 |
John Collins: The Children of Eve (US 1915) starring Viola Dana and Robert Walker, in the presence of the cinematographer Ned Van Buren. Photo: Kevin Brownlow Collection. Cover art of the book to the festival: Sulla via di Hollywood, 1911–1920 / The Path to Hollywood, 1911–1920. A cura di Paolo Cherchi Usai, Lorenzo Codelli. Pordenone: Le Giornate del Cinema Muto / Edizioni Biblioteca dell'Immagine.
|
The Path to Hollywood, 1911–1920: film notes in the Filmihullu magazine by Peter von Bagh and Antti Alanen
The Song of the Shirt (1908)
A Corner in Wheat (1909)
The Usurer (1910)
Tänä vuonna kuolleen Jay Leydan muistoksi järjestetyssä tilaisuudessa esitettiin kolme D. W. Griffithin lyhytelokuvaa. Niille on kaikille yhteistä teema, joka lienee nykyaikana kaikkein torjutuin. Kuten Foucault sanoo, me uskottelemme suhtautuvamme torjuvasti seksuaalisuuteen. Mutta todellisuudessa torjutuin ja kirotuin teema on riisto. Amerikkalaisessa elokuvassa ennen Hollywoodia, ennen feature-yhtiöiden vakiintumista ja ennen suurten tuotantoyhtiöiden kiteytymistä tuo teema tuli esiin jopa elokuvissa, sillä nickelodeonin aikana elokuva oli työväestön viihdettä. Nämä kolme Griffithin Biograph-elokuvaa jäsentävät rajusti rikkauden ja köyhyyden vastakohdan ja osoittavat niiden keskinäisen riippuvuuden. A Corner in Wheat -elokuvan karu lakonisuus viittaa eteenpäin, yhtäältä Brechtiin ja toisalta neuvostoelokuvaan, Griffith itse kiteytti tämän materiaalin rajuimmin Suvaitsemattomuuden ällistyttävässä modernissa tarinassa. (AA)
Queen Elizabeth (1912)
Yksi viikon kuuluisimmista elokuvista osoittautuu aika onnettomaksi tapaukseksi: Queen Elizabeth oli se elokuva, jonka Adolph Zukor markkinoi Amerikoissa esimerkkinä suurenmoisesta eurooppalaisesta taiteellisuudesta — takuuleimana oli Sarah Bernhardtin läsnäolo. Tempaus, jonka toinen valttikortti oli elokuvan pituus (oltiin murtautumassa nickelodeon-huoneistojen kaudesta oikeiden leffateatterien aikaan, isompien pääsylipputulojen kauteen), kannatti ja oli sitten yhden tulevan ja kestävän jättiyhtiön — Paramount — vaurauden pesämuna.
Kolme näkökohtaa: Koska suuren Bernhardtin karisma ei tämän elokuvan kautta saa minkäänlaista hahmoa tai verifikaatiota ja koska yleisöä kuitenkin virtasi katsomaan nimenomaan häntä ynnä se vaikuttui näkemästään, voimme saada elokuvasta monimielistä tietoa siitä, miten maine, odotukset tai muut ulkoelokuvalliset seikat muokkaavat katsomistilannetta yhtä paljon ja joskus enemmän kuin itse valkokankaalla näkyvä elokuva.
Perusilmaisu on yhtä täydellistä elokuvailmaisun puuttumista — tyhjiötä — kuin kankaalla näkyy yritteliäisyyttä teatteriohjaamisen suuntaan. Mutta muutaman kerran jonkinlainen mise-en-scènen, elokuvallisen “näyttämöllepanon”, ajatus orastaa: kun kuningattaren rakastaja Essex viedään taempana käytävää pitkin teloitettavaksi ja kun kärsivä nainen seisoo sivussa etualalla, tässä tekee tuloaan muusta naivïsta ajelehtimisesta täysin poikkeava artikulaatio.
Kolmanneksi elokuvan kuolinkohtaus: 2-3 minuuttia pahinta teatraalista melodramatiikkaa, joka siten ehtii sammuttaa senkin vähän mitä La Brnhardtin näyttelijäntaiteesta on voinut päätellä siihen asti — sitten teksti (“Sic transit gloria mundi”) ja — loppukumarrukset. Eli suora tunnustus sille että kaikki on ollut tähtïteatteria, jossa aihe on pelkkä silmänlume. (PvB)
The Coming of Columbus (1912)
Eversti William N. Seligin tuottama, Colin Campbellin ohjaama The Coming of Columbus on näyte primitiivisestä elokuvan teosta. Käsinväritetty elokuva perustuu täysin staattisiin kompositioihin, se on kuin tableaux vivants sarja. Amerikan valloituksen kuuluisimmat vaiheet (Kolumbusta epäillään hulluksi; “Tulemme ristin emmekä miekan kanssa”; Kolumbus kahlehditaan) selvitetään 35 minuutissa kömpelön liikuttavasti. Elokuva esittää Kolumbuksen sankarina, jonka teon imperialistit pilasivat. (AA)
Algie the Miner (1912)
Alice Guy-Blachen — ranskalainen, Yhdysvaltoihin siirtynyt ohjaaja, joka on vahva ehdokas kaikkein ensimmäiseksi naisohjaajaksi — parodia Algie the Miner kertoo uuden tulijan ja rähjäisen “villin lännen” establishmentin törmäyksistä otteella jossa ranskalaisten “primitiivien” jumalainen tyyli yhdistyy esimakuun siitä mitä periamerikkalainen — pian Sennettin käsissä kehittyvä — rähjääminen tuli olemaan. (PvB)
Suspense (1913)
Phillips Smalleyn ohjaama Suspense, jonka käsikirjoituksen laatija ja pääosan esittäjä on Lois Weber, on “1910-luvun kumouksellisin yksikelainen”. Klassisen yksinkertaiseksi hiottu jännitystarina on kerronnaltaan silkkaa runoa. Toiminta tapahtuu kolmella tasolla, ja eräissä välähdyksissä sitä seurataan kolmeen osaan halkaistussa kuvassa. Yllättävät, määrätietoiset kuvalliset oivallukset kuljettavat tarinaa: suoraan ylhäältä otetut kuvat, auton peilistä tavoitetut näyt. Ansiokkainta elokuvassa on se eksistentiaalinen jännityksen taso, jonka saavuttamiseen Hitchcockiltakin meni kauan aikaa. (AA)
Traffic in Souls (1913)
George Loane Tuckerilla oli vaikeuksia saada Universalia ottamaan levitykseen puolitoistatuntista elokuvaansa Traffic in Souls — siihen asti Universalin Carl Laemmle oli levittänyt vain lyhytelokuvia. Elokuvan mahtava menestys oli yksi ratkaisevimmista todisteista siitä, että pitkän elokuvan aika oli tullut, Aihe oli sekä skandaalinkäryinen että todellisuudessa ajankohtainen: valkoinen orjakauppa. Ammattimaiset prostituutiorenkaat kidnappasivat kielitaidottomia siirtolaistyttöjä bordelleihinsa, Elokuvan hillittömän melodramaattisessa juonessa huorabisneksen julkisivuna on “Puhtauden ja parannuksen kansainvälinen järjestö”. Huipentumassa sen korkeasti kunnioitettu päämies pannaan käsirautoihin juuri kun hän on järjestelemässä tyttärensä kihlausta. Omalaatuisena elementtinä tarinassa ovat huipputeknologiaa edustavat vakoilulaitteet: keskustelut nauhoitetaan äänilieriöille, ja erikoiskynän merkinnöt siirtyvät sähköimpulsseina vakoojalle. Elokuva on halvan sensaatiotarinan ja ainutlaatuisen dokumentin hybridi. (AA)
The Squaw Man (1914)
Cecil B. DeMillen ensimmäinen ohjaustyö oli The Squaw Man, jonka hän ohjasi yhdessä Oscar C. Apfelin kanssa. Se oli käänteentekevä elokuva Hollywoodin synnyssä: ajan odotusten mukaisesti se oli kuuluisan näytelmän filmatisointi, jossa esiintyi kuuluisia näyttelijöitä, mutta viemällä kameran ulos vapaaseen ulkoilmaan DeMille ja Apfel toivat tarinaan aitoa elokuvallisuutta ja raikkautta. Tarina kertoo englantilaisesta aristokraatista, joka muuttaa Amerikkaan ja nai intiaanitytön. Aika ei ole ollut armelias elokuvalle, jossa keksimisen ilo on silti aistittavissa. (AA)
The Girl of the Golden West (1915)
Cecil B. DeMillen showmiehen taituruus puhkesi välittömästi esiin hänen alkaessaan tehdä elokuvia, ja The Girl of the Golden West on raikkaan viihteellinen tulkinta David Belascon menestysnäytelmästä [johon perustuu myös Puccinin ooppera La fanciulla del West - P.S. 2011], pääosassa ronskilla tavalla puoleensavetävä Mabel van Buren. Se on ylistys sille “viriilille koodille”, jota noudattivat Lännen pioneerit, jotka “osasivat elää”, “blazing the trail to the land of promise”. DeMille on hämmästyttävän nopeasti irtautumassa The Squaw Manissa näkyneestä teatraalisuudesta; luonteva elokuvallinen liike ja leikkaus on tässä jo pitkällä. (AA)
Hypocrites (1915)
Lois Weberin — amerikkalaisen elokuvan ensimmäisiä naisohjaajia — Hypocrites on outo ja ristiriitainen elämys, upea visuaalisesti ja tavassaan pirstoa kertovia muotoja, monomaaninen ja älytön tekopyhyyden teemaa jauhaessaan. Munattoman mutta kiusauksia kokevan papin tarina on nyt Scorsesen teoksen myötä taas ajankohtainen (suurin aihetta käsittelevä elokuva on tietenkin Buñuelin Nazarin). Weberin varhainen luonnos on näihin moderneihin versioihin verrattuna kuin alttaritaulu.
