Lentoyhteydet veivät kaksi työpäivää, joten efektiivistä työalkaa Cannes'ssa olivat 15.-19.5. eli päivät 6.-10. juhlien 12 päivästä.
Juhlat olivat hyvät mutta elokuvat huonoja.
Elokuvavuosikerta 1989/1990 näyttää huonolta paitsi Cannesin myös Berliinin ja Lontoon kokemusten perusteella. Todella loistavaa uutta elokuvaa ei ole näkyvillä. Hyvää keskitasoa riittää kyllä.
Suurimpia amerikkalaisia hittejä ei anneta Cannesiin kriitikkojen reposteltaviksi. Suuret levittäjät haluavat ohjelmoida niiden markkinoinnin ilman että mahdollinen kielteinen festivaalipalaute tulisi väliin sotkemaan.
Cannesin elokuvajuhlien markkinapuolen merkitys on supistunut. Elokuvamarketeista Los Angelesin helmikuisen American Film Marketin merkitys on kohonnut ylivoimaiseksi. Televisio- ja videopuolella kuumat kaupat keskittyvät Cannesin huhtikuiseen MIP-TV:hen ja lokakuiseen MIP—COM:iin sekä Milanon MIFED:iin.
Kun suurista elokuvajuhlista Berliini on viime vuosina kohottanut profiiliaan Cannesin status tuntuu vastaavasti laskeneen. Näköalana saattaa olla paluu alkuaikojen henkeen. 1950-luvun loppuun asti kyseessä oli korostuneesti kulttuuritilaisuus, jollaiseksi market-vilinän hiljeneminen saattaa Cannesin taas palauttaa. Ensikertalaisena totesin, että Cannesin henki ja tyylitaju ovat aivan eri luokkaa kuin Berliinin.
Elokuvatoimistojen edustajat kertoivat, että amerikkalaisista elokuvista yhä useammat independent-tuotannot ostetaan suoraan suurille amerikkalaisille levittäjille. Näin muiden levittäjien pelivara pienenee, kun on entistä vaikeampi löytää vapailta markkinoilta huipputavaraa levitykseen.
Esitettiin linjanvetoa, että kun 1980-luku oli independentien kulta-aikaa, 1990-luvusta tulee majorsien vahvistumisen vuosikymmen. Levittäjillä on muutenkin entistä suurempi himo A-tuotteisiin, super-mega-hittielokuviin, jotka maksavat aina vain enemmän, ja tuottavat myös suhteellisesti entistä enemmän.
Elokuva-arkiston kannalta oli kiinnostavaa huomata, että elokuvien pelastamista korostettiin Cannesissa voimakkaasti. Juuri saapuessani maanantaina 14.5. oli päättynyt koko päivän kestänyt elokuvien restauroinnille omistettu symposium, jota juonsivat Martin Scorsese, Isabella Rossellini, Dominique Wallon ja Robert Rosen. Bob Rosen oli maininnut, että jopa sellaisetkin melko uudet elokuvat kuin Tri Outolempi ovat vaarassa niin, että Stanley Kubrick on joutunut henkilökohtaisesti aloittamaan suojakopon tekemisen. Isabella Rossellini kertoi, että hänen on ollut vaikea löytää kopîoita isänsä elokuvista.
Runsaasti julkisuutta sai Martin Scorsesen ja seitsemän muun johtavan amerikkalaisen elokuvantekijän 2.5.1990 perustama elokuvan pelastamisen puolesta toimiva järjestö.
Prix Rossellini myönnettiin kahdelle henkilölle, joilla on ollut keskeinen vaikutus toimintaan elokuvien pelastamiseksi: Kevin Brownlowlle Napoleonin rekonstruoimisesta ja Martin Scorseselle siksi, että hän on ollut ensimmäinen elokuvantekijä, joka on tuonut värielokuvien tuhoutumisen yleiseen tietoisuuteen. Kunniamaininnan saivat myös Laura Betti ja Pasolini-säätiö toiminnastaan Pasolinin elokuvien pelastamiseksi.
