Ingmar Bergmanin dokumenttielokuvat

Ingmar Bergman: Fårödokument [I] (SE 1970). Telepremiere 1 January 1970.

Antti Alanen

Ingmar Bergmanin dokumenttielokuvat

Ingmar Bergman (1918–2007) ei pitänyt dokumenttielokuvista, poikkeuksena ainoastaan David Attenboroughin luontosarjat. Fiktioelokuvissaan hän oli tavallisesti tyytyväinen voidessaan kuvata studiolavasteissa. Kuitenkin hänkin sai 1940-luvulla innoitusta italialaisesta neorealismista, puolidokumentaarisesta suuntauksesta, jossa aidot kuvauspaikat olivat oleellisen tärkeitä. Kesäelokuvissaan Bergman tuli dokumentoineeksi pohjoismaista kesäonnea oikeilla tapahtumapaikoilla. Myös Talven valoa -elokuvan kuvauspaikkojen dokumentaarinen aitous lisäsi todistusvoimaa kertomuksessa maallistuvasta maailmasta.

1960-luvulla maailman elokuvatuotanto mullistui, kun televisio syrjäytti elokuvateatterit liikkuvan kuvan valtaistuimelta. Monet elokuvatuotantoyhtiöt lakkautettiin, ja lähes kaikki luopuivat omista studioista. Kansainvälisissä uusissa aalloissa suosittiin enenevästi oikeita kuvauspaikkoja. Dokumenttielokuvan merkitys kasvoi, ja sen monet suuntaukset kukoistivat. 1960-luku oli myös yhteiskunnallisen tietoisuuden nousuaikaa.

Ingmar Bergman oli noussut 1950-luvulla elokuvataiteen kansainväliselle huipulle – jonka aseman hän säilytti elämänsä loppuun asti. Ruotsin uuden aallon nuoret radikaalit kuitenkin haastoivat häntä ja kritisoivat häntä vetäytymisestä taiteen norsunluutorniin samalla kun maailma paloi. Bergman ei tästä välittänyt vaan teki kaikkein henkilökohtaisimpia tilityksiään taiteilijan kutsumuksesta. Bergman oli kansankotiaatteen ystävä, mutta poliittinen elokuva ei kiinnostanut häntä.

Vuonna 1960 valmistellessaan elokuvaansa Kuin kuvastimessa Bergman löysi kuvauspaikakseen Fårön saaren. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. ”Löysin kotini, todellisen kotini”, hän kirjoitti. ”Yhteiskunnallinen osallistumiseni liittyy Fåröhön. Lapsuudesta saakka olen tuntenut itseni juurettomaksi kaikkialla. Vasta kun tulin Fårölle vuonna 1960 ja muutin sinne olen tuntenut olevani kotonani jossakin. Täällä ovat juureni, tänne minä kuulun. Kun olen lopettanut työni Münchenissä ja ylipäätään lopettanut työni, vetäydyn pois ja muutun Fårö-ukkeliksi”, kirjoitti Bergman teoksessaan Kuvien takana.

Elokuvayhtiö Svensk Filmindustri oli ollut 1960-luvulle asti Bergmanin elokuvien merkittävin tuottaja, ja Bergman oli ollut siellä myös taiteellinen johtaja, mutta kun klassinen studiojärjestelmä tuli television aikakaudella tiensä päähän, Bergman alkoi perustaa omia tuotantoyhtiöitä ja toteuttaa hankkeita, pieniä ja suuria, yhteistyössä Sveriges Televisionin kanssa.

Niinpä vuonna 1970 sai televisiossa ensilähetyksensä Fårödokument, jota mainostettiin Bergmanin ensimmäiseksi dokumenttielokuvaksi. Sen oli kuvannut mustavalkoiselle 16 mm:n filmille mestari Sven Nykvist, Bergmanin monien klassikoiden luottokuvaaja. Karheassa mutta eloisassa rakeisuudessaan se poikkesi Bergmanin muiden elokuvien hiotusta kuvailmeestä jyrkästi. Katsojien piirissä elokuva sai lämpimän vastaanoton.

Fårödokument on yksinkertainen, asiallinen ja koruton elokuva, jossa nähdään saaren rantoja, taloja ja lammaslaumoja sekä upeita luontonäkymiä, mutta pääosassa ovat ihmiset, joita Bergman haastattelee itse. Ne, jotka tunsivat Bergmanin, tiesivät, että hän tutustui mielellään uusiin ihmisiin ja jutteli mielellään tuntemattomien kanssa. He eivät olleet hänelle ”tavallisia ihmisiä”, vaan jokainen ihminen oli mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen. Tämä Bergmanin ominaisuus korostuu hänen Fårö-dokumenteissaan.

Ne ovat lämmin ja sydämellinen rakkaudentunnustus Bergmanin kotisaarelle mutta samalla monien haastattelujen kautta ne kasvavat puheenvuoroksi harvaan asuttujen seutujen ja muuttotappiopaikkakuntien puolesta.

Muutettuaan Fårölle Bergman tunsi ensimmäistä kertaa olevansa kotonaan, ja tehdessään Fårö-dokumenttejaan hän koki vapautumisen tunteen. Tässä hänellä oli haaste ja tilaus tulla oman itsensä ja sisäisyytensä ulkopuolelle ja kuvata hyvän reportterin tavoin ulkomaailmaa ja dokumentoida yhteiskunnallista muutosta. Syrjäseutujen ongelma oli huomattava Ruotsissa kuten muuallakin maailmassa. Suomessa näihin aikoihin Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia järkytti kansakuntaa kuvauksellaan syrjäseudun ahdingosta.

