Haastattelut Jussi Kaisjoki • 05.04.2002
Ajatusten pakkasvirtaa
Jaakko Pakkasvirta
Yhdestoista Suomalaisen elokuvan festivaali (Turku, 4.-7. huhtikuuta 2002) sai perjantain teemailtapäivänsä aluksi harvinaisen vieraan. Jaakko Pakkasvirta, monipuolinen elokuvan- ja teatterintekijä, kertoi hotelli Ateljeen auditoriossa avoimesti näkemyksiään niin elokuvamaailmasta kuin maailmankaikkeutemme äärirajoistakin.
Näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana toiminut Pakkasvirta (s. 1934) on yksi 1960- ja 70-luvun yhteiskunnallisesti valveutuneen ja kokeilevan elokuvamme kärkinimistä, ja tunnin mittainen tilaisuus olikin ainutlaatuinen pohjustus sitä seuranneille Pakkasvirran ohjaustöille. Vaikka johdatus festivaalielokuviin Vihreä leski (1968), Kesäkapina (1970) ja Pedon merkki (1981) olisi 20-30 vuotta sitten ollut sisällöltään varmasti hieman toisenlainen, antoi Pakkasvirran monialainen pohdiskelu paljon ajateltavaa - myös elokuvista.
Ilmeisen kriittisesti nykyihmiseen, -yhteiskuntaan ja -elokuvaan suhtautuva Pakkasvirta palasi toistuvasti lapsuuteensa Simpeleellä sekä teemoihin luonnosta, maailmankaikkeuden rakenteesta, nöyryydestä ja sielunrauhasta. Selväksi tuli, että hän pohtii yhä aktiivisesti yksilön ja yhteiskunnan yleismaailmallisia ongelmia, joista sota jälkivaikutuksineen on äärimmäinen ilmiö.
"Mieluisimmat muistoni ovat pienestä, kaunista Karjalan murretta puhuvasta kylästä, jossa ihmiset olivat hyviä suustaan, ihania ja sydämellisiä. 30-luvulla sellaisen kyläidyllin eläminen oli aivan upeaa, ennen kaikkea luonto, sen hiljaisuus ja puhtaus. Se jätti ihmiseen tietyn yksinkertaisuuden tai ainakin vaistonvaraisuuden", Pakkasvirta selittää.
"Idylli kyllä päättyi tylysti sotaan. Kaikki muuttui pahasti, ympäristö, elämäntapa ja ennen kaikkea ihmiset. Sota oli julma ja tavattoman raskas, eikä siitä vielä ole totuutta kerrottu. En minä siitä nytkään mitään ymmärrä, mutta tajuan vain että se on jotain todella hirvittävää", hän jatkaa.
Pakkasvirran mukaan meidän on lopultakin myönnettävä olevamme suuren tuntemattoman edessä ja tiedostettava tietämättömyytemme. Pirstaleinen, kaupallinen ja väkivaltainen kulttuurimme estää meitä sisäistämästä uusinta tietoa. Tukea hän hakee hieman yllättäen fysikaalisesta todellisuudesta, sen kokeellisesta havainnoimisesta ja abstraktista matemaattisesta mallinnuksesta:
"Tiedämme, että todennäköisyys on hallitseva luonnon periaate, eikä ehdoton kausaliteetti. Uusimmat teoriat maailmankaikkeuden rakenteesta ovat niin mutkikkaita, ettei kukaan pysty kokonaisuutta hahmottamaan. Pitää täydellisesti keskittyä ja hallita oma pieni alueensa."
Viime vuosisadan kehityksen Pakkasvirta näkee mullistavana, vaikkei suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan filosofinen merkitys tai yhtenäisteorian utopia meille olekaan ihan auennut. Se turhauttaa asioiden äärelle hiljentyvää ihmistä.
"Ihmettelen miksei ihmiskunta pääse hereille, vaan alkeellinen reviiriajattelu on edelleen voimassa. Käyttäydymme susilauman tavoin, kun pitäisi nöyrtyä ottamaan vastaan oma paikkamme ja se tieto mitä meillä on maailmankaikkeudesta ja sen rakenteesta, ja myös elämästä ja sen rakenteesta", hän jatkaa kosmologista pohdintaansa.
