HS - Radio- ja TV-arvostelut - 1.3.1993
CinemaScope täyttää 40 vuotta
"CinemaScope sopii vain käärmeiden ja hautajaisten kuvaamiseen", Fritz Lang sanoo Jean-Luc Godardin elokuvassa Sen täytyi tapahtua
BERLIINI - Neljäkymmentä vuotta sitten elokuvateatterin valkokangas leveni kaksinkertaiseksi. Hollywoodin suuret studiot houkuttelivat monin teknisin keksinnöin yleisöä television ääreltä takaisin elokuvateattereihin. Näistä konsteista laajakangas eli scope osoittautui kestävimmäksi, vaikka se vaatikin koko maailman elokuvateatteriverkoston remontoimisen.
Berliinin elokuvajuhlien retrospektiivin aiheeksi oli valittu CinemaScope. Katselmus oli jatkoa aikaisempina vuosina nähdyille kolmiulotteisten elokuvien, erikoisefektien ja värielokuvan kehityksen esittelyille.
Laajakankaan historia on yhtä vanha kuin elokuvan itsensä. Vaikka klassinen normaalikuva vakiintui heti ensimmäisten elokuvien myötä vuonna 1895, erikoisnäytöksissä kokeiltiin kuvan leveämpiä muotoja.
Ranskassa Léon Gaumont ja Lumiéren veljekset kuvasivat leveälle filmille, ja Abel Gance toteutti Napoléonin (1927) osittain polyvisionina, mikä vaati esitettäessä kolmea synkronoitua projektoria.
Professori Henri Chrétien kehitteli hypergonar-objektiivin, joka mahdollisti anamorfisen menetelmän eli kuvan litistämisen kuvattaessa ja leventämisen projisoitaessa. Kaksi kertaa normaalia leveämpi kuva oli näin mahdollista vangita 35 mm:n filmille.
Joka studiolla oma menetelmä
Samaan aikaan Hollywoodin studiot kokeilivat laajakangasta. MGM:n menetelmänä oli Realife, Paramountilla Magnafilm, Warnerilla Vitascope ja RKO:lla Magnascope. Fox Grandeur -menetelmällä valmistui Raoul Walshin The Big Trail (1930), John Waynen ensimmäinen tähtielokuva. Menetelmät perustuivat erilaisiin filmileveyksiin (56 mm, 63 mm, 70 mm, ja niin edelleen), ja kehitys pysähtyi teknisten hankaluuksien takia 20 vuodeksi.
Joulukuussa 1952 Foxin pääjohtaja Spyros Skouras matkusti Nizzaan tapaamaan Henri Chrétieniä. Hypergonar-objektiivin koe-esitys sai Foxin johdon vakuuttuneeksi, ja studion tärkeimmät elokuvat pantiin heti tuotantoon menetelmällä, jonka yhtiö nimesi CinemaScopeksi.
Muutkin studiot siirtyivät scope-tekniikkaan: WarnerScope, RKO Scope ja Paramountin VistaVision otettiin käyttöön Hollywoodissa. Japanissa tunnettiin Tohoscope ja Daieiscope, Neuvostoliitossa Sovscope, Euroopassa Franscope, Dyaliscope ja Techniscope, brittiläisissä kauhuelokuvisa HammerScope. Ruotsalaista AgaScopea käytettiin ensimmäisessä suomalaisessa lajakangaselokuvassa, Toivo Särkän Juhassa (1956).
Kuvaa laajennettiin muutenkin kuin anamorfisesti. Cinerama perustui Gancen polyvisionin tavoin rinnakkaisten projektorien käyttöön. Filmin standardiksi vakiintui 70 mm, kun Todd-AO-menetelmä esiteltiin vuonna 1955.
Alkuperäisen CinemaScopen valtakausi kesti vuoteen 1967, jolloin sen syrjäytti periaatteeltaan samantapainen mutta teknisesti kehittyneempi Panavision, joka perustui Rober E. Gottschalkin Panatar-objektiiveihin.
Mestarit vierastivat CinemaScopea
Scope-tekniikka merkitsi aluksi suurta muutosta elokuvailmaisussa. Kun kameran liikkeitä ja leikkauksia tarvittiin vähemmän, tuli scope-elokuvista aluksi kuvarytmiltään jähmeitä. Kaikki ohjaajat eivät innostuneet. Hitchcockin, Fordin ja Hawksin sisäinen silmä oli tottunut klassiseen kuvaan. Sen sijaan Samuel Fuller, Nicholas Ray, Otto Preminger ja Richard Fleischer innostuivat scopesta. Myös Billy Wilderistä tuli scopen käyttäjä.
