Baabel, jossa mykän elokuvan huippuvuosina tehtiin universaalia elokuvaa
Berliinin elokuvajuhlat esitteli 70 elokuvan sarjan avulla kaupungin lounaislaidalla 80 vuoden ajan toiminutta Babelsbergin elokuvastudiota, joka kulta-aikanaan oli Hollywoodin pahin kilpailija.
Vuonna 1912 Saksan keisarikuntaan perustettu studio kohosi suurimpaan loistoonsa 1920-luvulla, Weimarin tasavallassa. Kolmannessa valtakunnassa se jatkoi toimintaansa saksalaiskansallisen Ufa-jättiyhtiön isännöimänä. Toisen maailmansodan jälkiselvittelyssä se jäi DDR:n puolelle, jossa valtiollinen elokuvayhtiö DEFA piti ison koneiston käynnissä.
Yhdistyneessä Saksassa Babelsbergin tulevaisuus on epävarma. Liittotasavallan elokuvateollisuus on asettunut Müncheniin, jossa sijaitsevat Bavarian studiot ovat Babelsbergiä modernimmat.
Babelsbergin nousu Saksan elokuvateollisuuden ykkösstudioksi ei ollut itsestäänselvää. Pelkästään Berliinissä toimi tuolloin 15 elokuvastudiota. Kulkuyhteydet Babelsbergiin olivat huonot, mutta siellä oli tilaa laajentua ja omistaja oli vakavarainen. Studion perusti saksalaisen elokuvateollisuuden tienraivaaja Guido Seeber. Hän rakennutti studion seinät ja katot lasista, jotta auringonvalo saatiin käyttöön. Vuonna 1920 Babelsbergin isännäksi tuli Decla-Bioscop Erich Pommerin johdolla. Yhtiö fuusioitui vuonna 1922 Ufaan, jonka omistuksessa Babelsbergin studiot olivat vuoteen 1945 saakka.
Babelsberg oli eurooppalaisten lahjakkuuksien kohtaamispaikka. Huippukykyjä tuli Tanskasta (Urban Gad, Asta Nielsen), Itävallasta (Fritz Lang, Billy Wilder), Unkarista (Michael Curtiz, Alexander Korda), Puolasta (Pola Negri) ja Venäjältä (Vjatsheslav Tourjanski). Nuori Alfred Hitchcock'kin haki oppia Babelsbergissä Langin ja Murnaun työskentelystä.
Kulta-aikanaan Babelsberg oli kielten Baabel, mutta elokuvat puhuivat universaalista kieltä - mykkäelokuvan sanaton ilmaisu ylitti kansalliset rajat. Sellaisissa elokuvissa kuin Viimeinen mies luovuttiin väliteksteistäkin.
Babelsberg-katsauksen järjesti Berliinissä toimiva Stiftung Deutsche Kinemathek, joka oli tehnyt vaikean työn, sillä saksalaisen elokuvan kulta-ajan perintö on pirstoutunut hajalle. Ohjelman runkona olivat tutut klassikot Prahan ylioppilaasta Siniseen enkeliin, mutta mukana oli kansainvälisen asiantuntijakaartinkin paikalle houkutelleita harvinaisuuksia. Joukossa oli elokuvia, joita ei ole nähty 70 vuoteen.
Sarjaan oli löydetty ensimmäinen Babelsbergissä kuvattu elokuva, Urban Gadin ja Asta Nielsenin Kuolemantanssi (1912). Ensimmäisen suuren eurooppalaisen tähden Asta Nielsenin ilmaisu sävähdyttää 80 vuoden takaakin, erityisesti elokuvassa Isien synnit (1913), jossa hän esiintyy maalarin mallina. Taiteilija haluaa maalata "elämänsä päätyöksi" kuvan epätoivosta ja tarkoituksensa saavuttaakseen loukkaa malliaan julmasti. Syntyy mestariteos - jonka Asta viiltelee sitten puukolla hajalle. Tohtori Caligarin kabinettia (1920) tavataan pitää saksalaisen elokuvaekspressionismin lähtölaukauksena, mutta pohja oli luotu jo sitä edeltäneissä elokuvissa. Sensuurittoman vaiheen hillittömässä huumedraamassa Opium (1918) ovat jo pääosissa Werner Krauss ja Conrad Veidt. Sensaatioelokuvan ytimenä ovat huumehoureet hekumallisine alastonkohtauksineen.
Laboratoriotuoreena restauraationa nähtiin viisituntinen sarjaelokuva Die Jagd nach dem Tode ("Kuolemaa etsimässä", 1920), Jules Vernen ideaan perustuva superseikkailu, jossa elämäänsä kyllästynyt sankari määrää palvelijansa surmaamaan hänet, mutta äkkiä rikastuttuaan muuttaakin mieleensä ja joutuu pakenemaan henkensä edestä konnia, jotka himoitsevat hänen arvokasta henkivakuutustaan. Takaa-ajon kuluessa käydään läpi koko Aasia (Intia, Tiibet, jne.) ja puoli Babelsbergiä.