Näyttelemisen Pakkasvirta löysi toden teolla Helsingin ylioppilasteatterissa, jonne hän opiskelijana 1950-luvulla pakeni valheelliseksi, pienimuotoiseksi ja autoritaariseksi kokemaansa akateemista maailmaa:
"Se oli herkkua antaa kaikkensa, sellainen kohotettu olotila, joka on aivan ylivoimaista arkipäivään verrattuna. Hyvä esitys stimuloi ihmisen suurimpaan mahdolliseen suorituskykyyn. Pienillä resursseilla saatiin aikaan komeita esityksiä, jotka oikeastaan olivat taiteen syvimpien kysymysten pohtimista. Kokeellinen teatterimme veti puoleensa."
Risto Jarva ja Pakkasvirta tutustuivat ylioppilasteatterissa. Tilaustyö Yö vai päivä (1962) synnytti tuotantoyhtiö Filminorin, ja ajatus elokuvan uudistamisesta alkoi elää.
"En koskaan pitänyt siitä näyttelemisestä, mitä oli kotimaisessa elokuvassa. Ollaan jäykkinä, silmät seisovat päässä ja repliikkitaso on aivan hirveää. Se on ihmisiä kohtaan väärin. Olisi ollut niin helppoa kunnioittaa esiintyvää taiteilijaa ja antaa hänelle mahdollisuus esittää mitä todella osaa", Pakkasvirta selventää.
"Kävin kyllä Särkän tallissakin, mutta se oli aivan pelottava maailma, jossa oli diktatuurinen komento, ja aloin inhota sitä. Paljon samaa oli myös ammattiteatterissa", hän jatkaa.
Festivaalin ohjelman mukaan "Jaakko Pakkasvirta kertoo elokuvistaan ja niiden tekemisestä". Tähänkin aiheeseen päästiin:
"Ydin näissä kaikissa elokuvissa oli, että pyrimme koko elokuvaan osallistuvassa ryhmässä luovan työn yhteiseen ja kokonaiseen elämykseen."
1960-luvun lopussa kotimaiselta uudelta aallolta alettiin kokeilevan muodon lisäksi odottaa yhteiskunnallista osallistumista ja poliittista sisältöä. Samalla tuli tärkeäksi korostaa tekijän sijaan tekijäryhmää.
"Pitää tehdä työtä yhdessä tietty aika ennen kuin se alkaa toimia kunnolla, jos pyritään vaativiin aiheisiin. Ei se raskaalla tuotantotekniikalla onnistu. Ahdistava ilmapiiri ja huonot ihmissuhteet, ei siinä paljon voi yhteistyöstä puhua", Pakkasvirta viittaa implisiittisesti nykyelokuvaan.
Vihreä leski
Vihreä leski tehtiin cinéma verité -hengessä, vähällä rahalla ja lähes käsikirjoituksetta. Pakkasvirran ryhmä vuokrasi Tapiolan lähiöstä asunnon, jotta filmiryhmä pääsisi lähelle niitä "vihreitä leskiä", joista elokuva kertoo:
"Vihreä leski oli tavallaan yhteiskunnallinen tilaus, koska siihen aikaan syntyi näitä asumalähiöitä, ja ihmiset kyllä elivät siellä aika orpoina ja yksinäisyyteenkin heitettyinä. Meillä oli näkemys, että se pitäisi pystyä kohottamaan taiteelliselle tasolle ja saada siihen ymmärrettävä filosofinen teema. Eräänlainen totuuselokuva, ei kuitenkaan realistinen."
Elokuva herätti valtavan polemiikin elokuvapiirien ulkopuolellakin. Sitä pidettiin yhtäältä koko järjestelmän rappeutumisen merkkinä ja toisaalta vain epärealistisena yksittäistapauksen kuvauksena. Pakkasvirta muistelee:
"Kaikki ideat eivät niissä oloissa toteutuneet hyväksyttävällä, kypsällä tavalla, vaan se jäi vähän rikkinäiseksi. Ydinpyrkimys oli johonkin syvempään kuin arkirealismi."