Vertauskuvissa on suorasukaista voimaa: kun kerran totuus on alaston, saavat ihmisetkin olla. Alastomat naiset ja kekseliäin trikein loihditut hourut ympäröivät “lavean ja kapean tien” haarassa haparoivaa pappia, joka “rukoilemalla ja paastoamalla” yrittää muodostaa käsityksensä Totuudesta. Tämä pappipolo ottaa kaiken kiihkeästi, hänen kiusauksensa eivät ole vain “viimeisiä” vaan alituisia, ja hän korahtaa lopulta kuolleena kierojen ja korruptoituneiden seurakuntalaistensa eteen, niin järkyttynyt hän on maailman ja ihmisten tilasta. Eikä varmaankaan syyttä. Kerronta on täynnä ällistyttäviä ylilyöntejä, joiden rinnalla jopa DeMille joutuisi kirimään kaikkensa, mutta varma ja mielikuvitusrikas ote — puhukaamme suoraan “kuvallisesta kulttuurista” sanan vaativassa mielessä — hyvittää (melkein) kaiken. (PvB)
The Case of Becky (1915)
Frank Reicherin The Case of Becky on tarina diabolisesta hypnotistista Balzamosta ja skitsofrenisesta Becky / Dorothysta (Blanche Sweet), joka on hänen tahdoton käskyläisensä. Pelastajana on kaksi psykoanalyytikkoa, “aivojen sotaa” käydään Scanners-elokuvan malliin, Elokuva on täysin aikansa tuote — kaksoisroolit ja hypnotistit kuuluivat ajan vakioaiheisiin (Svengali, Caligari). Samalla tässä on sitä alkuperäistä magmaa, josta sellaiset myöhemmät merkittävät elokuvat kuin Psyko, Persona ja Sisters ovat kummunneet. Elokuvassa on hurjia visioita, jotka ovat noiden myöhempien teosten veroisia. (AA)
Young Romance (1915)
Teoksen Young Romance ohjaaja on George H. Melford ja kirjoittaja - O. Henryn kertomuksen pohjalta - Cecil B:n isoveli William DeMille. Suurenmoinen, intiimi ja tavallisimpien paikkojen aromia ymmärtävä elokuva, joka syntyy enemmän tunnelmista ja sävyistä kuin “juonesta”. Aihe on pieni ja usein kerrottu - itse asiassa kiinnostavasti köyhemmän väen keskuuteen sijoitettu sama tarina kuin myöhäisempi Castles for Two. Tässä siis kaksi aivan tavallista nuorta, molemmat kaupan myyjiä, esittää toisilleen rikasta, vaikutuksen tehdäkseen - ja lopussa tietysti ja odotettavasti seuraa helpotus, kun nuoret ovatkin vastakkain, omana itsenään, kaikesta pinnistelyn ja sosiaalisen kilvoittelun vaivasta viimeinkin vapaina. Italialaisen Mario Camerinin 1930-luvun elokuvat, joiden vakiosankari oli nuori Vittorio de Sica, kertoivat yhä uudelleen tämän pätevän ja opettavaisen kertomuksen; näistä elokuvista löytyy samanlainen yhteys pehmeyttä ja ujoutta ja toisaalta sitä terävyyttä, johon aijen kovat otosunreer pakottavat köyhan ihmispolon. Kirjaan vielä muistiin häikäisevät siniset yömaisemat ja kuvat rannasta ja merestä - teos on “tintattu”, väritetty kuten mykät elokuvat parhaasta päästä usein olivat - ja lainaan taas Pordenonen hienoa ohjelmakirjaa “Sulla via di Hollywood” (Matkalla Hollywoodiin) ja Lorenzo Codellia, joka puolestaan näkee tässä erään amerikkalaisen mestariteoksen - Paul Fejosin Lonesome vuodelta 1928 - enteet: “Elokuvan rakenne joka kattaa yhden viikon päivien kulun, tapahtumien kautta muodostuva täydellinen ympyrä sekä kahden viattoman päähenkilön käytöksen muodostuminen toistensa psykologisiksi peilikuviksi: kaikki tämä todistaa ylivertaisesta komposition taidosta.” (PvB)
The Pitch O’Chance (1915)
Frank Borzage on elokuvassa The Pitch O’Chance sekä ohjaaja että sankari. Loistavassa kaksikelaisessa uhkapelitarinassa hän esittää velmua uhkapeluria Rocky Scottia, joka voittaa itselleen pelissä naisen. Hän on kuitenkin niin jalo, että kun nainen torjuu hänet, hän suostuu palauttamaan tämän. Kuvakerronta on hallittua: ilmaisevat lähikuvat käsistä ja henkeäsalpaavat maisemakuvat ratsastavasta parista ovat sujuvassa käytössä. Hurtin humoristisen juonen pohjalla on lyyristä herkkyyttä ja aitoa tunnetta. Rajaseudun vaaran ja epävarmuuden tunne ei Borzagen näkemyksessä johda paatuneisuuteen. (AA)
The Typhoon (1915)
Reginald Barkerin The Typhoon on yksi monista elokuvista, joissa seisahdutaan ihmettelemään japanilaista kunniakoodia. Pääosassa on luonnollisesti Sessue Hayakawa, joka rakastuu intohimoisesti. Kun tyttö osoittautuu petolliseksi ja vielä solvaa häntä “keltaiseksi rotaksi”, hän tappaa tytön. Hayakawan korkea diplomaattinen asema tekee mahdottomaksi hänen antamisensa oikeudelle, joten nuori mies hänen ystäväpiiristään ilmoittautuu vapaaehtoisena. Tässä vaiheessa katsoja alkaa uumoilla moninkertaista sattumien ketjua. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Nuorukainen teloitetaan. Sitten myös Hayakawa murtuu. Hirveä tarina siis: viaton teloitetaan ja uhrataan täysin turhaan. Ilman että tämäkään elokuva nostaa Barkerin mainetta se on aika-ajoin jännittävä retki äärimmäisten tuntemuksien äärelle. (PvB)
A Royal Family (1915)
William Nighin ohjaama A Royal Family on Marx-veljesten Duck Soupia ennakoiva crazykomedia postimerkkivaltiosta nimeltä Arcadia, joka kompensoi kääpiömäisyyttään sotaisuudellaan. Mack Sennettin koulussa jyrätty Nigh pitää toiminnan riuskana ja toteuttaa mielipuolisen tarinan tyylikkäissä lavasteissa ja puvuissa. Kun Nighistä tuli myöhemmin action-elokuvistaan tunnetun Monogramm kantavia ohjaajia, hänen ei tarvinnut enää yhtään lisätä ainakaan toiminnan vauhtia. (AA)
Four from Nowhere (1916)
Four from Nowhere oli todellinen perhe-elokuva: sen tuottivat yhdessä Francis Ford ja hänen vaimonsa Peggy O’Day, käsikirjoittajana oli Peggy O’Day ja ohjaajana Francis Ford. (Francis Ford ohjasi vain mykällä kaudella, ja myöhemmin hänet löytää vain hillumassa viskiputeli kädessä tai räkimässä nuoremman John-veljensä elokuvista. PvB) Nämä kaksi esiintyvät myös pääosissa, muissa osissa on perheen lapsia. Alku on mestarillinen, vähintään samaa tasoa kuin Kuleshovin Lain mukaan tai Monte Hellmanin The Shooting, nuo kaksi Jack London -tarinaa. Neljä muukalaista vaeltaa autiomaassa: he ovat intiaaniverilöylyn jäljiltä ainoat eloonjääneet, jotka ovat "kadottaneet identiteettinsä tuossa sielua raastavassa kokemuksessa”. He alkavat rakentaa uutta elämää löytämässään kullankaivajan hökkelissä mutta ahneus ja epäluulo heräävät. Ainoana luettavana hökkelissä on Raamattu ja Monte Criston kreivi. Teoksen laimea jälkiosa on idealtaan mielenkiintoinen kuvaus siitä, miten sankari yrittää toteuttaa Monte Criston kreivin koston ja huomaa hankkeen melodramaattisuuden. (AA)
Argonauts of California (1916)