KATSELURAPORTTI
Lähinnä toteutui sijaiskärsijän tehtävä eli jouduin katsomaan elokuvia, joista nyt tiedän, että niillä ei saa Orionin yleisöä rangaista. Yhtään uutta huippuelokuvaa en nähnyt.
Sélection officielle
- 1. Paolo ja Vittorio Taviani: Il sole anche di notte. Puiseva klassikkofilmatisointi Tolstoin kertomuksesta Isä Sergius. Jakov Protazanovin tulkinta on edelleen paras. Jopa Bondartshukin versio on tätä parempi.
*** 2. Michael Roemer: The Plot Against Harry (1969/1989). Pienimuotoinen, mustavalkoinen, persoonallisen humoristinen tarjna juutalaisesta pkkugangsterista New Yorkissa. Paul Mazurskyn ja Woody Allenin sukua.
** 3. Idrissa Ouedraogo: Tilai. Upeasti kuvattu, rauhallisessa tempossa etenevä draama. Pidettiin ohjaajansa parhaana.
* 4. Gleb Panfilov: Mat / La Mère. Kuiva, eeppinen klassikkofilmatisointi sisältää moderneja vivahteita ja toiminee kohtalaisesti neliosaisena television minisarjana, jollaiseksi se lienee alun perin suunniteltukin (pituus 3 ½ tuntia). Ei vedä vertoja Pudovkinin versiolle eikä Panfilovin ja Tshurikovan parhaille saavutuksille (Tulessa ei voi kahiata ylivoimaisena vertauskohtana).
- 5. Jean-Luc Godard: Nouvelle vague. Godard on kuollut pystyyn taiteilijana, sen ovat hänen viimeiset työnsä todistaneet. Intohimo on hänen ainoa toimiva elokuvansa kymmeneen vuoteen.
* 6. Federico Fellini: La voce della luna. Fellinin huonoin elokuva, Intervistaa vielä paljon heikompi ja löysempi. Seniiliä hortoilua.
**½ 7. Andrzej Wajda: Korczak. Perinteinen mutta toimiva draama Varsovan ghetosta. Ei tuo uutta, mutta vahva tarina ja vahvat näyttelijät. Ranskan samanaikaiset antisemitistiset tapahtumat toivat näytöksiin ajankohtaista hehkua,
*** 8. Jean-Paul Rappeneau: Cyrano de Bergerac. Populaari balladimainen spektaakkeli, jossa suurisuuntaiset joukkokohtaukset ja intiimit piirteet ovat onnellisessa tasapainossa. Alkuteoksen runomuoto on kauniisti säilytetty, ja tämä lienee monesti filmatun aiheen ylivoimaisesti paras tulkinta. Depardieu nimiosassa on loistava, ja Roxanena on persoonallinen Anne Brochet.
- 9. David Lynch: Wild at Heart. Ne jotka pitivät Blue Velvetistä pitänevät myös tästä. Ihailin Blue Velvetiä tyylisuorituksena,mutta tässä työssä Lynchin sisäinen hataruus paljastuu: dekadenssilla poseerausta kulissina pohjimmaiselle latteudelle.
Jäivät katsomatta Suomeen piakkoin tulevat elokuvat: Akira Kurosawan Unet, Clint Eastwoodin Valkoinen metsästäjä, musta sydän, Alan Parkerin Come See the Paradise, Bertrand Tavernierin Daddy Nostalgie, Disneyn Pieni merenneito ja John Watersin Cry-Baby. Hyvinä pidettiin myös seuraavia: Ryszard Bugajski: Przeslutshanie, Ken Loach: Hidden Agenda, Pavel Longinin Taxi Blues ja Zhang Yimoun Ju Dou.
Un certain regard
* 10. José Luis Guerin: Innisfree. Espanjalainen ohjaaja John Fordin Vaiteliaan miehen jäljillä, sen alkuperäisillä kuvauspaikoilla. Sympaattinen aie mutta sisäänlämpiävästi elokuvafriikkimäinen toteutus.