Kesäkapina
"Ja sama Kesäkapinassa. Siihen oli kyllä käsikirjoituskin tehty ja Elokuvasäätiöltä saatu osa rahoituksesta kunnes tuottajataho sanoi, ettei tätä elokuvaa tehdä. Siihen liittyi jollain kummallisella tavalla politiikka. Pidimme rahoituksesta kiinni ja lähdimme uudella idealla liikkeelle ja kehitettiin käsikirjoitusta kuvausten aikana, mikä on kyllä aikamoista nuoralla tanssimista. Jotain koskettavaa siihen muistaakseni tuli", Pakkasvirta jatkaa toisesta ohjaustyöstään.
Kesäkapinassa Pakkasvirta käytti vielä selvemmin uuden ajan kerrontakeinoja, kuten välitekstejä, dokumenttiaineistoa ja itsereflektiivistä puhetta kameralle. Esimerkiksi Jean-Luc Godard näyttäisi vaikuttaneen myös Pakkasvirran kieleen:
"Tietyllä tavalla se ilmaisutapa ja se mitä tiedettiin tuotantotekniikasta vaikuttivat. Se oli silloin niin esillä ja muotia. En kyllä enää Godardin nimeen vannoisi. Siinä on paljon hyvää ja uuttakin, mutta aika ohuttahan se lopulta on. Kokeiluelokuvassa ei tarvitse olla paljonkaan virhettä, kun se jo on epäuskottava ja jotenkin vastenmielinen, omat elokuvani mukaan lukien."
Pedon merkki
Pedon merkki oli Pakkasvirran ja hänen perustamansa Filmityö-yhtiön viimeisiä elokuvia. Olavi Paavolaisen päiväkirjateokseen Synkkä yksinpuhelu (1946) perustuva sodanvastainen elokuva pohjaa myös Pakkasvirran omiin muistoihin:
"Jotain mistä oli vaiettu ikään kuin möyri kansallisessa alitajunnassa ja jäi minulle voimakkaasti mieleen. Kyllä siitä se sodan todellisuus, minkä itsekin oli kokenut, muistaakseni nousee."
1980-luvun alussa Pakkasvirta päätti jättää elokuvanteon kokonaan.
"Rahan, tekniikan, jäykkien tuotantoperinteiden, kapeiden markkinoiden ja katsojamäärien yleiseurooppalaisen romahduksen myötä totesin, ettei se kannata, ilmapiiri muuttui niin kielteiseksi. Niinpä filmien oikeuksia vastaan velat maksettiin pois - nolla nolla. Eräs elämäntyö oli siinä, ja erittäin hyvä Filmityön tiimi hajosi sinne ja tänne."
Kunnianhimoisen Kafka-filmatisoinnin Linna (1986) loppuun saattamista Pakkasvirta pitää virheenä. Vaikeudet alkoivat jo ennen kuvauksia, kun Pertti Pasanen esti Vesa-Matti Loirin pääsyn päärooliin. Pakkasvirta muistelee Spedeä ristiriitaisin tuntein, mikä on piristävää viimeaikaisessa post mortem -ylistyksessä:
"Oli melkein pelottava ristiriita, että niin paljon luovaa lahjakkuutta ja ainutlaatuista komediakykyä yhdistyi niin pienporvarilliseen ja kapeaan maailmankatsomukseen", Pakkasvirta kiteyttää ja jatkaa syvemmälle: "Hän on tuolla puolen jo, niin kuin kohta minäkin. Kuolema on aivan ihana asia, ei sitä pidä synkistellä."
Pakkasvirran filosofinen ja ehkä hieman katkerakin ajatusten virta ei tunnu enää jättävän juurikaan tilaa elokuvalle saati elokuvanteolle. Itselleen merkittävistä elokuvista hän mainitsee vain Sergei Eisensteinin Iivana Julman (1943-46), jonka kertoo katsoneensa joskus 12 kertaa peräkkäin:
"Se oli niin kiehtovaa. Elokuvan ja teatteri-ilmaisun yhdistelmä on siinä jalostettu huippuunsa. Jotain sellaista olisin joskus halunnut tehdä, mutta siihen eivät kyllä suomalaiset raharahkeet, eivätkä ehkä tekijöidenkään rahkeet, olisi riittänyt."
