An American Romance

King Vidor: An American Romance (US 1944).

Lupausten maa / Löftets land

    US © 1944 Loew's, Inc. Tuotantoyhtiö: Metro-Goldwyn-Mayer Corp. 

    Tuottaja ja ohjaaja: King Vidor. Apulaisohjaajat: Bert Spurlin, Jack MacKenziel. Käsikirjoitus: Herbert Dalmas, William Ludwig – Vidorin tarinasta. Kuvaus: Harold Rosson – Technicolor. Technicolor-konsultti: Natalie Kalmus, kumppaninaan Henri Jaffa. Lavastus: Cedric Gibbons, kumppaneinaan Urie McCleary ja Malcolm Brown. Sisustus: Edwin B. Willis, kumppaninaan Richard Pefferle. Erikoistehosteet: Arnold Gillespie. Puvut: Irene. Ehostus: Jack Dawn. Musiikki: Louis Gruenberg. Laulu: "Lo! Hear The Gentle Lark" (san. William Shakespeare, säv. Sir Henry Rowley Bishop). Leikkaus: Conrad A. Nervig. Ääni: Douglas Shearer – Western Electric. 

    Pääosissa: Brian Donlevy (Steve Dangos, synt. Stefan Dangosbiblichek), Ann Richards (Anna O'Rourke Dangos), Walter Abel (Howard Clinton), John Qualen (Anton Dubschek), Horace McNally (Teddy Roosevelt Dangos), Mary McLeod (Tina Dangos), Bob Lowell (George Washingon Dangos), Fred Brady (Abraham Lincoln Dangos), Billy Lechner (Joe Chandler, Jr.), Jerry Shane (Bob Chandler). 

    Helsingin ensiesitys: 25.11.1945 Savoy, maahantuoja: MGM – PCA 9740 – Suomen tarkastusnumero 25798 – S – director's cut 151 min (ei säilynyt) – yleinen levitysversio 122 min

King Vidor harkitsi värväytymistä Army Air Corpsin elokuvadivisioonaan, mutta päätti, että Lupausten maan ohjaaminen olisi hänelle paras tapa palvella maataan. Teos on Vidorin "sota, vehnä ja teräs" -trilogian päätösosa. Aikaisemmat osat: Suuri paraati (1925) ja Meidän jokapäiväinen leipämme (1934). 

Elokuvaan sisältyy dokumenttijaksoja, joissa kuvataan teräksen, autojen ja lentokoneiden valmistusta. Juoni perustuu jugoslavialaissyntyisen Louis Adamicin muistelmiin. Vaikutteita Vidorille antoivat myös teollisuusmiehet Andrew Carnegie, Charles Steinmetz, William Knudsen ja Walter Chrysler. Käsikirjoituksen eri versioita muokkasivat Norman Foster, John Fante, James Hill, Tom Treanor, Wessel Smitter, Ross B. Wills ja Renata Oppenheimer. Pieniä lisäyksiä käsikirjoitukseen tekivät vielä Smitter, Gordon Kahn, Frances Marion ja Vincent Lawrence. Vidor kirjoitti sen yhdessä Herbert Dalmasin kanssa, ja lopuksi William Ludwig kirjoitti kaiken vielä uudelleen yhdessä Dalmasin ja Vidorin kanssa. Robert D. Andrews kirjoitti vielä lisädialogia.

Alun perin päärooleihin oli ajateltu Spencer Tracy, Ingrid Bergman ja Joseph Cotten.

Elokuvan eräänä visuaalisena mallina olivat taiteilija Charles Burchfieldin maalaukset.

Tapahtumapaikan mallina on Hibbing, MN, vaikka nimeä ei elokuvassa maininta. Vidor sai sotaministeriöltä luvan kuvata keskilännen kaivoksilla ja tehtailla. Kuvauspaikkoja: Ull-Rustin kaivokset (Hibbing, MN), Duluthin telakka (Duluth, MN), Ford River A & O Rouge Plant (Dearborn, MI), Irontownin masuuni (Irontown, UT), Lake Superior, MI, U.S. Steel Corporationin tehtaat: Carnegie Illinois Steel Works (Chicago) ja Indiana Steel Plant (Gary), Chryslerin autotehtaat (Detroit), Douglasin lentokonetehdas (Long Beach, CA), Consolidatedin tehdas (San Diego, CA), Hammondin terästehdas (Hammond, IN); Mesabi Range, MN; Wilmington, CA; sekä Indianapolis kilpa-ajojen aikaan.