** 11. Vitali Kanevski: Zamri, oumi, voskresni! / Maahan, liikkumatta, ylös uudelleen! Raakaa naturalismia, lapsileìrikuvausta, jollaisia Neuvostoliitossa on tuotettu useitakin. Mustavalkoinen kuvaustyö loisteliasta.
Quinzaine des réalisateurs
** 12. Georgi Djulgerov: Lagerat, osa. Ja taas leirikuvausta, ihan kunnollista, vaihteeksi Bulgariasta.
— 13. Suzanne Osten: Skyddsängeln, osa. Tekotaiteellisuutta.
*** 14. Charles Burnett: To Sleep with Anger. Charles Burnett vakiinnuttaa asemaansa keskeisenä mustana ohjaajana, hillityn kypsänä hahmona uhoavan häirikön Spike Leen rinnalla. Emotionaalisesti hallittu ja sympaattinen pienimuotoinen kuvaus perheyhteisöstä, johon ilmestyy pahanilmanlintu nimeltä Harry (Danny Glover). Huumoria ja psykologista oivallusta.
Eniten kiinnostavia mainintoja sarjassa sai Whit Stillmanin Metropolitan.
29ème semaine internationale de la critique française
Tästä sarjasta eniten positiivisia mainintoja kuului englantilaisen Philip Ridleyn elokuvasta The Reflecting Skin.
* 15. Roberto Rossellini: Giovanna d’Arco al rogo (1954). Rossellinin harvinaisin elokuva esitettiin Cineteca Nazionalen joitakin vuosia sitten restauroimana kopiona. Tästä Rossellinin ensimmäisestä vänielokuvasta värit ovat turmeltuneet ja muuttuneet lähes yksiväriseksi punaharmaaksi. Elokuva on yksinkertainen taltiointi Honeggerin oopperasta, mutta Ingrid Bergman on siinä hyvin kaunis, ja hänen tähtikuvaansa on vaikea ajatella tämän jälkeen ilman Jeanne d’Arc -assosiaatioita. Lyhyeksi leikatut hiukset ja kidutuksen, kahlehdinnan ja polttorovion kuvat tuovat mieleen Blue Velvetin. On helppo ymmärtää, että esimerkiksi tämän elokuvan kohtalo on innostanut Isabella Rossellinin elokuva-arkistotoiminnan partisaaniksi.
**** 16. Robert Flaherty: kootut lyhytelokuvat The Pottery Maker (1925), The Twenty Four Dollar Island (1926), Industrial Britain (1931), The Land (1942) ja Guernica Studies (1949 / koottu postuumisti). Näytöksessä oli läsnä Richard Leacock. Ohjelman kaksi ensimmäistä ja viimeinen elokuva ovat erittäin harvinaisia, lähes tuntemattomia. The Pottery Maker on klassinen dokumenttielokuva saviruukkujen tekijästä. The Twenty Four Dollar Island, josta esitetty sävynsä menettänyt, venäjäksi tekstitetty pinnakkaiskopio lienee paras mitä on säilynyt, on dokumentti New Yorkin rakentajista. Guernica Studies on hypnoottisiin kameranliikkeisiin perustuva kooste Flahertyn kuvaamasta aineistosta Picasson maalauksesta; se ei koskaan valmistunut esityskuntoon.
*** 17. Frank Launder ja Sidney Gilliat: Millions Like Us (1943). Näytöksessä olivat läsnä rouva Launder (Frank Launder oli sairaalassa) ja 80-vuotias Sidney Gilliat. Huumoria ja tragiikkaa kertomuksessa tavallisten ihmisten elämästä sotavuosina. Samaa eloisaa vivahteiden tajua kuin Launder & Gilliat -käsikirjoituksissa (Nainen katoaa).