Ajatus Pakkasvirrasta sanomassa sanottavaansa vielä kerran elokuvalla pian 70-vuotiaan elämänsä kunniaksi, ei valitettavasti tunnu enää kovin todennäköiseltä.
http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jaakko-pakkasvirta/
Ajatusten pakkasvirtaa
Jaakko Pakkasvirta
Yhdestoista Suomalaisen elokuvan festivaali (Turku, 4.-7. huhtikuuta 2002) sai perjantain teemailtapäivänsä aluksi harvinaisen vieraan. Jaakko Pakkasvirta, monipuolinen elokuvan- ja teatterintekijä, kertoi hotelli Ateljeen auditoriossa avoimesti näkemyksiään niin elokuvamaailmasta kuin maailmankaikkeutemme äärirajoistakin.
Näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana toiminut Pakkasvirta (s. 1934) on yksi 1960- ja 70-luvun yhteiskunnallisesti valveutuneen ja kokeilevan elokuvamme kärkinimistä, ja tunnin mittainen tilaisuus olikin ainutlaatuinen pohjustus sitä seuranneille Pakkasvirran ohjaustöille. Vaikka johdatus festivaalielokuviin Vihreä leski (1968), Kesäkapina (1970) ja Pedon merkki (1981) olisi 20-30 vuotta sitten ollut sisällöltään varmasti hieman toisenlainen, antoi Pakkasvirran monialainen pohdiskelu paljon ajateltavaa - myös elokuvista.
Ilmeisen kriittisesti nykyihmiseen, -yhteiskuntaan ja -elokuvaan suhtautuva Pakkasvirta palasi toistuvasti lapsuuteensa Simpeleellä sekä teemoihin luonnosta, maailmankaikkeuden rakenteesta, nöyryydestä ja sielunrauhasta. Selväksi tuli, että hän pohtii yhä aktiivisesti yksilön ja yhteiskunnan yleismaailmallisia ongelmia, joista sota jälkivaikutuksineen on äärimmäinen ilmiö.
"Mieluisimmat muistoni ovat pienestä, kaunista Karjalan murretta puhuvasta kylästä, jossa ihmiset olivat hyviä suustaan, ihania ja sydämellisiä. 30-luvulla sellaisen kyläidyllin eläminen oli aivan upeaa, ennen kaikkea luonto, sen hiljaisuus ja puhtaus. Se jätti ihmiseen tietyn yksinkertaisuuden tai ainakin vaistonvaraisuuden", Pakkasvirta selittää.
"Idylli kyllä päättyi tylysti sotaan. Kaikki muuttui pahasti, ympäristö, elämäntapa ja ennen kaikkea ihmiset. Sota oli julma ja tavattoman raskas, eikä siitä vielä ole totuutta kerrottu. En minä siitä nytkään mitään ymmärrä, mutta tajuan vain että se on jotain todella hirvittävää", hän jatkaa.
Pakkasvirran mukaan meidän on lopultakin myönnettävä olevamme suuren tuntemattoman edessä ja tiedostettava tietämättömyytemme. Pirstaleinen, kaupallinen ja väkivaltainen kulttuurimme estää meitä sisäistämästä uusinta tietoa. Tukea hän hakee hieman yllättäen fysikaalisesta todellisuudesta, sen kokeellisesta havainnoimisesta ja abstraktista matemaattisesta mallinnuksesta:
"Tiedämme, että todennäköisyys on hallitseva luonnon periaate, eikä ehdoton kausaliteetti. Uusimmat teoriat maailmankaikkeuden rakenteesta ovat niin mutkikkaita, ettei kukaan pysty kokonaisuutta hahmottamaan. Pitää täydellisesti keskittyä ja hallita oma pieni alueensa."
Viime vuosisadan kehityksen Pakkasvirta näkee mullistavana, vaikkei suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan filosofinen merkitys tai yhtenäisteorian utopia meille olekaan ihan auennut. Se turhauttaa asioiden äärelle hiljentyvää ihmistä.
"Ihmettelen miksei ihmiskunta pääse hereille, vaan alkeellinen reviiriajattelu on edelleen voimassa. Käyttäydymme susilauman tavoin, kun pitäisi nöyrtyä ottamaan vastaan oma paikkamme ja se tieto mitä meillä on maailmankaikkeudesta ja sen rakenteesta, ja myös elämästä ja sen rakenteesta", hän jatkaa kosmologista pohdintaansa.