Argonauts of California on varhainen “superwestern”, joka on syntynyt onnellisen vapaana lajityypin kaavoisra ja malleista. Amatörismistä on haittansa: jäsentymättömyys, jorotuksenomainen tapa suoltaa ylimäärä faktaa asiapohjaisten kuvien väliin. Mutta toisaalta juuri kuvien “erilaisuus” lataa muutamiin niistä salaperäïsyytta ja selittämättömyyttä: kuvia väkivallasta ja kuoleman ehdottomuudesta, joissa yhtäkkiä ei ole häivääkään siloittelevaa fiktiota, kuvia yhteisistä ponnistuksista ja siitä miten muistot muodostuvat, kuvia aidosta kauhusta, kuvia siitä miten historia muodostuu - ajattelen tässä tulitaistelua, piiritystä, laajaa yläkuvaa. Välitekstit pursuavat avoimesti kapitalismin ahnasta, ylpeää ja röyhkeää historiikkia: kuinka “koskaan maailmanhistorian aikana aivan tavalliset ihmiset eivät ole hankkineet hämmästyttävämpää varakkuutta” - tekijät ovat melkein verenhimoisia tavassaan ladata tietoja sïitä, kuinka paljon kultaa pumpattiin muutamassa vuodessa “Kalifornian povesta”. (PvB)
Calibre of Man (1916)
Frank Borzagen ensimmäisiin ohjauksiin kuuluva Calibre of Man näyttää kuinka hyvin hän alusta lähtien hallitsi “Americanan” sentimentaaliset juoksuttelut, pienet humoristiset tunnelmapalat - joskus taannoin näkemäni 1920-luvun Lightnin’ on tällaisen elokuvan mestariteoksia. Tämäniltaisessa elokuvassa, jossa Borzage itse on myös pääosassa, hän esittää rikasta poikaa, joka ottaa tuntumaa omalle miljöölleen vieraaseen ruumiilliseen työhön, sitä kautta todellisiin ihmisiin. Kaveri huhkii montuissa, huuhtoo kultaakin ja tietysti rakastuu. Kun rikas isä sitten kutsuu hänet takaisin, hän lähtee - mutta hyppääkin junasta, ja viimeinen kuva radasta, etääntyvistä ihmisistä ja lähemmäksi tulevasta elämän mahdista tiivistää merkittävän ohjausratkaisun voimin pääteeman. (PvB)
A Child of the Paris Streets (1916)
A Child of the Paris Streets on Lloyd Ingrahamm ohjaama elokuva asetelmasta, joka tuntuu olleen hyvin yleinen mykällä kaudella: kaksoisroolit, niiden myötä sekaannukset, henkilöiden vaihtumiset… koko tämä melodramaattisestï kallellaan olevan dramaattinen strategia, jonka syvän ytimen sitten oikeastaan vasta Chaplin osasi mestarillisesti pelkistää ensin lyhytkuvissa (Idle Class), sitten - tosiaan! - Diktaattorissa. Tässä Mae Marsh on hyvän perheen tytär, joka kidnapataan lapsena ja josta tulee “apassi”, rikollisperheen tytär ja katujen kasvatti, osoitteenakïn kaunopuheisesti “17, rue Mort”. Jutussa on tiettyä rajuutta ja tietysti opetuksensa: todelliset vanhemmat löytävät tytön, mihin mennessä hänen kasvuymparistöstään poikkeava jalo luonteensakin on käynyt ilmeiseksi. Eli perinnöllisyyden kaikkivoipuus on asianmukaisesti todistettu! (PvB)
Hoodoo Ann (1916)
Hoodoo Ann on Lloyd Ingrahamin ohjaus, jossa jälleen pääosaa tulkitsee Mae Marsh; kyse on aikuistumisen draamasta, jossa esim, kuvat tytöstä peilin ääressä on yleispätevää aineistoa, kaikista maista, kaikkina aikoina. Ulkoisena juonena on vahingonlaukaus, jonka setvimisen kiemurat antavat Mae Marshille hyvän mahdollisuuden kehitellä bravuurinumeroaan (tämä oli selvä ja odotettavissa oleva asia aina Kansakunnan synnystä lähtien), ilmentää abstraktin rajaa hipovaa kauhua. Elokuva käy aika syvällä siellä jossakin, kuitenkin kadottamatta sitä joviaalia, ystävällismielistä, kotoisaa tuntuaan, joka on varhaisen, ei-teollisen kauden elokuvan rakastettavia piirteitä. (PvB)
Hoodoo Annin tuottaja ja käsikirjoittaja oli D. W. Griffith, ja griffithiläinen vaikutus on tuntuva tarinassa “pahan onnen kiroamasta” (“hoodoo”) Annista. Annin mennessä elokuviin naapurin pojan kanssa alkaa merkillinen “elokuva elokuvassa” -kehittely, jossa valkokankaan ja todellisuuden tapahtumat sekoittuvat toisiinsa Keatonin Sherlock, Jr. elokuvaa ennakoiden. (AA)
Sold for Marriage (1916)
D. W. Griffithin Trianglelle tuottaman Sold for Marriage pääosassa on Lillian Gish venäläistyttö Marfana, joka kielitaidottomana siirtolaisena San Franciscossa yritetään myydä naimisiin. Ohjaaja William Christy Cabannen ote on häikäilemättömän melodramaattinen. Silti tarinasta kuultaa aitoa tunnetta siirtolaisten hädästä heidän paetessaan kasakoiden terroria ja saapuessaan suoraan huijareiden käsiin. Elokuvailmaisu on kehittynyt monine toimintatasoineen ja kuvallisesti väkevine ratkaisuineen. Varsinkin rajumyrsky Venäjällä ja klassinen paralleelikliimaksi jäävät mieleen. (AA)
The Martyrs of the Alamo (1916)
Griffithin Kansakunnan synty avasi innostavasti tien eeppisiin elokuvahahmotuksiin Amerikan historian käännekohdista. W. Christy Cabanne ohjasi elokuvan The Martyrs of the Alamo. The Birth of Texas Trianglelle, tuottajana Griffith. Nopeasti kuvatussa teoksessa on raivokasta energiaa. Davy Crockett ja puukkojunkkari James Bowie kuuluvat Alamon sankareihin; meksikolaiset esitetään stereotyyppisinä roistoina. Sodan kauhujen kuvauksessa on leppymätöntä, raakaa voimaa, Otteen siloittelemattomuus liittyy myytin raakilemaiseen tilaan. Ihmisten fysionomia ja eletyn näköiset vaatteet viittaavat aidommantuntuiseen historian rekonstruktioon kuin myöhemmät elokuvat. (AA)
Pillars of Society (1916)
Raoul Walsh ohjaa Ibseniä! Pillars of Society valmistui Trianglen levitykseen, tuottajana taas Griffith. Alkujaankin rankasti syyttävän näytelmän jäsentäminen yksiviivaiseksi melodraamaksi käy kätevästi ohentamalla henkilökuvausta ja ylläpitämällä sujuvaa tarinankuljettelua. Vaillinaisestakin kopiosta voi havaita, ettei tämä kuulu Walshin mestariteoksiin. (AA)
The Cossack Whip (1916)
Pordenonen propagandaelokuvista yllättävin oli Thomas Edisonin tuottama, John Collinsin ohjaama The Cossack Whip, pääosassa Collinsin vaimo, vakionäyttelijä ja muusa Viola Dana. Se on Venäjän vallankumouksen (siinä vaiheessa liberaalin) ylistys ja samalla sadismilla mässäilevä teos, jota tylympää visiota tsaarin Venäjästä ei Neuvostoliitossakaan ole koskaan tehty. Teräspalloilla tehostetulla kasakkaruoskalla on merkittävä osa loppuhuipentumassa, joka ansaitsee sadomasokisminsa ansiosta paikkansa elokuvaerotiikan antologioissa. Viola Dana antaa ensin kahlehtia itsensä ja viettelee sitten pahaa-aavistamattoman kiduttajapäällikön itsensä uhrin asemaan. (AA)
Castles for Two (1917)