Klassikko-osastoon sisältyivät Rossellini-retrospektiivi (valikoima), Flaherty-retrospektiivi, Launder ja Gilliat -retrospektiivi (ohjaukset), itahialaisten Cannes-voittajien retrospektiivi, Fritz Langin Ranskassa ennen esittämätön House by the River sekä Groucho Marx -sarja. Festivaaleilla esitettiin myös Jean Vigon L’Atalanten restauroitu versio, joka on 20 minuuttia tähän asti tunnettuja pitempi. Versioon liittyi keskusteluja restauroinnin etiikasta, koska mukaan on liitetty kohtauksia, jolta Vigo ei ehkä itse ollut halunnutkaan ottaa valmiiseen elokuvaan.
Marché
** 18. Otar loseliani: Et la lumière fut. Pienimuotoinen afrikkalaistarina on viehättävä mutta kaukana loselianin parhaista.
* 19. John Harrison: Tales from the Darkside. Vaatimaton, ronskilla splatterilla höystetty kauhuantologia jatkaa Amicuksen ja Creepshow-elokuvien linjaa. Pikkupoika kertoo äidilleen (Deborah Harry) kauhutarinoita tuhannen ja yhden yön tarinoiden malliin tämän valmistautuessa tekemään tätä paistiksi.
** 20. Francesco Rosi: To Forget Palermo / Dimenticare Palermo (uudelleen leikattu versio) (englanninkielinen). New Yorkiin ja Palermoon sijoittuva mafiatarina jatkaa Rosin vahvinta juonnetta (I magliari, Le mani sulla città, Cadaveri eccellenti) vaikkakaan ei ole samaa tasoa.
* 21. Dario Argento ja George Romero: Due occhi diabolici / Two Evil Eyes - The Facts in the Case of Mr. Valdemar (Romero) ja The Black Cat (Argento) (englanninkielinen). Vaatimaton splatter-tulkinta kahdesta Poen kertomuksesta. Argentolla on kuvallista eleganssia, Romerolla ei sitäkään. Die hard fans only.
** 22. Frank Henenlotter: Basket Case 2. Pieni halpa kauhutarina, jossa on joitakin kiinnostavia syvätasoja.
** 23. Nobune Tanaka: Jitsuroku Abe Sada / La véritable histoire d’Abe Sada (1975). (Kopio oli luultavasti lyhennetty, kun se oli pituudeltaan vain runsaan tunnin.) Sama kammottava tarina, josta Oshima teki seuraavana vuonna oman versionsa Aistien valtakunta, enkä väittäisi tätä Oshiman elokuvaa huonommaksi. Loisteliasta, tyyliteltyä scope-kuvausta väreissä. Elokuva oli osa viiden japanilaisen eroottisen elokuvan pakettia, ja jos muut ovat samaa tasoa, satsi kannattaisi joskus lainata arkiston sarjaan.
** 24. Mark Schwartz: Voyage of the Heart, osa. Sympaattinen pienimuotoinen tarina vanhasta kalastajasta jonka apulaiseksi tulee opiskelijatyttö. Televisiokamaa.
*** 25. Jytte Rex: Isolde. Persoonallinen runollinen teos on rohkeasti tyylitelty ja taiteellinen, myös humoristisen sensuaalinen. Tuottaja on ohjaajan mies Christjan Braad Thomsen. Tätä kannattaa harkita seuraavaan tanskalaisen elokuvan sarjaan.
Juhlat olivat hyvät mutta elokuvat huonoja.
Elokuvavuosikerta 1989/1990 näyttää huonolta paitsi Cannesin myös Berliinin ja Lontoon kokemusten perusteella. Todella loistavaa uutta elokuvaa ei ole näkyvillä. Hyvää keskitasoa riittää kyllä.
Suurimpia amerikkalaisia hittejä ei anneta Cannesiin kriitikkojen reposteltaviksi. Suuret levittäjät haluavat ohjelmoida niiden markkinoinnin ilman että mahdollinen kielteinen festivaalipalaute tulisi väliin sotkemaan.
Cannesin elokuvajuhlien markkinapuolen merkitys on supistunut. Elokuvamarketeista Los Angelesin helmikuisen American Film Marketin merkitys on kohonnut ylivoimaiseksi. Televisio- ja videopuolella kuumat kaupat keskittyvät Cannesin huhtikuiseen MIP-TV:hen ja lokakuiseen MIP—COM:iin sekä Milanon MIFED:iin.