Scopen filosofiaa kehitteli Charles Barr. André Bazin oli ylistänyt syvätarkkaa kuvaa keinona painottaa todellisuuden monimielisyyttä. Samasta syystä Barr puolusti scopea: se oli uusi tapa ilmentää todellisuuden ristiriitaisuutta ja monitasoisuutta:
"Scope johtaa luonnostaan avoimempaan ja kompleksisempaan kuvailmaisuun."
Ranskassa uuden aallon ohjaajat ottivat scopen omakseen. François Truffautin varhaistöissä (400 kepposta, Jules ja Jim) scope avasi tiheän elämän kudoksen. Jean-Luc Godardin scope-elokuville (Sen täytyi tapahtua, Hullu Pierrot) olivat ominaisia erilaisten elementtien absurdit rinnastukset. Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa hahmottui huimaavien kamera-ajojen myötä sisäiseksi avaruusseikkailuksi.
Neuvostoliitossa mustavalkoinen Sovscope kohosi 1960-luvun jälkipuolen hallitsevaksi tyyliksi, kuuluisimpana edustajanaan Tarkovskin Andrei Rublev.
Scopen suurimmiksi mestareiksi nousivat kriitikko John Gillettin mukaan japanilaiset. Akira Kurosawan Kätketty linnake (1958) oli varhaisimpia esimerkkejä. Kon Ichikawan Näyttelijän kosto, Masaki Kobayashin Kwaidan ja Nagisa Oshiman Seremonia ovat japanilaisen virtuositeetin näytteitä. Gillett arvelee, että käärömaalausten ja kabuki-näyttämön muoto olivat valmistaneet japanilaisia leveään kuvakokoon.
Scope-retrospektiivissa esitettiin Saksan ensiesityksenä Ridley Scottin Blade Runner, The Director's Cut. Oivallinen valinta, sillä 1980-luvun kyberpunk- ja turbotoimintaelokuvissa scope-muoto on kokenut viimeisimmän kukoistuksensa.
Retrospektiivi palautti mieleen, että yhden hallitsevan kuvakoon kausi päättyi 1950-luvun alussa. Klassinen standardikuva (1:1.37) on pysynyt käytössä television ansiosta. Scope (1:2.35) on vakiintunut sen rinnalle. Tavallisimmaksi elokuvateatterien kuvakooksi on tullut häilyvänkokoinen laajakuva: Amerikkalaisia elokuvia voi yleensä esittää millä tahansa kuvaportilla 1:1.37 ja 1:1.85 väliltä.
CinemaScope täyttää 40 vuotta
"CinemaScope sopii vain käärmeiden ja hautajaisten kuvaamiseen", Fritz Lang sanoo Jean-Luc Godardin elokuvassa Sen täytyi tapahtua
BERLIINI - Neljäkymmentä vuotta sitten elokuvateatterin valkokangas leveni kaksinkertaiseksi. Hollywoodin suuret studiot houkuttelivat monin teknisin keksinnöin yleisöä television ääreltä takaisin elokuvateattereihin. Näistä konsteista laajakangas eli scope osoittautui kestävimmäksi, vaikka se vaatikin koko maailman elokuvateatteriverkoston remontoimisen.
Berliinin elokuvajuhlien retrospektiivin aiheeksi oli valittu CinemaScope. Katselmus oli jatkoa aikaisempina vuosina nähdyille kolmiulotteisten elokuvien, erikoisefektien ja värielokuvan kehityksen esittelyille.
Laajakankaan historia on yhtä vanha kuin elokuvan itsensä. Vaikka klassinen normaalikuva vakiintui heti ensimmäisten elokuvien myötä vuonna 1895, erikoisnäytöksissä kokeiltiin kuvan leveämpiä muotoja.
Ranskassa Léon Gaumont ja Lumiéren veljekset kuvasivat leveälle filmille, ja Abel Gance toteutti Napoléonin (1927) osittain polyvisionina, mikä vaati esitettäessä kolmea synkronoitua projektoria.
Professori Henri Chrétien kehitteli hypergonar-objektiivin, joka mahdollisti anamorfisen menetelmän eli kuvan litistämisen kuvattaessa ja leventämisen projisoitaessa. Kaksi kertaa normaalia leveämpi kuva oli näin mahdollista vangita 35 mm:n filmille.
Joka studiolla oma menetelmä
Samaan aikaan Hollywoodin studiot kokeilivat laajakangasta. MGM:n menetelmänä oli Realife, Paramountilla Magnafilm, Warnerilla Vitascope ja RKO:lla Magnascope. Fox Grandeur -menetelmällä valmistui Raoul Walshin The Big Trail (1930), John Waynen ensimmäinen tähtielokuva. Menetelmät perustuivat erilaisiin filmileveyksiin (56 mm, 63 mm, 70 mm, ja niin edelleen), ja kehitys pysähtyi teknisten hankaluuksien takia 20 vuodeksi.