Frank Reicherin ohjaama Castles for Two, Lasky/Paramount-tuotantoa, esittelee naistähden nimeltä Marie Doro. “Reicher ei laiminlyö yhtään tilaisuutta suurentaa jokaikistä tähden häikäisevän kauneuden piirrettä - kiitos lähikuvien, soikeiden muotokuvien, yliluonnollisten sädekehien”, kirjoittaa Lorenzo Codelli. Väärinkäsityksien ja vaihtuvien persoonallisuuksien rakkauskomedia on toteutettu viehättävän kevyesti, pienet vitsit täydellisesti halliten ja elämän harhakuvien tajua osoittaen. Elokuvassa on sitä paradoksaalista charmia, jonka Hollywood hioi niin pitkälle 1930-luvun screwball-komedian aikana esimerkiksi McCareyn, Leisenin tai Cukorin töissä. Tässäkään rainassa ei sen olennaisempaa tapahdu kuin että rikas tyttö esittää omaa sihteeriään ja pistää hevosnaamaisen sibteerinsä omaksi itsekseen nähdäkseen missä määrin seudulle tullut nuori hurmuri on puhtaan rahan perässä - rikkaita ja toimettomia ihmisiä, joiden toivottoman turhanaikaiset ristiriidat ovat kuitenkin vastustamattoman inhimillisiä. (PvB)
Forbidden Paths (1917)
Robert T. Thornhyn Forbidden Paths on kirpeä visio rasismista. “Kiellettyjä polkuja” ovat valkoisen nuorukaisen ihastus meksikolaiseen viettelijättäreen ja Sessue Hayakawan rakkaus valkoiseen naiseen. Elokuva päättyy “vierasrotuisten” kaksoisharakiriin, mutta (ainakaan nykyisen) katsojan mieli ei siitä tyynny. Sessue Hayakawa esittää jalossa pääosasuorituksessaan Satoa, joka auttaa valkoista rakastettuaan ritarillisesti kaikissa tilanteissa, vain huomatakseen ettei tämä ole kiinnostunut hänestä. Hulttiomainen valkoinen nuorukainen saa kyllä rellestelynsä anteeksi ja naisen rakkauden osakseen, Sessue Hayakawan hillitty intensiteetti vakuuttaa. (AA)
A Mormon Maid (1917)
Robert Z. Leonardin A Mormon Maid on hyvin yllättävä lännenelokuva, sävyltään vastakohta Fordin Wagonmasterille. Tämäkin alkaa vankkurikaravaanilla - mormonit ovat matkalla luvattuun maahan. Mutta asutuksesta tuleekin puhdas keskitysleiri, jossa huppupäiset, suurta silmätunnusta kantavat vartijat estävät ulkopuolisten tulon ja omien asukkaisen paon. Frank Borzage ja Mae Murray ovat sympaattinen nuoripari, joka pakenee “Pyhimysten kaupungista” kohti todellista luvattua maata. Jännittävä elokuva on hyökkäys puritanismia ja tekopyhyyttä vastaan, (AA)
The Iced Bullet (1917)
The Iced Bullet on Thomas Incen Trianglelle tuottama ja Reginald Barkerin ohjaama varhainen metaelokuva, pääosassa mainio häirikkö William Desmond, joka yrittää väkisin tunkeutua elokuvastudiolle - Thomas Incen studiolle. Loistavia satiirisia välähdyksiä elokuvan tehdastuotannosta. Sisätarina, uni, on parodia uskomattomasta dekkaritarinasta, samasta, jota kiusanhenki on yrittänyt tyrkyttää kuvattavaksi. (AA)
Happiness (1917)
Reginald Barkerin hupaisa komedia Happiness oli aikaansa edellä. Lennokas kerronta ja nasevat yksityiskohdat muistuttavat lähinnä 1920-luvun komedioita. Andrew Arbuckle esittää miljonääri-isää, jonka ansarissa kasvaneen tytön seikkailuja miesmaailmassa elokuva seuraa. Erään henkilöhahmon esittely on esimerkki elokuvan välitekstityylistä:
Money
+ slight social standing
— brains
= a hopeless cad. (AA)
The Girl Without a Soul (1917)
John Collins ohjasi elokuvan The Girl Without a Soul yhdessä Viola Danan kanssa. Danalla on tässä elokuvassa kaksoisrooli kaksoissisaruksina. Priscilla on isän musikaalisesti lahjakas suosikkitytär; Unity on syrjitty ja epäilty sisko. Elokuva on hieno varhainen näyte siitä humoristisen, vivahteikkaan periamerikkalaisen maaseutukuvauksen suuntauksesta, jonka kuuluisimmat saavutukset on kirjattu John Fordin ja Henry Kingin nimiin. Viola Danan kaksoisroolissa on herkkyyttä ja kipeyttä. (AA)
The Haunted Pajamas (1917)
Fred J. Balshoferin The Haunted Pajamas on kiivastempoinen, mielikuvituksellisiin trikkeihin perustuva crazy-komedia. Sankarimme saa lahjaksi kiinalaisen silkkipyjaman, joka voi muuttaa kantajansa joksikin toiseksi. Uskallettuja mahdollisuuksia tarjoaa se, että se voi muuttaa myös miehen hyvännäköiseksi naiseksi. Tarinan tyylikkäästä tähdestä Harold Lockwoodista oltaisiin kuultu paljon, ellei hän olisi kuollut seuraavan vuoden fiunssaepidemiaan. (AA)
A Girl’s Folly (1917)
Maurice Tourneurin A Girl’s Folly on hänen viehättävimpiä elokuviaan. Se on metaelokuva, tarina maalaistytöstä, joka tempautuu mukaan lännenelokuvan kuvauksiin. Mukana on välähdyksiä oikeasta elokuvanteosta: Tourneur itse nähdään ohjaajana, ja esittelytekstin mukaan apulaisohjaajana on Josef von Sternberg, mitä ei katsellessa hoksannut [P.S. 2011: JvS saattaa esiintyä elokuvassa kamera-apulaisena; tieto on vahvistamaton.]. Kepeässä rekisterissä toteutetun työn huomiotakiinnittävä piirre on sen itsestäänselvä itsereflektiivisyys. (AA)
Rebecca of Sunnybrook Farm (1917)
Marshall Neilanin ohjaama Mary Pickford -elokuva Rebecca of Sunnybrook Farm kuului tähden suurimman kauden saavutuksiin. Elokuvalla ei ole mitään yhteyttä samannimiseen Shirley Temple -elokuvaan. Mary Pickford hahmottaa Rebeccan kehityksen pikkutytöstä teinitytöksi ja naiseksi — sinänsä virtuoosimainen suoritus. Miljöö on toivottomien hapannaamojen ja niuhottajien ympäristö, jonka keskellä Rebecca on kuin auringonpaiste. Mary Pickfordin poikatyttöhahmossa on kesytöntä kapinallisuutta sovinnaisuutta vastaan; mikään vastoinkäyminen tai pikkumaisuus ei masenna tai katkeroita häntä. Sovinto tapahtuu lopussa pahimman hapannaaman kuolinvuoteella. Epäilemättä keskeinen syy Mary Pickfordin tavattomaan suosioon oli hänen ruumiillistamansa elämänihanne. Lepertelyyn viittaavasra nimestä huolimatta elokuvassa ei ole juuri häiritsevää sentimentaalisuutta. Pikemminkin sille on ominaista Pickfordista huokuva lannistumaton, dynaaminen energisyys. (AA)
Hell Bent (1918)
John Fordin harvinaista teosta Hell Bent on luultu kadonneeksi, kunnes sen saksankielinen kopio tänä vuonna löytyi Tshekkoslovakiasta. Tämä on elokuva, jota varten muuankin kolleega, tähän mennessä mittavimman ja muutenkin loistokkaan Ford-kirjan tekijä Tag Gallagher on, niin kuuluu Pordenonen paikalliskuiskutus, raahautunut tänne maapallon toiselta puolen...
Kun Monte Hellman on kesällä muutamaankin otteeseen kertonut The Shooting / Hän ampui ensin -teoksensa alkuidean — Jack Londonin kertomus saluunan taulusta, joka inspiroi kysymyksen: mitkä tapahtumat ovat johtaneet tähän tilanteeseen — on säpsähdyttävää huomata, että Fordin teos avautuu — kamera-ajo tauluun ja kaikki — samasta tavallaan varsin modernistisesta ideasta.