Kun suurista elokuvajuhlista Berliini on viime vuosina kohottanut profiiliaan Cannesin status tuntuu vastaavasti laskeneen. Näköalana saattaa olla paluu alkuaikojen henkeen. 1950-luvun loppuun asti kyseessä oli korostuneesti kulttuuritilaisuus, jollaiseksi market-vilinän hiljeneminen saattaa Cannesin taas palauttaa. Ensikertalaisena totesin, että Cannesin henki ja tyylitaju ovat aivan eri luokkaa kuin Berliinin.
Elokuvatoimistojen edustajat kertoivat, että amerikkalaisista elokuvista yhä useammat independent-tuotannot ostetaan suoraan suurille amerikkalaisille levittäjille. Näin muiden levittäjien pelivara pienenee, kun on entistä vaikeampi löytää vapailta markkinoilta huipputavaraa levitykseen.
Esitettiin linjanvetoa, että kun 1980-luku oli independentien kulta-aikaa, 1990-luvusta tulee majorsien vahvistumisen vuosikymmen. Levittäjillä on muutenkin entistä suurempi himo A-tuotteisiin, super-mega-hittielokuviin, jotka maksavat aina vain enemmän, ja tuottavat myös suhteellisesti entistä enemmän.
Elokuva-arkiston kannalta oli kiinnostavaa huomata, että elokuvien pelastamista korostettiin Cannesissa voimakkaasti. Juuri saapuessani maanantaina 14.5. oli päättynyt koko päivän kestänyt elokuvien restauroinnille omistettu symposium, jota juonsivat Martin Scorsese, Isabella Rossellini, Dominique Wallon ja Robert Rosen. Bob Rosen oli maininnut, että jopa sellaisetkin melko uudet elokuvat kuin Tri Outolempi ovat vaarassa niin, että Stanley Kubrick on joutunut henkilökohtaisesti aloittamaan suojakopon tekemisen. Isabella Rossellini kertoi, että hänen on ollut vaikea löytää kopîoita isänsä elokuvista.
Runsaasti julkisuutta sai Martin Scorsesen ja seitsemän muun johtavan amerikkalaisen elokuvantekijän 2.5.1990 perustama elokuvan pelastamisen puolesta toimiva järjestö.
Prix Rossellini myönnettiin kahdelle henkilölle, joilla on ollut keskeinen vaikutus toimintaan elokuvien pelastamiseksi: Kevin Brownlowlle Napoleonin rekonstruoimisesta ja Martin Scorseselle siksi, että hän on ollut ensimmäinen elokuvantekijä, joka on tuonut värielokuvien tuhoutumisen yleiseen tietoisuuteen. Kunniamaininnan saivat myös Laura Betti ja Pasolini-säätiö toiminnastaan Pasolinin elokuvien pelastamiseksi.
KATSELURAPORTTI
Lähinnä toteutui sijaiskärsijän tehtävä eli jouduin katsomaan elokuvia, joista nyt tiedän, että niillä ei saa Orionin yleisöä rangaista. Yhtään uutta huippuelokuvaa en nähnyt.
Sélection officielle
- 1. Paolo ja Vittorio Taviani: Il sole anche di notte. Puiseva klassikkofilmatisointi Tolstoin kertomuksesta Isä Sergius. Jakov Protazanovin tulkinta on edelleen paras. Jopa Bondartshukin versio on tätä parempi.
*** 2. Michael Roemer: The Plot Against Harry (1969/1989). Pienimuotoinen, mustavalkoinen, persoonallisen humoristinen tarjna juutalaisesta pkkugangsterista New Yorkissa. Paul Mazurskyn ja Woody Allenin sukua.