Näyttelemisen Pakkasvirta löysi toden teolla Helsingin ylioppilasteatterissa, jonne hän opiskelijana 1950-luvulla pakeni valheelliseksi, pienimuotoiseksi ja autoritaariseksi kokemaansa akateemista maailmaa:
"Se oli herkkua antaa kaikkensa, sellainen kohotettu olotila, joka on aivan ylivoimaista arkipäivään verrattuna. Hyvä esitys stimuloi ihmisen suurimpaan mahdolliseen suorituskykyyn. Pienillä resursseilla saatiin aikaan komeita esityksiä, jotka oikeastaan olivat taiteen syvimpien kysymysten pohtimista. Kokeellinen teatterimme veti puoleensa."
Risto Jarva ja Pakkasvirta tutustuivat ylioppilasteatterissa. Tilaustyö Yö vai päivä (1962) synnytti tuotantoyhtiö Filminorin, ja ajatus elokuvan uudistamisesta alkoi elää.
"En koskaan pitänyt siitä näyttelemisestä, mitä oli kotimaisessa elokuvassa. Ollaan jäykkinä, silmät seisovat päässä ja repliikkitaso on aivan hirveää. Se on ihmisiä kohtaan väärin. Olisi ollut niin helppoa kunnioittaa esiintyvää taiteilijaa ja antaa hänelle mahdollisuus esittää mitä todella osaa", Pakkasvirta selventää.
"Kävin kyllä Särkän tallissakin, mutta se oli aivan pelottava maailma, jossa oli diktatuurinen komento, ja aloin inhota sitä. Paljon samaa oli myös ammattiteatterissa", hän jatkaa.
Festivaalin ohjelman mukaan "Jaakko Pakkasvirta kertoo elokuvistaan ja niiden tekemisestä". Tähänkin aiheeseen päästiin:
"Ydin näissä kaikissa elokuvissa oli, että pyrimme koko elokuvaan osallistuvassa ryhmässä luovan työn yhteiseen ja kokonaiseen elämykseen."
1960-luvun lopussa kotimaiselta uudelta aallolta alettiin kokeilevan muodon lisäksi odottaa yhteiskunnallista osallistumista ja poliittista sisältöä. Samalla tuli tärkeäksi korostaa tekijän sijaan tekijäryhmää.
"Pitää tehdä työtä yhdessä tietty aika ennen kuin se alkaa toimia kunnolla, jos pyritään vaativiin aiheisiin. Ei se raskaalla tuotantotekniikalla onnistu. Ahdistava ilmapiiri ja huonot ihmissuhteet, ei siinä paljon voi yhteistyöstä puhua", Pakkasvirta viittaa implisiittisesti nykyelokuvaan.
Vihreä leski
Vihreä leski tehtiin cinéma verité -hengessä, vähällä rahalla ja lähes käsikirjoituksetta. Pakkasvirran ryhmä vuokrasi Tapiolan lähiöstä asunnon, jotta filmiryhmä pääsisi lähelle niitä "vihreitä leskiä", joista elokuva kertoo:
"Vihreä leski oli tavallaan yhteiskunnallinen tilaus, koska siihen aikaan syntyi näitä asumalähiöitä, ja ihmiset kyllä elivät siellä aika orpoina ja yksinäisyyteenkin heitettyinä. Meillä oli näkemys, että se pitäisi pystyä kohottamaan taiteelliselle tasolle ja saada siihen ymmärrettävä filosofinen teema. Eräänlainen totuuselokuva, ei kuitenkaan realistinen."
Elokuva herätti valtavan polemiikin elokuvapiirien ulkopuolellakin. Sitä pidettiin yhtäältä koko järjestelmän rappeutumisen merkkinä ja toisaalta vain epärealistisena yksittäistapauksen kuvauksena. Pakkasvirta muistelee:
"Kaikki ideat eivät niissä oloissa toteutuneet hyväksyttävällä, kypsällä tavalla, vaan se jäi vähän rikkinäiseksi. Ydinpyrkimys oli johonkin syvempään kuin arkirealismi."