Loistava elokuva, jossa seka fordilainen ihmiskuva että maisema saavat intensiivisen hahmon. Maisema piirtyy selkeästi (kuuluisa Monument Valley löytyi, kuten muistetaan, vasta 1930-luvun lopulla Stagecoach-teokseen) mutta samalla melkein eksentrisesti, korkealta tempaistuina otoksina joissa näkyy miljöö lähes kosmisena kuvana, tajuna kollektiivin liikkeistä, kuten kuvassa karjankuljetuksen lähdöstä, jota on otollista verrata Hawksin Punaisen virran vastaavaan jaksoon, sen nopeasti leikattuun vimmaan — tässä on vain yksi iso kokokuva, vasten laajaa maisemaa, ja siitä nousevana väkevä tuntu mittaamattomissa olevan tapahtuman olemuksesta. Ja Harry Carey, tuon kauden Ford-elokuvien vakiosankari (“bright star of the early western sky”, kuten Fordin muistosanat kuuluivat 1940-luvun lopun Three Godfathers -elokuvan omistuskirjoituksessa), on kaikista Fordin sankareista inhimillisin: velttoileva, renttuileva, absurdi, ujo, mutta pettämätön tiukoissa tilanteissa. Elämän filosofi tavalla jonka ehkä hienoin — ja kauaskantoisin — tutkielma on Henry Fondan hahmottama tulevan valtiomiehen muotokuva teoksessa Young Mr. Lincoln (1939). Siinä, kuten Harryn hahmossa, ihmisyyden havainnollinen mittapuu on kyky olla vaiti, selvitä tilanteissa joissa ei tapahdu mitään. (PvB)
Wagon Tracks (1919)
Yksi viikon ehdottomia kohokohtia: Lambert Hillyerin ohjaama William S. Hart -western Wagon Tracks, ällistyttävä siinä pistämättömässä, intensiivisessä keskityksessä jolla se panostaa teemoja joiden olisi luullut olevan ominaïsia vain modernille westernille, esimerkiksi Budd Boetticherin tai Monte Hellmanin elokuville - tämän elokuvan tarina kostosta ja vihasta on kaikessa tavattoman tuttu juuri mainittujen herrojen elokuvista, absoluuttisen uusi sävyltään. Ehkäpä yksi ero on suhtautumisessa muistiin: Hart luo jonkinlaisen resitatiivin ajasta ja sen kulumisesta, eli asioista joihin uudemmat ohjaajat suhtautuvat paljon tylymmin. Jäyhä Hart on kaikkien aidoimpien lännenmiesten ensimmäinen ja ehkä myös ylittämätön esikuva: mies, jonka kunniakoodi ei ollut olemassa vain valkokankaalla vaan myös todellisessa elämässä ja erityisesti hänen tavassaan tehdä elokuvia. Hänen kivestä veistettyjen kasvojensa taakse sisältyvät hurjat tunnevuokset ja melankolinen oivallus menetettyjen hetkien tuskasta. Ulkomaailma — miesten vaistyminen, naisten arvovalta — tekevät tällaisen hahmon, joka ulospäin näyttää vain minimaalisen vähän. Hartin persoonallisuudessa kohtaavat äärimmäisyydet. Hänen tukahdutetun hellyytensä määrän voi aavistaa, kun näkee hänen juottavan koiraa tai hevosta. Mutta samalla hän on armottoman kova. Hänellä on vankinaan kaksi roistoa, ja ollaan erämaavaelluksella. Kumpi on Hartin etsimä tappaja, jonka vastuulla on hänen lähimmäisensä. Alkaa monimutkainen hajota-ja-hallitse, jonka tuloksena vaelluksen alussa yhtä pataa pitäneet roistot vihaavat toisiaan. (PvB)
A Romance of Happy Valley (1919)
D. W. Griffithin harvoin näytetty A Romance of Happy Valley, pääosissa mestarin unohtumattomimmat tähdet Lillian Gish ja Robert Harron: romanttisen elokuvan apoteoosi siis? Elokuva sijoittuu vanhaan Kentuckyyn, joka heti esitellään tarujen maana. Tuskin kenelläkään ohjaajalla on yhtä intensiivistä tajua kuin Griffithillä esittää elämä pienesti, niin että vähäisinkin särmä on melkein shokki, Tämäkin elokuva syventyy anatomiaksi särkyneestä idyllistä. Poika joutuu lähtemään kotoaan ja kotiseudultaan, ja rakastava tyttö jää. Kukaan muu nainen ei voi vastata alkuperäistä rakkautta, mutta vuodet - kahdeksan kaikkiaan - kuluvat, Kun poika palaa, paljon on hunningolla, ja niin - Griffithille tyypillisen melodramaattisen sattumakärjistyksen kautta - köyhtynyt isä seuraa maailmalla vaurastunutta poikaansa tietämättä kuka tämä on. Tappava isku, pikkurahan vuoksi, Myöhemmin äiti kertoo ilouutisen pojan paluusta. Tietenkään asia ei jää tälleen, vaikka sen purkamiseen tarvitaankin monta päällekkäistä deus ex machinaa. Tarina ehtii kuitenkin käydä hirvittävän rajalla: siksi kokonaiskuva idyllistä ja “onnellisen laakson romanssista” vakuuttaa ja liikuttaa. (PvB)
Victory (1919)
Maurice Tourneurin Victory perustuu Joseph Conradin tuolloin vielä tuoreeseen (1915) romaaniin, josta John Cromwell ohjasi 1940 oman tulkintansa, joka on sekä ohjaajansa hienoin elokuva että paras Conrad-filmatisointi mitä on tehty. Käsikirjoituksen laatija on tässä nuori Jules Furthman, eksoottisten ja paheellisten aiheiden virtuoosi. Ben Deely, Lon Chaney ja Bull Montana ovat rikolliskolmikko, joka murtaa yksinaiselle saarelle vetäytyneen erakon loisteliaan eristyneisyyden. Uusimmassa elokuvassa samantyyppisen conradilaisen hahmotuksen on luonut Jerzy Skolimowski Majakkalaivallaan. (AA)
The Dragon Painter (1919)
William Worthingtonin Sessue Hayakawan tuotantoyhtiölle ohjaama The Dragon Painter kävisi japanilaisesta elokuvasta, vaikka se tuotettiinkin Yhdysvalloissa. Se on legenda taiteesta: villi, takkutukkainen taiteilija, joka on koko ikänsä hahmottanut maalauksillaan prinsessan kuvaa, kadottaa luomiskykynsä kohdatessaan tämän todellisena, ja vasta menetyksen tuska palauttaa taiteilijan nerouden - hän maalaa prinsessan taas esiin. Lohikäärmeen maalarin kaikissa teoksissa lohikäärme on läsnä, vaikka ne esittäisivät kukkia tai puita. Sessue Hayakawan maaninen, hullu taiteilija on vastakohta hänen normaalille arvoituksellisen hillitylle hahmolleen. Elokuva ilmentää myös hänen henkilökohtaïsta zen-filosofiaansa. (AA)
The Twin Pawns (1919)
Leonce Perret, Amerikkoihin 1910-luvun toisella puoliskolla siirtynyt ranskalainen ohjaaja ja (omassa maassaan) näyttelijä, oli esillä elokuvalla The Curse of Greed / The Twin Pawns. Jälleen kaksoisrooli! Warner Oland, ruotsalaista alkuperää oleva näyttelijä (tuleva Charlie Chan) esittää New Yorkin alamaailmassa operoivaa petomaista miestä kahden kohtalon vïrrassa erilleen ajautuneen kaksoistytön välissä. Hänellä on taattuna köyhän tytön kiintymys, mutta hän kurottaa aivan muualla asuvaan rikkaampaan sisareen ja tämä rahoihin. Tässä vaiheessa elokuvaa, kun täydellisen roistomaisuuden alla pilkahtaa inhimillinen tekijä, vastakaiuton rakkaus, tarina on kiintoisimmillaan. Jatkossa päällimmäiseksi tulee sadistinen masinointi, kun Oland murhaa yhden - kukaan muu ei tiedä, että sisaruksia on kaksi - ja ryhtyy sitten järjestämään toisen nitistämistä. Mielisairaalaan teljetyn Mae Marshin tarina tarjoaa kertomuksen seuraavat huippuhetket. (PvB)
Bolshevism on Trial (1919)
1910-luvun lopulla Yhdysvaltoja pyyhkäissyttä “punaista kauhua” säestäneet kommunistivainot olivat otteiltaan vielä tomerampia kuin McCarthyn aikaiset manööverit. Tähän liittyvistä elokuvista Bolshevism on Trial eli Shattered Dreams, oli samanlainen pitkään uteliaisuutta kutittanut nimike kuin Pordenonessa myös esitetyt Traffic in Souls ja The Heart of Humanity. Viimemainitun lailla tämä kuvaus amerikkalaisen bolshevistisen “paratiisisaaren” kokeilusta ja sen katastrofista on masentava juttu, jossa pastori Thomas Dixonin - Kansakunnan synnyn pohjana olleen The Clansman -teoksen kirjoittajan - ideologia ja taantumuksellisuus paistavat paljaina, ilman sitä poetisoivaa ja muuntavaa osuutta jota Griffithin ohjaus merkitsi.