** 3. Idrissa Ouedraogo: Tilai. Upeasti kuvattu, rauhallisessa tempossa etenevä draama. Pidettiin ohjaajansa parhaana.
* 4. Gleb Panfilov: Mat / La Mère. Kuiva, eeppinen klassikkofilmatisointi sisältää moderneja vivahteita ja toiminee kohtalaisesti neliosaisena television minisarjana, jollaiseksi se lienee alun perin suunniteltukin (pituus 3 ½ tuntia). Ei vedä vertoja Pudovkinin versiolle eikä Panfilovin ja Tshurikovan parhaille saavutuksille (Tulessa ei voi kahiata ylivoimaisena vertauskohtana).
- 5. Jean-Luc Godard: Nouvelle vague. Godard on kuollut pystyyn taiteilijana, sen ovat hänen viimeiset työnsä todistaneet. Intohimo on hänen ainoa toimiva elokuvansa kymmeneen vuoteen.
* 6. Federico Fellini: La voce della luna. Fellinin huonoin elokuva, Intervistaa vielä paljon heikompi ja löysempi. Seniiliä hortoilua.
**½ 7. Andrzej Wajda: Korczak. Perinteinen mutta toimiva draama Varsovan ghetosta. Ei tuo uutta, mutta vahva tarina ja vahvat näyttelijät. Ranskan samanaikaiset antisemitistiset tapahtumat toivat näytöksiin ajankohtaista hehkua,
*** 8. Jean-Paul Rappeneau: Cyrano de Bergerac. Populaari balladimainen spektaakkeli, jossa suurisuuntaiset joukkokohtaukset ja intiimit piirteet ovat onnellisessa tasapainossa. Alkuteoksen runomuoto on kauniisti säilytetty, ja tämä lienee monesti filmatun aiheen ylivoimaisesti paras tulkinta. Depardieu nimiosassa on loistava, ja Roxanena on persoonallinen Anne Brochet.
- 9. David Lynch: Wild at Heart. Ne jotka pitivät Blue Velvetistä pitänevät myös tästä. Ihailin Blue Velvetiä tyylisuorituksena,mutta tässä työssä Lynchin sisäinen hataruus paljastuu: dekadenssilla poseerausta kulissina pohjimmaiselle latteudelle.
Jäivät katsomatta Suomeen piakkoin tulevat elokuvat: Akira Kurosawan Unet, Clint Eastwoodin Valkoinen metsästäjä, musta sydän, Alan Parkerin Come See the Paradise, Bertrand Tavernierin Daddy Nostalgie, Disneyn Pieni merenneito ja John Watersin Cry-Baby. Hyvinä pidettiin myös seuraavia: Ryszard Bugajski: Przeslutshanie, Ken Loach: Hidden Agenda, Pavel Longinin Taxi Blues ja Zhang Yimoun Ju Dou.
Un certain regard
* 10. José Luis Guerin: Innisfree. Espanjalainen ohjaaja John Fordin Vaiteliaan miehen jäljillä, sen alkuperäisillä kuvauspaikoilla. Sympaattinen aie mutta sisäänlämpiävästi elokuvafriikkimäinen toteutus.
** 11. Vitali Kanevski: Zamri, oumi, voskresni! / Maahan, liikkumatta, ylös uudelleen! Raakaa naturalismia, lapsileìrikuvausta, jollaisia Neuvostoliitossa on tuotettu useitakin. Mustavalkoinen kuvaustyö loisteliasta.
Quinzaine des réalisateurs
** 12. Georgi Djulgerov: Lagerat, osa. Ja taas leirikuvausta, ihan kunnollista, vaihteeksi Bulgariasta.
— 13. Suzanne Osten: Skyddsängeln, osa. Tekotaiteellisuutta.
*** 14. Charles Burnett: To Sleep with Anger. Charles Burnett vakiinnuttaa asemaansa keskeisenä mustana ohjaajana, hillityn kypsänä hahmona uhoavan häirikön Spike Leen rinnalla. Emotionaalisesti hallittu ja sympaattinen pienimuotoinen kuvaus perheyhteisöstä, johon ilmestyy pahanilmanlintu nimeltä Harry (Danny Glover). Huumoria ja psykologista oivallusta.