Ajaessaan autollaan Bergman tapaa maanviljelijöitä, kalastajia, puuseppiä, postinkantajia, kirjastonhoitajia, opettajia ja muita, joita huolestuttavat toimintojen leikkaukset ja keskittämiset. Bergman puolustaa tasa-arvoisuutta, jonka tulee koskea myös syrjäseutuja. Bergmanin haastatellessa koulubussin koululaisia useimmat arvelevat muuttavansa pois saarelta.

Elokuva oli niin suosittu, että Bergman teki Ruotsin televisiolle jatko-osan Fårödokument 1979. Sekin kuvattiin 16 mm:n filmille, mutta tällä kertaa väreissä, ja mestari Sven Nykvistin sijasta kuvaajana oli edellisen elokuvan oppipoika Arne Carlsson, syntyperäinen fåröläinen.

Näköala ei ole nyt yhtä huolestuttava kuin 10 vuotta aikaisemmin. Moni koulubussissa haastatelluista, jotka olivat aikeissa lähteä saarelta, onkin jäänyt sinne. Kuitenkin ongelmia on paljon. Päätösvallan siirtäminen suurempiin alueellisiin keskuksiin, tässä tapauksessa Gotlantiin, lisää byrokratiaa kaikin tavoin.

Postibyrokratia nojaa pikkutarkkoihin kilometrinormeihin. Liikennebyrokratiassa on elämänvieraasti määritelty tavaraliikenteen ja henkilöliikenteen etuajo-oikeutta. Rakennusbyrokratiassa on epäjohdonmukaisuutta kantaväestön ja kesämökkiläisten oikeuksissa. Kalastusbyrokratiassa rajoitetaan ruotsalaisten toimintaa eri tavoin kuin muiden maiden kalastajien. Koulubyrokratian takia voimistelusalin rakentaminen on myöhästynyt viisi vuotta.

Jörn Donner oli vaikuttunut elokuvasta: ”Perspektiivi on laajempi, mutta pyrkimys on sama, kuvata pientä osaa suuremmasta paikkakunnasta, elävää miljöötä, jossa ihmiset rakastavat ja tekevät työtä, missä levottomuus sekoittuu epäilyyn, katkeruus iloon. Filmaushankkeen venyminen monivuotiseksi on tuonut kerrontaa sellaista syvyyttä ja läheisyyttä, jota useimmista dokumenttielokuvista puuttuu. Tässä kuvataan vanhan miehen yksinäisiä päiviä työssä ja levossa. Tässä nähdään myös hänen hautajaisensa tuulisena päivänä talven kylmyydessä”.

”Mutta voi ehkä myös sanoa, että Fårödokument 1979 on vähemmän pessimistinen kuin edellinen elokuva, koska kaikista ennustuksista huolimatta Fårö on yhä elävä miljöö. Tänään on yhä nuoria ihmisiä, jotka palaavat kotisaarelleen ja kääntävät selkänsä kaupungin sivilisaatiolle. Yksittäiset ihmiset taistelevat itsepäisesti kaikenlaista byrokratiaa vastaan, torjuen hallinnon jäykkyyttä, puolustaen omaa olemassaoloaan ja oikeuttaan elää saarella.”

”Fårödokument 1979 kertoo humoristisesti ja myötätuntoisesti ihmiskohtaloista, jotka ovat yhtä koskettavia kuin Ingmar Bergmanin fiktiivisissä luomuksissa. Pitkäaikainen tuntemus ja sympatia tekevät Bergmanille mahdolliseksi luoda elokuvateos, joka jää historiaan. Kertomusten miljöönä on Fårön maiseman ainutlaatuinen kauneus, ihmisten riippuvuus luonnosta ja heidän sisukas taistelunsa olemassaolosta.”

Elokuvan ensilähetys televisiossa oli vuoden 1979 jouluaattona. Ruotsin television palautepuhelimen, ”itkumuurin”, linjat tukkeutuivat raivoisista soitoista. Erityisesti sian teurastus jouluaattona oli monelle perheelle liikaa. Joulu oli pilalla. Tämä ei ollut ”paholaisohjaajan” tarkoitus. Hän ei vain ollut arvannut, miten vieraantuneita todellisuudesta olemme me, jotka syömme joulukinkkua hyvällä ruokahalulla.

Kahta Fårö-elokuvaa on tavallisesti pidetty Bergmanin ainoina dokumenttielokuvina. Dvd-aikakaudella ovat yleistyneet elokuvien bonusmateriaalit, ja silloin vasta on tullut yleiseen tietoisuuteen Bergmanin 1950-luvun alusta alkaen valmistama laaja bakomfilm-sarja elokuviensa kuvauksista, alkaen elokuvasta Viettelysten ilta. Niitä on kaikkiaan 18, ja poikkeuksellisen merkittäviä ovat erikoispitkät Bakomfilm Höstsonaten ja Dokument Fanny och Alexander. 2000-luvulla on käyty kriittistä keskustelua elokuvaohjaajien metodeista. Noihin elokuviin Bergman on ikuistanut näytelmäelokuvien osalta oman metodinsa, joka perustuu myötäelävään valmisteluun sana sanalta.