Seurapiirityttö Barbara tuntee “äidillistä sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään”. Hän pitää palopuheen kokouksessa, jossa päätetään onnelan perustamisesta; ja pian nämä maan parhaat tallustelevat kimpsuineen ja kampsuineen trooppiselle saarelle, jossa ruoan voi poimia suoraan ikkunasta. He tulevat kaiketi loppuiäkseen, vaikka näkymä muistuttaa enemmän tapaa jolla turisti tulee viikoksi Kanarian saarille, Tämä “veljellisen rakkauden saari” alkaa pian ajatuksena ja käytäntönä rapistua, koska kukaan tulijoista ei uuden vapauden ilmapiirissä ilmottaudu proletaarisiin töihin - kaikki haluavat johtotehtäviin, tai sitten esimerkiksi näyttelemään teatterissa.
Ihmisluonnon rajoituksia alleviivataan painokkaasti: kateus, juonittelu, kyvyttömyys toimia “absoluuttisen vapauden” oloissa. Näistä puolista ei sikäli ole tietoakaan, koska kollektiivin johtaja Wolff ilmoittaa oitis että “valtio kasvattaa lapset”. Tähän ajattelijaan ja juonittelijaan pelkistyykin sitten sosialismin dilemma. Lopussa saadaan tietää että Wolffin nimi onkin itse asiassa Androvitch, mutta sitä ennen on paikalle tarvittu - samanlaisella puhdilla kuin Mikkihiiri-laulussa - Yhdysvaltojen jalkaväkeä ja myös libidinaalisia käänteitä, kun “Wolff” päättelee että hänen “kasvava merkityksensä yhteisössä vaatii paremman vaimon” ja alkaa raaoin keinoin taivuttaa kumppanikseen kollektiivin Jeanne d’Arc -hahmoa Barbaraa, joka tietysti on kihloissa omalla tahollaan, kunnon idealistipojan kanssa.
Tällaista. Paljon ajatuksen ja junailun puhtia on maailmassa vuotanut todistamaan että jokaisen sosialistin alla on halpaa laskelmointia, säälittäviä vääninkäsityksiä, typeriä ennakkoluuloja ja itse asiassa porvarillisuutta joka on irvokkaan rajoittunutta verrattuna “kunnon ihmisten” ainoaan oikeaan ja “luonnolliseen” tapaan elää. (PvB)
The Heart of Humanity (1919)
The Heart of Humanity kuuluu niihin teoksiin, jotka lähdeteoksien löyhästi esitteleminä - historioitsijat kirjoittavat täysin suruttomasti elokuvista joita eivät ole nähneet - herättävät vastustamatonta uteliaisuutta, vähän niinkuin Traffic of Souls muutama päivä sitten. Tämä Allen Holubar -nimisen taitavan mutta täysin epäsensitiiviseltä vaikuttavan ohjaajan teos on juuri se elokuva, jossa Erich von Stroheim hankki alkuperäisen “imagonsa” heittämällä saksalaisen upseerin totaalista sadismia hehkuen vauvan ulos ikkunasta. Tuo erinäisissä kokoomaelokuvissa (esim. Brownlown-Gillin Hollywood-sarjassa) esiintynyt kohtaus on kaikella muotoa tyypillinen elokuvalle, joka on ehdottomasti mustavalkoinen.
Alussa tutustutaan kanadalaiseen onnellisten ihmisten yhteisöön: ihmisiä jotka tekevät rankkaa työtä ja joiden asenne elämään on harras. Saamme tietää mitä historian vastavoimat ovat: pahuus, toisaalla ilo ja säteily. Nämä metsiin, mammuttipetäjien juurille ja häikäisevää valoa säteilevän järven sielullisiin maisemiin sijoittuvat kuvat kylpevät viattomuuden ja puhtauden symboleissa ja lyövät siinä sivussa erinäisiä imelyyden ennätyksiä. Paratiisissa on vain yksi käärme, jotenkin sijoittumattomasti ja selittämättömästi, kaunan aiheita keräten, liepeillä liikuskeleva Stroheim, “scion of evil” — saksalainen, vaikka tätä peripahuuteen viittavaa sukutekijää ei tiedetäkään, ja polttaa vielä tupakkaakin. Kun tämän hyvän yhteisön pojat sitten temmataan sotaan, käy selväksi että yksikään heistä ei ole sillä tavalla elävä henkilö että heidän elämisensä tai kuolemisensa voisi kiinnostaa katsojaa — kuten tapahtuu kipeästi esimerkiksi Griffithin Kansakunnan synnyssä. Sotatapahtumien kuvaus onkin sitten toivottoman asenteellinen ja jäsentymätön. Elokuva loppuu patrioottisiin vyörytyksiin ja Kansojen Liiton ylistämiseen, joita on edeltänyt käytännöllinen, kaikella muotoa humaani resepti: ottakoon kaikki ne äidit, jotka ovat sotakentillä menettäneet pojan, hoitaakseen ja elämänsä lohduksi orvon lapsen.
Ensimmäinen maailmansota oli toki niin raaka juttu että mikään fiktio ei voi olla siitä liioiteltu esitys. Paitsi että: tietyt kerronnan konventiot rajoittavat vastaanottoamme niin että jotkut elokuvat tuntuvat mässäilyltä ja systemaattisilta ylilyönneiltä. The Heart of Humanity kuuluu näihin tapauksiin. Pitkäveteisen elokuvan elävin hahmo, ehkä tulevan karismansa herättämän mielenkiinnon vuoksi, on toki Stroheim. Kaikki taito on käytetty hänen petomaisuutensa alleviivaamiseen. Hänet kuvataan kiiluvasilmäisenä “Nach Paris” -kyltin alla. “Nauravana tappajana” hän enteilee Richard Widmarkin kuuluisaa luomusta Hathawayn Kuoleman suudelmassa (ja ylittää sen): kun hän ampuu elokuvan hyveellisen sankarin, hän vielä potkaiseekin tätä. Lopussa hänet ammutaan kuin koira, minkä tehokeinon hän osasi sittemmin hienostaa omassa elokuvassaan Turhamaisia naisia (jonka lopussa hänet luiskautetaan viemäriin). (PvB)
Yankee Doodle in Berlin (1919)
Periamerikkalaista rähjäämistä tarjoaa puolestaan Mack Sennettin tuottama ja Richard Jonesin ohjaama Yankee Doodle in Berlin. “Sopii epäillä, onko ennen Marx-veljesten Duck Soup -elokuvaa ja Chaplinin Diktaattoria tuotettu raivokkaampaa satiiria saksalaisesta despotismista”, kysyy Codelli retorisesti. Tosiaan, tuskinpa. Jenkki saa toimekseen “mennä saksalaisten päämajaan ja välittää meille viestejä”. Sota välittyy sitten farssina, jonka rinnalla Chaplinin (Kivääri olalle vie) mauttomimmat gagit ovat hienovaraisuuden riemuvoitto. Sotaelokuvien jo vakiintunut tunteileva, kauhisteleva tai pateettinen retoriikka vedetään muitta mutkitta vessasta alas, ja koko juttu pelkistetään suurin piirtein irlantilaisten (Sennettin viiteryhmä) ja preussilaisten tappeluksi. Transvestiitti- ja oluttupahuumori (välttämätön “five o’clock bier”) ja eroottinen pöllöily — liittoutuneiden suorasukainen libido ja saksalaisten lainausmerkeissä, perverssisti värittyneenä — vetävät sotanäyttämön ylhäiset ja alhaiset samaan kosmiseen pyörteeseen, lähtien Hindenburgista (“Call me Hindy...”), jonka libidaaliset limboilut keisarinnaa paossa ja minka tahansa hameen perässä ovat ehkä hyvinkin innoittaneet Chaplinia Diktaattorinsa sävykkäämpiin tutkielmiin hallitsijoiden yksityiselämästä. Pitemmän päälle elokuvan viritys ei kestä: naamio- ja identiteettileikit eivät kehity minnekään, ja Sennettin hyvin lyhytelokuvissa loistavat naiviudet lakkaavat kantamasta melkein tunnin mittaista elokuvaa. (PvB)
The Breath of a Nation (1919)
Viikon kaiketi ainoa piirretty on The Breath of a Nation, hyvä kissa ja hiiri -juttu, joka kiinnostaa 1930-luvun komedian piirissä erittäin merkittävän uran luoneen Gregory La Cavan teoksena, Mieleen tulee, vaikka ei pitäisi, W. C. Fieldsin sutkaus La Cavasta: “Alä koskaan istu vessanpöntölle sen jälkeen kun Gregory La Cava on istunut siinä.” (PvB)
When the Clouds Roll by (1919)
When the Clouds Roll by on Douglas Fairbanksia kaudelta jolloin hän ilmeisesti oli näyttelijä-”auteurina” parhaimmillaan. Vaikka tunnetuimmat elokuvat tulivat muutamaa vuotta myöhemmin ja olivat ainutlaatuisia lavastuksiensa runsaudessa ja sadunomaisessa hohteessaan - ajattelen nyt ennen muuta Robin Hood -elokuvaa - suuren tähden tuntuma arki-Amerikan ja ennen kaikkea kiteytyvän kiipijä- ja kulutusyhteiskunnan olemuksesta ja yleensäkin amerikkalaisesta psyykestä huipentui hänen varhaisemmissa teoksissaan.