Kesäkapina
"Ja sama Kesäkapinassa. Siihen oli kyllä käsikirjoituskin tehty ja Elokuvasäätiöltä saatu osa rahoituksesta kunnes tuottajataho sanoi, ettei tätä elokuvaa tehdä. Siihen liittyi jollain kummallisella tavalla politiikka. Pidimme rahoituksesta kiinni ja lähdimme uudella idealla liikkeelle ja kehitettiin käsikirjoitusta kuvausten aikana, mikä on kyllä aikamoista nuoralla tanssimista. Jotain koskettavaa siihen muistaakseni tuli", Pakkasvirta jatkaa toisesta ohjaustyöstään.
Kesäkapinassa Pakkasvirta käytti vielä selvemmin uuden ajan kerrontakeinoja, kuten välitekstejä, dokumenttiaineistoa ja itsereflektiivistä puhetta kameralle. Esimerkiksi Jean-Luc Godard näyttäisi vaikuttaneen myös Pakkasvirran kieleen:
"Tietyllä tavalla se ilmaisutapa ja se mitä tiedettiin tuotantotekniikasta vaikuttivat. Se oli silloin niin esillä ja muotia. En kyllä enää Godardin nimeen vannoisi. Siinä on paljon hyvää ja uuttakin, mutta aika ohuttahan se lopulta on. Kokeiluelokuvassa ei tarvitse olla paljonkaan virhettä, kun se jo on epäuskottava ja jotenkin vastenmielinen, omat elokuvani mukaan lukien."
Pedon merkki
Pedon merkki oli Pakkasvirran ja hänen perustamansa Filmityö-yhtiön viimeisiä elokuvia. Olavi Paavolaisen päiväkirjateokseen Synkkä yksinpuhelu (1946) perustuva sodanvastainen elokuva pohjaa myös Pakkasvirran omiin muistoihin:
"Jotain mistä oli vaiettu ikään kuin möyri kansallisessa alitajunnassa ja jäi minulle voimakkaasti mieleen. Kyllä siitä se sodan todellisuus, minkä itsekin oli kokenut, muistaakseni nousee."
1980-luvun alussa Pakkasvirta päätti jättää elokuvanteon kokonaan.
"Rahan, tekniikan, jäykkien tuotantoperinteiden, kapeiden markkinoiden ja katsojamäärien yleiseurooppalaisen romahduksen myötä totesin, ettei se kannata, ilmapiiri muuttui niin kielteiseksi. Niinpä filmien oikeuksia vastaan velat maksettiin pois - nolla nolla. Eräs elämäntyö oli siinä, ja erittäin hyvä Filmityön tiimi hajosi sinne ja tänne."
Kunnianhimoisen Kafka-filmatisoinnin Linna (1986) loppuun saattamista Pakkasvirta pitää virheenä. Vaikeudet alkoivat jo ennen kuvauksia, kun Pertti Pasanen esti Vesa-Matti Loirin pääsyn päärooliin. Pakkasvirta muistelee Spedeä ristiriitaisin tuntein, mikä on piristävää viimeaikaisessa post mortem -ylistyksessä:
"Oli melkein pelottava ristiriita, että niin paljon luovaa lahjakkuutta ja ainutlaatuista komediakykyä yhdistyi niin pienporvarilliseen ja kapeaan maailmankatsomukseen", Pakkasvirta kiteyttää ja jatkaa syvemmälle: "Hän on tuolla puolen jo, niin kuin kohta minäkin. Kuolema on aivan ihana asia, ei sitä pidä synkistellä."
Pakkasvirran filosofinen ja ehkä hieman katkerakin ajatusten virta ei tunnu enää jättävän juurikaan tilaa elokuvalle saati elokuvanteolle. Itselleen merkittävistä elokuvista hän mainitsee vain Sergei Eisensteinin Iivana Julman (1943-46), jonka kertoo katsoneensa joskus 12 kertaa peräkkäin:
"Se oli niin kiehtovaa. Elokuvan ja teatteri-ilmaisun yhdistelmä on siinä jalostettu huippuunsa. Jotain sellaista olisin joskus halunnut tehdä, mutta siihen eivät kyllä suomalaiset raharahkeet, eivätkä ehkä tekijöidenkään rahkeet, olisi riittänyt."
Ajatus Pakkasvirrasta sanomassa sanottavaansa vielä kerran elokuvalla pian 70-vuotiaan elämänsä kunniaksi, ei valitettavasti tunnu enää kovin todennäköiseltä.
http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jaakko-pakkasvirta/