Elokuvan 151-minuuttinen versio esitettiin Cincinnatin ensi-illassa, minkä jälkeen siitä lyhennettiin puoli tuntia studion pääleikkaajan Margaret Boothin johdolla. Vidor olisi ollut taipuvainen lyhentämään dokumenttijaksoja, mutta koska niihin oli äänileikkauksen vuoksi vaikeampi puuttua, fiktio-osuutta lyhennettiin. Kolme miljoonaa dollaria maksanut elokuva ei saanut yleisömenestystä. Tyytymättömänä MGM:n tapaan kohdella elokuvaa Vidor jätti studion, jolla hän oli työskennellyt 20 vuotta ja jonka maineen perustajiin hän kuului.

Lupausten maata hallitsee aseistautumisen ja vaurastumisen eetos. Se on hienompi kuin esim. Pittsburgh (Yön enkeli, 1942), jossa John Wayne ja Randolph Scott kohoavat kaivosmiehistä teollisuusjohtajiksi. Nämä teollisuuden eepokset kuvaavat vaikeuksia vain voiton katalysaattoreina ja marginalisoivat taistelut ammattiyhdistysten kanssa. Nuo elokuvat maistuvat nyt kapitalistiselta hapatukselta, mutta vaaran vuosina ne valoivat uskoa ja rohkeutta katsojiin. Vidor oli suunnitellut teollisuuden eeposta vuodesta 1926 lähtien, mutta vasta vuonna 1941 hän löysi idean, joka kantoi hedelmää. Käsikirjoituksen takana oleva kirjoittajien verkosto oli äärimmäisen monimutkainen Hollywoodin mittapuidenkin mukaan. Päärooli oli suunniteltu Spencer Tracylle, ja hänen menetyksestään Vidor ei toipunut koskaan. Kirjassaan On Film Making (1973) Vidor mainitsee Brian Donlevyn esimerkkinä siitä, miten väärä näyttelijävalinta voi tuhota elokuvan. Elokuvissa Boom Town (Humukaupunki) ja Sea of Grass (Lainehtiva tasanko) Tracyssa on kapitalismin puolestapuhujana hiljaista auktoriteettia ja karismaa, jollaiseen Donlevyn kyvyt eivät olisi koskaan riittäneet. Vidor mainitsee Donlevyn osasuorituksen kierona kuvernöörinä Preston Sturgesin satiirissa The Great McGinty esimerkkinä mielikuvista, jotka hänen oli pyrittävä hälventämään.

Elokuvalla oli monta työnimeä, mutta lopullinen nimi viitannee Amerikkalaiseen tragediaan: Vidor uskoo mobiliteettiin, yhteiskunnalliseen nousuun toisin kuin Theodore Dreiser. "Kyllä, Steve Dangos, pojastasi voi tulla Yhdysvaltain presidentti!" tämä taas on viittaus The Crowdiin, jossa kansallispäivänä syntyneestä sankarista odotetaan vaikka mitä mutta tämä löytääkin itsensä mainospellenä. "Siunattuja ovat köyhät ja kunnianhimoiset" on Lupausten maan uskontunnustus. On kaksi amerikkalaista draamaa, jossa Steve Dangosilla on osa näyteltävänään: teollisuuden kasvu joka huipentuu voitokkaaseen asevarusteluun sekä Amerikan elvyttäminen siirtolais-verellä. Epiikan, kodinrakentamisen ja romantiikan seoksena syntyy jotakin mitä Leslie Fiedler kutsuu "valkoiseksi romantiikaksi" (vastakohtana gotiikalle): johtosävel on toivo, ja luonnonlakeja sekoittaa porvarillinen kulttuuri.