Fairbanksin hyppelyt ja kiito on moderneissa kaupunkioloissa vielä uskomattomampaa seurattavaa kuin metsissä tai historiaan upotettuna, ja epäilemättä siinä piilee myös leikkauspintaa neurooseihin ja psykooseihin, joita tämä elokuva asetelmassa, jonka lähtöruudussa hullu saksalainen tohtori spekuloi ihmishengen listimistä “tieteen hyväksi”, peilaillaan toki psykoanalyysiäkin - kevyellä tavallaan parodioi. Kauhuelokuvan, fyysisesti ja koomisten taitotemppujen kautta peilatun maailman, sen arjen ja siitä aukeavan eksentrismin outojen aineksien yhdistelmä on liikkeessä kaiken aikaa yllättävänä ja unenomaisena - intiimissä asteikossa, kunnes kaikki lopussa alkaa eskaloitua fantasian ja melkein katastrofielokuvankin mittoihin - kuvat tulvasta ja vedenpaisumuksesta, joiden keskellä Doug käy häämenonsa läpi, edustavat sellaista käsitettävyyden rajat ylittävää kekseliäisyyttä ja mielikuvituksen lentoa että mykänelokuvan(kin) piirissä vastaavia jaksoja osasi - hänkin omaa fyysistä olemustaan keskipisteenä käyttäen - loihtia vain Buster Keaton.
Elokuvan on ohjannut Victor Fleming, joka tasan 20 vuotta myöhemmin signeerasi samana vuonna kaksi erityisen kuuluisaa teosta: Ihmemaa Oz ja Tuulen viemãä. Koska molempien elokuvien tuotantovaiheet on raportoitu poikkeuksellisen tarkkaan, kirjoiksi asti, ja koska niistä selviää että tuotannoissa asialla olivat mennen tullen muutkin ohjaajat kuin Fleming, historiat ovat ottaneet tylyn tyylin sivuuttaa Fleming melkein kokonaan. Tämä säkenöivä, elävästi ohjattu elokuva on tärkeä muistutus miehen kyvyistä, ja aivan kuten muutamat pistokokeina vuosien mittaan näkemäni Flemingin ohjaamat 1930-luvun toiminta- ja hupielokuvat tämäkin todistaa ehkä hiukan persoonattomasta, “käsityöläisestä” ohjaajasta, joka kuitenkin paiskasi itsensä töihinsä totaalisesti. (PvB)
Honest Hutch (1920)
Clarence Badger (1880-1964) on vähän tunnettu elokuvakomedian mestari, jonka Honest Hutch vahvistaa täysin aikaisempien Badger-elämyksieni lupauksen. Pääosassa on noina vuosina ison nipun elokuvia tehnyt Will Rogers, Mark Twainin jälkiä jatkanut humoristi, joka näköjään on suuri jo tässä mykänelokuvan vaiheessa eikä vasta ilmeisimmillään, armoitettuna sanojen käyttäjänä radion (jonka piirissä hänestä tuli Rooseveltin “New Dealin” ajatuksien nerollinen humoristinen venyttelijä) ja äänielokuvan aikakaudella (jonka sitten kruunasi kolme roolïa John Fordin elokuvissa juuri ennen Rogersin kuolemaa lento-onnettomuudessa).
Systemaattinen työn karttaminen, josta tässä on kysymys, on sekin tullut esille niin monessa mykässä elokuvassa että aihe on melkein genre, lajityyppi (olen edelläjo viitannut mieluisaan muistikuvaani Borzagen elokuvasta Lightnin’). Tässä täydellisen apaattiseksi heittäytynyt perheenpää on monen vuoden karuna perintönä läheisilleen karmiva häpeän aihe. Kun hän sitten osuu velttoiluretkillään jokirannassa löytämään kätketyn ryöstösaaliin, ongelma on valmis: miten hän pystyy selittämään kenellekään, kyläläisille saati sitten kotiväelle, 50 000 dollarin olemassaoloa, kun jo vitonen olisi vuoden sensaatio. Niinpä hänen ei auta kuin ruveta tekemään työtä, tai ainakin teeskentelemään sen suuntaista toimintaa. Kohtaukset kaupassa ovat uusi elämys molemmille osapuolille. Ai, ettäkö onko minulla rahaa?, kysyy Rogers ja antaa kauppiaan haistaa pikapäiten rahanippuaan.
Elokuva tarjoaa herkullisia näkyjä ja viitteitä tavoista joilla omaisuutta syntyy - epärehellisesti jos mahdollista, rehellisesti jos välttämätöntä, kuten Twain joskus taisi kirjoittaa. Kaikkein fantastisinta elokuvassa on kuitenkin se valppaus ja herkkyys jolla Badger vie katsojan “rehellisen Hutchin” ajattelutavan lävitse, tähän liittyen jatkuva ilma Rogersin ajatuksien ja tekojen välillä. Kun mies on parikymmentä vuotta vain lepäillyt (vaimo on tehnyt kaikki työt), valehdellut lähimmilleen ja itselleen eikä ylipäätään tehnyt muuta kuin laiskasti laskenut lapsilaumansa tullessaan kalasta kotiin, hänen toimintansa on sinänsä koomista ja vastustamattomasti yhteismitatonta maailman muun menon kanssa.
Ajatukset mykässä elokuvassa? Näin tosiaankin on, taas kerran tässä: juuri siksi että puhutut sanat puuttuvat, ollaan ajatuksenkin, ja yleensä kommunikaation asioissa, puhtaammilla vesillä kuin silloin kun puhe tukkii vapaan ymmärryksen ja aavistuksen. (PvB)
Humoresque (1920)
Frank Borzagen Humoresque perustuu samaan aiheeseen, josta Jean Negulesco teki merkittävän 1940-luvun melodraaman (John Garfield, Joan Crawford). Vertaus kohta tähän myöhempään muunnelmaan on yllättävästi hyvin epäedullinen Borzagelle, jonka idea melodraamasta on vielä kovin simplistinen. Aihe - köyhästä New Yorkin ympäristöstä nouseva viulun ihmelapsi - ajautuu tosin aivan luonnonvoimaisen vastustamattomasti kohti Borzagen ikiomia kuvioita, “ikuisen rakkauden” kaikkivoipaa mahtia julmassa maailmassa. Sota tuhoaa: Seitsemännessä taivaassa pojan näön, tässä - aiheen kannalta luonnollisella tavalla - soittajan käden. “Tiede ei voi auttaa häntä”, mutta taas tapahtuu borzagelainen ihme: usko elämään palautuu, ja nuorukainen alkaa taas soittaa. “Nauru elämässä, ja pieni kyynel.” “Itku kätkemässä naurua, nauru itkua...” Mutta tasot eivät tässä vielä “tuota” oikeasti rikasta kudosta. Ideoihin ja lopputuloksiin tullaan liian suoraan, aivan kuten elämänteemat on vielä määritelty hiukan vivahteettomalla suoraviivaisuudella. (PvB)
Jack Straw (1920)
William DeMillen Jack Straw on yksi Pordenonen ehdottomia herkkupaloja: komedia nousukasmaisuudesta - tuiki tavallisesta newyorkilaisesta perheestä, joka yhtäkkiä saa omaisuuden ja alkaa esiintyä sen mukaisesti fiininä. He muuttavat Kaliforniaan, johon perheen tytärtä kiintyneesti seurannut jäämies Jack Straw heitä seuraa. Muutamat paikallisen sosieteen edustajat ärtyvät perheen pölvästimäisyydestä niin että päättävät paljastaa sen julkisesti. He tarvitsevat välikappaleen - moukan, jonka on määrä esiintyä “Pomeranian arkkiherttuana”, Ja tämä tehtävä taas osuu ystävällemme. Asetelma on valmis pisteliääseen tapakulttuurin tutkielmaan: kaikki elokuvan henkilöt ovat “väärennöksiä”. Tämä antaa “paramountilaisesti” rönsyilevälle ja kimmeltävälle lavastukselle erityistä hohtoa. “Vaatteet eivät tee miestä, mutta niistä on paljon apua tekemään aatelismies”, todetaan yhdessä elokuvan loistavista väliteksteistä, Kaipa tekijöitä onkin aika lailla huvittanut juonellinen yhteys niihin tosi-Hollywoodin tunnettuihin skandaaleihin, joissa seurapiirit lumonnut Euroopan ruhtinas tai kuninkaallinen toisensa jälkeen paljastui huijariksi.
