie. Kuvaus: Charles J. Van Enger. Lavasteet: Svend Gade. Apulaisohjaajat: James Flood, Henry Blanke.
Pääosissa: May McAvoy (Jeanne Wilton), Pauline Frederick (Mabel Wilton, hänen äitinsä), Marie Prevost (Harriet), Lew Cody (Edmund Lamont), Willard Louis (Harvey Craig), Pierre Gendron (Fred Armstrong), Mary Carr (rouva Armstrong), Raymond McKee (Fredin ystävä).
Kuvausaika: huhti-kesäkuu 1924.
Kuvauspaikat: Warner Bros. West Coast Studio sekä San Bernardino.
New Yorkin ensiesitys: 5.10.1924 Mark Strand.
Helsingin ensiesitys: 12.4.1926 Kaleva, Kino-Palatsi, maahantuoja: Suomen Biografi Osakeyhtiö – tarkastusnumero 13049 – K16 – alkuperäispituus: 2414 m /20 fps/ 105 min
1988: kopio Münchner Filmmuseum, ranskalaisin tekstein, 1999 m /20 fps/ 87 min
2008: kopio George Eastman House, English titles, /20 fps/ 89 min
(Lubitschin 40. elokuva.)
Kolmen naisen juoni ei ollut uutuudella pilattu, mutta tuosta kuonasta Lubitsch taikoi puhdasta kultaa. Siinä missä Avioliiton ilveilyä oli kujeileva piiritanssi seksin teemasta, Kolme naista on levoton tutkielma seksin ja rahan kaksoisteemasta. Fuugan kontrapunktiksi piirtyy valitus tuolle tuskista surullisimmalle, vanhenemiselle. Elokuva alkaa brutaalisti kohtauksella, jossa äiti punnitsee itseään paljaan valkoisessa kylpyhuonevaa’assa, joka piirtyy säälimättömän terävänä kliinisen mustaa taustaa vasten aivan kuin tämän tuskallisen hetken erottamiseksi päivittäisestä rutiinista, ja hän katkeroituu vaa’an kertomasta. Hän lukee kirjeen, jonka hänen tyttärensä on lähettänyt sisäoppilaitoksesta: ”…muutaman päivän kuluttua täytän kahdeksantoista…”, ja epäuskoisena hän lukee tuon rivin uudelleen. Hän tutkii kasvojaan armottomasti peilistä; myöhemmin hän valmistaa huoneen kohtaamista varten niin, että hänen kasvonsa esittäytyvät imartelevassa valaistuksessa, niiden kuluneisuuden peittävässä hämärässä. Kaikkea tätä kuvatessaan Lubitsch ei laske leikkiä. Nyt hän on kuolemanvakava.
Myös tapa, jolla hän esittelee äidin uudelleen juhlissa, on luonteenomainen. Hän liukuu hyväntekeväisyystanssiaisten liukumäessä suoraan miehen syliin ja katselee tähän ”veikein silmin” vain siksi että hän sattuu tulemaan vastaan ja koska hän on, grace à dieu, häntä nuorempi. ”Käsitätkö”, yksi miehen huolestuneista velkojista (hän on velkaa jokaiselle) kertoo, ”että pitelit juuri sylissäsi kolmea miljoonaa dollaria?” Tämä tepsii. Kun mies hymyilee naiselle, hän hymyilee tämän jalokiville. Ja kuinka herkullisen rauhoittavasti he taputtavatkaan toisiaan myöhemmässä kohtauksessa. Kuinka Lubitsch nauttiikaan siitä, että hän voi antaa henkilöhahmojensa taputtaa toisiaan rauhoittavasti! Ja kun tämä lurjus saapuu rakastajatterensa huoneistoon, hän menee suoraan vaatekaapille ja ottaa esiin iltapukunsa vaatteet – kaikua elokuvasta Nainen Pariisissa. Elokuva on kauttaaltaan kirjottu humoristisilla vivahteilla kuten esimerkiksi tanakan, makeisista pitävän velkojan teeskennelty torkahdus ”liikeneuvottelun” aikana, jota roistomme pitää äidin kanssa (mies haluaa ”investoida” äidin rahat tämän puolesta), ja koko makeistarjottimen tyhjentyminen torkahduksen aikana. Arkkityyppinen Lubitsch-sivallus on se, jossa kaksinaamainen konnamme on juuri tutustunut tyttäreen (joka asuu nyt äitinsä luona), lähtee talosta, kääntyy heiluttamaan hattuaan jäähyväisiksi äidille, joka katselee häntä ikkunasta, ja sitten, kameran kohotessa seuraavaan kerrokseen, huomaa tyttären, joka katselee häntä omasta ikkunastaan, ja nostaa silloin hattunsa hiukan korkeammalle tämän kunniaksi.
Lubitschista oli nyt tullut eräänlainen ”elokuvan William Morris”, itsevarma intoilija, joka hankki uskollaan ja energiallaan itselleen aseman, jota hänen kollegansa alkoivat ihailla ja jonka tyylin pintakiiltoa he alkoivat pian jäljitellä, vaikkakin, kuten Mike Nichols huomioi sukupolvea myöhemmin, ”jos sinusta on mihinkään, sinun on jatkettava siitä, mihin olet päässyt.” Vaikkakin hänen terävä psykologinen havaitsemiskykynsä oli hänen huomattavin yksittäinen saavutuksensa, kaikkia draamankertojia alituisesti uhkaava vaara on tylsämielisyys, jota on hinnalla millä hyvänsä kaihdettava. Hän oli aina tietoinen, että koska hän oli Lubitsch, hänellä oli Henry Jamesia mukaillen ”erityisvelvollisuus olla hauska”. Pahinta mitä hän saattoi sanoa käsikirjoituksen kohtauksesta oli että se oli ”tylsää… voi miten tylsää”. Jos kohtaus oli tarkoitettu humoristiseksi, sen oli oltava ”hilarious… Is it hilarious? It must be hilarious!”
– Herman G. Weinberg: The Lubitsch Touch (1968, 1977) AA 1988















