Suomalainen elokuva oli vuonna 1999 ensimmäistä kertaa merkittävästi esillä Le Giornate del Cinema Mutossa. Kun pohjoismaista elokuvaa esitettiin edellisen kerran, vuonna 1986, ajallinen rajaus ulottui ensimmäiseen maailmansotaan, ja Suomesta esitettiin ainoastaan Sylvistä (1913) säilynyt lyhyt katkelma.
Nyt ajallinen rajaus oli 1918-1931.
Suomalaiseen ohjelmaan sisältyivät pitkät elokuvat:
Nummisuutarit (1923),
Laveata tietä (1931) ja
Jääkärin morsian (1931)
sekä yhden kelan mittainen näyte elokuvasta
Häidenvietto Karjalan runomailla (1921)
sekä lyhytelokuvat
Kun isällä on hammassärky (1923) ja
Jean Sibelius kotonaan (1927)
ja Lauri Tykkyläisen kompilaatio varhaista suomalaista animaatiota:
Aito sunnuntaimetsästäjä (1924),
Eric Vasströmin animaatioita (1926) ja
Muutama metri tuulta ja sadetta (1930).
Suomalaisilla elokuvilla oli hyvät esitysajat, ja ne oli kaikki sijoitettu parempaan teatteriin, Zancanaroon.
Juhlanäytösaika oli annettu Jääkärin morsiamelle (1931), josta esitettiin ensi kertaa yleisölle vuonna 1998 Michiganista löydetty ja SEA:n vuonna 1999 pelastama pitkä versio, joka lähetettiin festivaalille suoraan laboratoriosta. Märkäportilla tapahtuneen kopioinnin ansiosta kuva oli puhdas ja lähes naarmuton.
Elokuvista oli valmistettu tekstilistat ja englanninkieliset käännökset. Tulkeiksi festivaali oli hankkinut parhaita ammattilaisia. Englanniksi elokuvat tulkitsivat Stephanie Johnson ja Lara Nyström, jotka molemmat puhuvat englantia äidinkielenään, ja italiaksi ne tulkitsivat Stelia Opara ja Ada Prelazzi.
Pianistiksi oli saatu Donald Sosin, joka lyhyen kuuntelun tai hyräilyn perusteella laati nuottimerkinnät melodiasta kuin melodiasta, olipa kyseessä ”Porilaisten marssi” tai ”Yksi ruusu on kasvanut laaksossa”. Nummisuutarien elävä säestys oli festivaalin parhaasta päästä. Elokuvasta Laveata tietä oli käytössä alkuperäisen, vajaana ja synkronisoimattomana säilyneen musiikkitaustan ääninauha. Katselimme elokuvan videolla yhdessä etsien kohdat, joihin alkuperäismusiikki kuuluu sijoittaa, Sosin teki nuottimuistiinpanot ja esitti seuraavana päivänä originaalimusiikin sykähdyttävästi, yllätyskumppanina violisti Günter A. Buchwald, jonka hän oli ylipuhunut mukaan esitykseen edellisyönä hotelliravintolassa (elokuvan päähenkilö on violisti, jota esittää Teuvo Tulio). Lennokas ja vahvatunteinen esitys oli festivaalin suosituimpia. Sosin äänitti musiikin minidiscille ja lupasi lähettää sen meille CD:nä. Ehdotan, että sopivien tahojen kanssa viritettäisiin hanke valmistaa Laveasta tiestä musiikilla varustettu kopio ja että musiikin johtajaksi pyydettäisiin Donald Sosin.
Elokuvista oli laajat esittelyt festivaalin ohjelmakirjassa, joka ilmestyi kuitenkin myöhässä vasta festivaalin puolivälissä, kun lähes kaikki suomalaiset elokuvat oli jo esitetty. Valmistimme suomalaisista elokuvista erilliset esitteet, jotka olivat jaossa kussakin esityksessä. Lisäksi levitimme tiedotetta Suomen Kansallisfilmografiasta.