Aivan yhtä varma on DeMillen ote alun arkirealismista, mutta sen ääriviivat korostuvat juuri elokuvan ovelan kaksoisvalaistuksen ansiosta: elämän fiktio, valehdellun ja näytellyn osuus elämässä, Kukin perheen jäsenistä on herkullinen tyyppi, kuten monet muutkin elokuvan hahmot, esimerkiksi runoilija-intellektuelli, joka uskoo “vapaaseen mittaan ja ilmaiseen lounaaseen” (believer in free verse and free lunch). Henkilöiden pölvästiyden kuvauksessa ei kuitenkaan pysähdytä tyyppitutkielmiin vaan tasoja on useita, unelmista lähtien: kuvitelma j alosukuisista lapsenlapsista - kruunu päässä jo syntyessä - kun nousukasystävämme harjoittelevat hovikelpoista pokkausta. Törmään mielenkiintoiseen mainintaan: tätä elokuvaa hallitseva nousukkaiden - nouveaux riches - teema oli ajan amerikkalaisessa elokuvassa niin yleinen että siitä on oma hakusanansa ynnä satoja esimerkkejä American Film Instituten vuosia 1911-20 käsittelevässä katalogissa. (PvB)
Something New (1920)
Nell Shipmanin - kaunis nainen, joka myös näyttelee elokuvansa pääosan - Something New on varmasti ohjelmiston merkillisin elokuva. Auto, tuon aikakauden pyhä lehmä jonka Mack Sennett oli toki tuhovimmaisissa farsseissaan romuttanut kymmenet kerrat, ei ole koskaan ollut intensiivisemmän demonstraation kohteena kuin tässä. Tyttö, käsikirjoittaja, on keskellä jotain merkillistä ajojahtia ja sen sijaan että tässä lanseerattaisiin auto outona elementtinä keskelle lännenmaisemaa, kaikki tuulet, maisemat ja esteet selvitetään hevosen sijasta autolla. Ja niin tässä jutussa - “erittäin ironinen auto-ooppera”, “car-opera”, kuten Codelli kirjoittaa - ajetaan lopullisesti, kaikissa maisemissa, täysin mielettömissä kivikoissa, niityillä ja metsissä, kallioilla ja vesissä. Sellaisena juttu on yhtä monotoninen, yhtä maaninen kuin joku 1960-luvun underground-leffa tai Monte Hellmanin mestariteos Two-Lane Blacktop. Paradoksaalinen tuntu tästä kauttaaltaan herkullisesti kieli poskella tehdystä ja erittäin fyysisestä teknistyvän maailman ylistyslaulusta - Shipman ajaa koko ajan itse - on luonnontunne - kirjastamme onkin luettavissa että Shipmanin muuta tuotantoa hallitsee “flahertyläinen henki”. (PvB)
The Dark Mirror (1920)
Charles Giblynin The Dark Mirror on jälleen yksi ajan monista kaksoisroolitarinoista. Dorothy Dalton esittää kaksossisaria, joista toinen on suistunut alamaailmaan, toinen taas elää suojattua elämää mutta yliaistillisten kokemusten, lähinnä unien, kautta saa hälyyttäviä varoituksia toista uhkaavista vaaroista. Taustalla on mustalaisten lapsenryöstö, salapoliisiksi ryhtyy psykoanalyytikko, Totuuden kirkas valo lankeaa okkulttisen vyyhden ylle: “the shattering of illusions belonging to the dark mirror of dreams”. Juoni on miltei surreaalisen hullu, ilmaisutyyli ennakoi mustaa elokuvaa sateesta kiiltävine keskiyön katuineen, ekspressionistisine valotehoineen ja koukeroisine tapahtumakulkuineen. (AA)
Way Down East (1920)
Juhlien päätösohjelma, jonkinlainen gaalanäytös jota suuri orkesteri säesti, (suunnilleen kaikissa esityksissä on toki ollut tyylinmukainen musiikkisäestys) on Griffithin Way Down East, vanhoja suosikkielokuviani, joka huumaa taas kerran melko lailla täydellisesti: missä olisi toinen elokuva, jossa hienovireinen psykologia, patetiikka ja farssi olisivat paremmin tasapainossa, missä elokuva joka tällä tavalla nousisi banaalin aiheensa yläpuolelle, riippumattomaksi siten kuin vain suurimmissa melodraamoissa voi tapahtua. Tässä nimenomaan viktoriaaninen melo esittäytyy jyhkeässä täyteydessään, vereslihalla melkein. Teoksen matka kauhuun on sekin parasta Griffithiä, Katkenneiden kukkasien tasoa: yksinäisen äidin (Lillian Gish) imetysriitit, kosminen yksinäisyys, lapsen kuoleman aavistukset, olemattoman toivon absurdit kajastukset. Kauhu elää myös siinä intensiteetissä, jolla Griffith heijastaa alamaisen osaa tai osattomuutta kovassa maailmassa: nöyryys, oman itsen ja omien tunteiden unohtaminen kääntyvät julmaksi mysteerinäytelmäksi, jota taiturimaisesti kehitellyt sivujuonteet omalaatuisesti kuvioivat.
Tämän pelleilyn ja farssimateriaalin osuus tulee erityisen painokkaaksi lopussa, kun on selvä että pienen kyläyhteisön ennakkoluulojen veroja tullaan keräämään. Yö on täynnä uhkaa, ja vääryydellisesti epäilty Lillian Gish lähtee haparoimaan pimeään, vailla muuta päämäärää kuin päästä pakoon. On vuorossa elokuvan kuuluisin jakso, jossa Gish liikkuu jäälautalta toiselle ja Richard Barthelmess leiskauttelee hänen perässään: tyypillinen viime tingan pelastus, mutta samalla täydellisen rakkauden ja luottamuksen täydellinen näyttö - suurta fiktiota, joka on samalla suurta “liveä”, tai ainakin tarpeeksi vaikuttavasti sitä, sillä tiedämme Lillian Gishin palelluttaneen kätensä loppuiäkseen tätä jaksoa kuvattaessa. (PvB)
Tabu (1931)
Juhlien avajaisohjelmana esitettiin F. W. Murnaun Tabu, ohjelmiston ajallisesti myöhäisin elokuva, suuren orkesterin säestyksellä. Ongelma on sama - joskaan ei yhtä vakava - kuin saman ohjaajan Nosferatun musiikkiesitystä katsoessa (tämä tapahtui viime vuonna Helsingin juhlaviikkojen tuottamassa esityksessä). Häiritseekö musiikki enemmän kuin auttaa?
Amerikkalaisuuden teemojen kannalta Tabu on avainteos. Kadotettu paratiisi. Paratiisia etsimässä. Sivilisaatio ja alkukantainen elämä. Erämaa ja puutarha. Amerikkalaisuuden - tuon lantatun, monikansallisen asiantilan - keskeiset kaksinaisuudet. Flahertyläinen idylli - periamerikkalainen sentimentaalisuus - ja sen särkyminen tavalla, jonka parhaiten aistii elämän syvän peruslevottomuuden ja -turvattomuuden aistiva, illuusionsa menettänyt eurooppalainen. Tässä on pelissä epäilemättä myös mykän elokuvan menetetty paratiisi: elokuvan “luonnontila”, kausi jolloin kauneimmat ikuisen nuoruuden kuvat tallentuivat filminauhalle ilman sitä kavalaa harhaa että puhuttu sana muka sanoo olennaisimman ihmissuhteista.
Teos on yhä ehkä syvällisin elokuvallinen selvitys niistä aiheista mitä Freud hahmotteli puhuessaan “tukahduttavasta kulttuurista”. Kuten muutkin Murnaun elokuvat tämä on valon ja varjojen taistelu, joka nyt vain on siirretty Berliinin Neubabelsbergin studioilta luontoon: Max Reinhardtin koulukunnan viimeinen taisto käytiin Bora-Boran saarella... (PvB)
Peter von Bagh's notes incorporated with his permission (31 March 2011).
...
Trilby (US 1915) GCM extra 5 Oct 1988 [added after Prunella and The Breath of a Nation]
I wrote notes on each, some of which are included in the selection above.
...