Hermann Warm suunnitteli upeat lavasteet elokuvaan, joka ei kioskikirjajuonestaan huolimatta ole lainkaan halvan näköinen. Alkuperäisnegatiivista tehty loistava kopio oli herkullista katsottavaa juonen uuvuttavuudesta huolimatta. Juoniaiheesta huomattiin tietenkin yhteys Aki Kaurismäen I Hired a Contract Killeriin.
Kuvailmaisun huippuvuodet
Saksalainen mykkäelokuva oli ilmaisunsa huipulla 1920-luvun lopulla, jolloin äänielokuvan läpimurto oli jo tapahtunut, ja siksi monet mykät mestariteokset jäivät ansaitsemaansa kansainvälistä tunnustusta vaille.
Retrospektiivin suurin löytö oli nykyään lähes tuntematon Kuolemansilmukka (Looping the Loop, 1927), tarina klovnista, joka uskoo, että kukaan ei voi häntä rakastaa, koska hän on niin naurettava. Pääosanesittäjä Werner Krauss ja kuvaaja Carl Hoffmann, molemmat tunnustettuja mestareita, olivat tässä kykynsä huipulla, ja ohjaaja Arthur Robison saavutti urallaan ainutlaatuisen kohokohdan. Hänen työnsä on esikuvaansa, E. A. Dupontin Varieteeta (1925), parempi.
Saksalaisen elokuvan "ympyrä kaaoksen symbolina" -aihe esiintyy elokuvan nimen tarkoittamana kaksinkertaisena surmansilmukkana. Robison kehittelee saksalaisen elokuvan klassisia motiiveja jaksoissa, joissa kaameasti naurava klovni muuttuu hirviöksi. Painajaisjaksossa klovnia ei voi enää erottaa nukkekaksoisolennostaan, mutta uutta uraa avaavassa loppukehittelyssä korostuu itsetuntemuksen ja itsekunnioituksen prosessi.
Muita hiveleviä löytöjä olivat Wilhelm Thielen tyylikkäät, kirpeän humoristiset Die Dame mit der Maske (1928) ja Adieu Mascotte (1929). Ensin mainitun käynnistää säpsähdyttävästi avantgardisti Hans Richterin montaasijakso, joka kuvaa jättiläisinflaation järkytystä.
Kosmopoliittista säihkettä oli myös Vjatsheslav Tourjanskin huijaritarinassa Manolescu (1929), nimiosassa Ivan Mozzhuhin - tuloksena yksi venäläisten elokuvaemigranttien komeimmista saavutuksista.
Kuvailmaisun loisto riitti toisinaan pelastamaan muuten vaatimattomankin teoksen, kuten pinnallisen sensaatiotarinan Schuldig (1927), jossa kamerailmaisu ja painokkaiden katseiden taide on korkealle kehittynyttä.
Esillä oli myös harvoin nähty G. W. Pabst -klassikko Die Liebe der Jeanne Ney (Vallankumouksen hornankattila, 1927), joka raivostutti aikoinaan alkuperäisteoksen kirjoittaneen Ilja Ehrenburgin mutta hämmästyttää nyt bolshevikkimyönteisyydellään.
Teos alkaa vauhdikkaasti valkoupseerien orgioilla, jotka eivät Babelsbergin studioiden uusasiallisen tarkkoihin lavasteihin sijoitettuina olleet pelkkää näyttelemistä ja aiheuttivat Ehrenburgille pahoinvointikohtauksen. Münchenin elokuvamuseon restauroimassa kopiossa vaikuttaa kuvapinnan eloisuus ja väkevä turmeluksen hahmotus.
Sarjan koonnut Wolfgang Jacobsenin on laatinut komean "näyttelyluettelon". Samanaikaisesti ilmestyi toinenkin saksalaisen elokuvateollisuuden perusteos, sekin ensimmäinen aiheestaan: Klaus Kreimeierin Die Ufa-Story.
Niistä selviää, että Babelsbergillä oli oma studiotyyli, jonka tunnuspiirteitä olivat pyrkimys puhtaaseen kuvallisuuteen, dynaaminen kamerailmaisu, vaikuttavien lavasteiden keskeisyys ja taitavat erikoistehosteet. Babelsberg-tyylin huipentuma oli Metropolis (1926). Se nähtiin nyt juhlaesityksenä Babelsbergin Metropolis-hallissa Berndt Hellerin johtaman sinfoniaorkesterin esittämän alkuperäisen musiikin säestyksellä.
Babelsbergin unelma
Saksan yhdistyessä puolitoista vuotta sitten Babelsbergin studioilla oli viiden neliökilometrin alueella kymmenen jättiläismäistä studiohallia, 31 leikkaussalia, neljä äänitysstudiota, suuri musiikkiosasto, oma laboratorio, miljoonan esineen tarvikevarasto, 170000 puvun vaatevarasto, kaikkien tarvittavien alojen verstaat ja 2300 ammattityöntekijää.
Tärkeämpää kuin Babelsbergin fyysinen todellisuus on sen kulta-ajan visio, älykkään kansainvälisyyden näky, jonka tulokset eivät olleet eurovanukasta. Erich Pommerin kaltaisten näkijöiden johdolla taiteellisuus ja kaupallisuus, kansallisuus ja kansainvälisyys osattiin yhdistää. Babelsbergin unelma on haaste uuden Euroopan elokuvalle.