Vastaanotosta voi sanoa, että tämä oli merkittävä vanhan suomalaisen esittely parhaalle mahdolliselle kansainväliselle yleisölle, johon kuuluvat elokuvahistorioitsijoiden, professorien ja arkistoihmisten huiput eri maista. Eniten pidettiin elokuvasta Laveata tietä, toiseksi eniten Jääkärin morsiamesta ja vähiten Nummisuutareista. Lavean tien menestys ei ollut pelkästään musiikin ansiota, vaan myös Valentin Vaalan lennokas kuvailmaisu tuntui piristävältä raskaampien teosten lomassa. Jääkärin morsiamesta moni piti, moni piti sitä vaatimattomana, kaikille vastaanottoa vaikeutti historiallisen taustan tuntemattomuus. Nummisuutarit on aina ollut kansainväliselle yleisölle vaikea elokuva. Suomalaiselle näytelmä on kulmakivi, johon liittyy paljon arkkityyppejä, assosiaatioita ja sananparsiksi muuttuneita lauseita. Kolmituntinen näytelmä on taitavasti tiivistetty puolitoistatuntiseksi elokuvaksi, kuitenkaan henkilöhahmoja ja juonta karsimatta, ja näytelmää tuntemattoman on katsottava elokuvaa keskittyneesti voidakseen pitää henkilöt ja kaksoisjuonen käänteet mielessään. Nyt Nummisuutarien näytös oli myöhäisiltapäivällä sillä tavalla myöhässä, että yleisöä virtasi siitä kesken pois ehtiäkseen toiseen näytökseen (johon he olisivat alkuperäisen aikataulun perusteella ehtineet elokuvan jälkeen) tai illalliselle ennen illan pääelokuvaa (ravintoloissa joutui usein odottamaan ruokaa pitkään). Elokuvan vaikeus yhdistyneenä esitystilanteen vaikeuteen oli monelle ehkä liikaa. Kaikista näistä elokuvista kuultiin mielenkiintoista palautetta pitkin viikkoa.
Suomi oli vahvasti esillä myös ohjelmiston ruotsalaisosuudessa. Mauritz Stillerin Juha sai innostuneen vastaanoton; sen kuva oli festivaalitunnus, ja upea festivaalijuliste oli näyttävästi esillä kaikkialla. Vielä suurempaa innostusta herätti Laulu tulipunaisesta kukasta, jonka musiikkina kuultiin Armas Järnefeltin alkuperäismusiikki pianosovituksena. Me paikalla olleet suomalaiset kuulimme sen ensi kertaa. Esitys oli sykähdyttävä, mutta ruotsalaiset, jotka ovat kuulleet sen orkesteritulkintana, sanoivat että se on vielä paljon upeampi. Tulipunakukka orkesterin säestyksellä olisi upea hanke järjestettäväksi esimerkiksi yhteistyössä Helsingin Juhlaviikkojen kanssa. Olemassaolevaan kopioon sovitetut partituurit ja kapellimestari olisivat saatavissa Ruotsista.
Kolmas Suomeen liittyvä ruotsalaiselokuva oli Johan Ulfstjerna (1923), Bobrikoffin murhaan liittyvä draama, joka on kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla Helsingissä ja jossa on mm. vaikuttava joukkokohtaus Senaatintorilla, missä kasakat hajottavat mielenosoituksen. Elokuvaa luultiin kadonneeksi vielä Svensk Filmografita tehtäessä. Muutama vuosi sitten Ranskasta löydettiin sen alkuperäisnegatiivi (!), ja elokuva on tullut taas nähtäväksi. Elokuvan valmistusta seurattiin Suomessa aikoinaan innostuneesti, sitä arvostettiin meillä aikoinaan paljon, ja se on edelleen toimivaa historiallista elokuvaa, jossa on mielenkiintoisesti dramatisoitu helmikuun manifestin jälkeinen vaihe: myöntyvyysmielisten ja perustuslaillisten linjaero sekä siirtymävaihe passiivisesta vastarinnasta aktiivisen toiminnan linjalle. Ruotsalaiset pitävät sitä ohjaajansa John W. Bruniuksen (mm. Vänrikki Stoolin tarinat) parhaana elokuvana. Suositeltava hankintaehdotus SEA:n Fennica-kokoelmaan.
Jääkärin morsiamen alussa oli tilaisuus sanoa jotakin lyhyesti festivaaliyleisölle. Kerroin, että Suomessa elokuva-arkiston työn tuloksena on onnistuttu pelastamaan noin 95% suomalaisista elokuvista, saavutus, jonka ainoastaan tshekit pystynevät ylittämään, mutta että edelleen tapahtuu ihmeitä. Kiitin American Film Institutea kadonneiksi luultujen suomalaiselokuvien ja Jääkärin morsiamen täydellisen version löytämisestä ja toimittamisesta Suomeen.