Elokuvan vauhdikkuus tuo mieleen muita genrejä. Biopic-juoni sankarin noususta ja menestyksestä on kuin sota-ajan musikaalia ilman musiikkia. Sen fyysinen hyväntuulisuus on kuin komediaa ilman naurua. Maahanmuuttajan ensikohtaaminen amerikkalaisen koneen, höyrykaivurin, kanssa, avaa hyvin erilaisen näyn ihmisen ja luonnon suhteeseen kuin mihin 1900-luvun lopun katsojat ovat virittyneet. Lupausten maa on seos epiikkaa, dokumenttia, perhedraamaa, musikaalia ja komediaa, ja tuloksena on tyylillisiä yllätyksiä. Esimerkiksi sulattamojakso, jossa paljasrintaisten miesten kehä viskelee rytmikkäästi malmia ahjoon voi tuoda mieleen saksalaisen eepoksen tai infernaalisen musikaalin. Kun tulen leimahdus polttaa esimiehen pahasti, miehet reagoivat tuskin lainkaan. Noina vuosina Joseph Schumpeter (Capitalism, Socialism, and Democracy, 1943) epäili voiko kapitalismi säilyä. Vidorin näkemys on lähempänä Peter Druckeria (The Future of Industrial Man, 1942): tehtaasta on tuleva yhteiskunnan perusyksikkö. Jos Vidor olisi kehitellyt ajatustaan pidemmälle, tehtaasta olisi tullut hänelle sitä mitä ratsuväestä Fordille. Esikaupungistuminen johdatti Amerikan työväen kuitenkin toisille teille. Sisärenkaan (The Citadel) yhteiskuntakritiikki ei päde tämän elokuvan säteilevän terveisiin kaivosmiehiin. Myös Street Scenen ja Hääyön kulttuurilliset ristiriidat työnnetään sivuun. Miesten ja metallin analogia antaa kirjaimellisen kuvan "kansojen sulatusuunista". Rooseveltin Bureau of Motion Picturesin sensuuriohjeiden elokuvasta poistettiin kohtaus, jossa työläiset nujerretaan kyynelkaasulla.

Elokuvan kauneus on sen pinnassa, eritoten Technicolorissa, kuten ilmenee sen harvinaisista aidoista Technicolor-kopioista. Maan väreistä siirrytään ilman väreihin saavuttaessa nykypäivään ja lentokoneteollisuuden nousuun. Avaus on hätkähdyttävän harmaansävyinen. Sateenkaaren puolikas ilmestyy pilvistä. Lumen valkoisuus on kuin yliluonnollinen vastakohta tehtaiden saastalle, taustana rajun punainen auringonlasku. Höyrykaivurijakso on sommiteltu beigen, mustan ja ruskean sävyihin. Vidor oli aiheellisesti ylpeä värisuunnittelustaan. Loppuhuipennuksessa Dangos on vastoinkäymisten jälkeen voitolla. Kellon viisari näyttää, miten viiden minuutin välein tehtaalta valmistuu uusi pommikone. Dziga Vertov kuvasi entusiasmia, jossa ihmisestä tulee stalinistisen koneen osa. Vidorin elokuva avautuu pastoraaliin, "puutarhakaupunkiin". Naiset niittaavat pultteja ripeästi, hassun öljyiset kasvot ilmestyvät pommikoneen sisältä. Iloinen palapeli kasvaa teollisuuden ylistykseksi. Nykyajan skitsofreeninen vieraantuneisuus päättyy tähän.

Kritiikki tyrmäsi elokuvan, MGM saksi siitä kymmenen jaksoa, ja Vidorilta kolmen vuoden työn vaatinut suureepos läsähti pinnallisin mittarein pannukakuksi. Ratkaisevalla tavalla tämä kokemus muutti Vidorin sielun. Hänen seuraavissa elokuvissaan myllertää vimmainen, sielullisesti suorastaan epätoivoinen ilmapiiri.

– Raymond Durgnatin ja Scott Simmonin mukaan (King Vidor, American, 1988) AA 30.10.2002