Joulukuussa 1952 Foxin pääjohtaja Spyros Skouras matkusti Nizzaan tapaamaan Henri Chrétieniä. Hypergonar-objektiivin koe-esitys sai Foxin johdon vakuuttuneeksi, ja studion tärkeimmät elokuvat pantiin heti tuotantoon menetelmällä, jonka yhtiö nimesi CinemaScopeksi.
Muutkin studiot siirtyivät scope-tekniikkaan: WarnerScope, RKO Scope ja Paramountin VistaVision otettiin käyttöön Hollywoodissa. Japanissa tunnettiin Tohoscope ja Daieiscope, Neuvostoliitossa Sovscope, Euroopassa Franscope, Dyaliscope ja Techniscope, brittiläisissä kauhuelokuvisa HammerScope. Ruotsalaista AgaScopea käytettiin ensimmäisessä suomalaisessa lajakangaselokuvassa, Toivo Särkän Juhassa (1956).
Kuvaa laajennettiin muutenkin kuin anamorfisesti. Cinerama perustui Gancen polyvisionin tavoin rinnakkaisten projektorien käyttöön. Filmin standardiksi vakiintui 70 mm, kun Todd-AO-menetelmä esiteltiin vuonna 1955.
Alkuperäisen CinemaScopen valtakausi kesti vuoteen 1967, jolloin sen syrjäytti periaatteeltaan samantapainen mutta teknisesti kehittyneempi Panavision, joka perustui Rober E. Gottschalkin Panatar-objektiiveihin.
Mestarit vierastivat CinemaScopea
Scope-tekniikka merkitsi aluksi suurta muutosta elokuvailmaisussa. Kun kameran liikkeitä ja leikkauksia tarvittiin vähemmän, tuli scope-elokuvista aluksi kuvarytmiltään jähmeitä. Kaikki ohjaajat eivät innostuneet. Hitchcockin, Fordin ja Hawksin sisäinen silmä oli tottunut klassiseen kuvaan. Sen sijaan Samuel Fuller, Nicholas Ray, Otto Preminger ja Richard Fleischer innostuivat scopesta. Myös Billy Wilderistä tuli scopen käyttäjä.
Scopen filosofiaa kehitteli Charles Barr. André Bazin oli ylistänyt syvätarkkaa kuvaa keinona painottaa todellisuuden monimielisyyttä. Samasta syystä Barr puolusti scopea: se oli uusi tapa ilmentää todellisuuden ristiriitaisuutta ja monitasoisuutta:
"Scope johtaa luonnostaan avoimempaan ja kompleksisempaan kuvailmaisuun."
Ranskassa uuden aallon ohjaajat ottivat scopen omakseen. François Truffautin varhaistöissä (400 kepposta, Jules ja Jim) scope avasi tiheän elämän kudoksen. Jean-Luc Godardin scope-elokuville (Sen täytyi tapahtua, Hullu Pierrot) olivat ominaisia erilaisten elementtien absurdit rinnastukset. Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa hahmottui huimaavien kamera-ajojen myötä sisäiseksi avaruusseikkailuksi.
Neuvostoliitossa mustavalkoinen Sovscope kohosi 1960-luvun jälkipuolen hallitsevaksi tyyliksi, kuuluisimpana edustajanaan Tarkovskin Andrei Rublev.
Scopen suurimmiksi mestareiksi nousivat kriitikko John Gillettin mukaan japanilaiset. Akira Kurosawan Kätketty linnake (1958) oli varhaisimpia esimerkkejä. Kon Ichikawan Näyttelijän kosto, Masaki Kobayashin Kwaidan ja Nagisa Oshiman Seremonia ovat japanilaisen virtuositeetin näytteitä. Gillett arvelee, että käärömaalausten ja kabuki-näyttämön muoto olivat valmistaneet japanilaisia leveään kuvakokoon.
Scope-retrospektiivissa esitettiin Saksan ensiesityksenä Ridley Scottin Blade Runner, The Director's Cut. Oivallinen valinta, sillä 1980-luvun kyberpunk- ja turbotoimintaelokuvissa scope-muoto on kokenut viimeisimmän kukoistuksensa.
Retrospektiivi palautti mieleen, että yhden hallitsevan kuvakoon kausi päättyi 1950-luvun alussa. Klassinen standardikuva (1:1.37) on pysynyt käytössä television ansiosta. Scope (1:2.35) on vakiintunut sen rinnalle. Tavallisimmaksi elokuvateatterien kuvakooksi on tullut häilyvänkokoinen laajakuva: Amerikkalaisia elokuvia voi yleensä esittää millä tahansa kuvaportilla 1:1.37 ja 1:1.85 väliltä.