Eniten kiinnostavia mainintoja sarjassa sai Whit Stillmanin Metropolitan.
29ème semaine internationale de la critique française
Tästä sarjasta eniten positiivisia mainintoja kuului englantilaisen Philip Ridleyn elokuvasta The Reflecting Skin.
* 15. Roberto Rossellini: Giovanna d’Arco al rogo (1954). Rossellinin harvinaisin elokuva esitettiin Cineteca Nazionalen joitakin vuosia sitten restauroimana kopiona. Tästä Rossellinin ensimmäisestä vänielokuvasta värit ovat turmeltuneet ja muuttuneet lähes yksiväriseksi punaharmaaksi. Elokuva on yksinkertainen taltiointi Honeggerin oopperasta, mutta Ingrid Bergman on siinä hyvin kaunis, ja hänen tähtikuvaansa on vaikea ajatella tämän jälkeen ilman Jeanne d’Arc -assosiaatioita. Lyhyeksi leikatut hiukset ja kidutuksen, kahlehdinnan ja polttorovion kuvat tuovat mieleen Blue Velvetin. On helppo ymmärtää, että esimerkiksi tämän elokuvan kohtalo on innostanut Isabella Rossellinin elokuva-arkistotoiminnan partisaaniksi.
**** 16. Robert Flaherty: kootut lyhytelokuvat The Pottery Maker (1925), The Twenty Four Dollar Island (1926), Industrial Britain (1931), The Land (1942) ja Guernica Studies (1949 / koottu postuumisti). Näytöksessä oli läsnä Richard Leacock. Ohjelman kaksi ensimmäistä ja viimeinen elokuva ovat erittäin harvinaisia, lähes tuntemattomia. The Pottery Maker on klassinen dokumenttielokuva saviruukkujen tekijästä. The Twenty Four Dollar Island, josta esitetty sävynsä menettänyt, venäjäksi tekstitetty pinnakkaiskopio lienee paras mitä on säilynyt, on dokumentti New Yorkin rakentajista. Guernica Studies on hypnoottisiin kameranliikkeisiin perustuva kooste Flahertyn kuvaamasta aineistosta Picasson maalauksesta; se ei koskaan valmistunut esityskuntoon.
*** 17. Frank Launder ja Sidney Gilliat: Millions Like Us (1943). Näytöksessä olivat läsnä rouva Launder (Frank Launder oli sairaalassa) ja 80-vuotias Sidney Gilliat. Huumoria ja tragiikkaa kertomuksessa tavallisten ihmisten elämästä sotavuosina. Samaa eloisaa vivahteiden tajua kuin Launder & Gilliat -käsikirjoituksissa (Nainen katoaa).
Klassikko-osastoon sisältyivät Rossellini-retrospektiivi (valikoima), Flaherty-retrospektiivi, Launder ja Gilliat -retrospektiivi (ohjaukset), itahialaisten Cannes-voittajien retrospektiivi, Fritz Langin Ranskassa ennen esittämätön House by the River sekä Groucho Marx -sarja. Festivaaleilla esitettiin myös Jean Vigon L’Atalanten restauroitu versio, joka on 20 minuuttia tähän asti tunnettuja pitempi. Versioon liittyi keskusteluja restauroinnin etiikasta, koska mukaan on liitetty kohtauksia, jolta Vigo ei ehkä itse ollut halunnutkaan ottaa valmiiseen elokuvaan.
Marché
** 18. Otar loseliani: Et la lumière fut. Pienimuotoinen afrikkalaistarina on viehättävä mutta kaukana loselianin parhaista.
* 19. John Harrison: Tales from the Darkside. Vaatimaton, ronskilla splatterilla höystetty kauhuantologia jatkaa Amicuksen ja Creepshow-elokuvien linjaa. Pikkupoika kertoo äidilleen (Deborah Harry) kauhutarinoita tuhannen ja yhden yön tarinoiden malliin tämän valmistautuessa tekemään tätä paistiksi.
** 20. Francesco Rosi: To Forget Palermo / Dimenticare Palermo (uudelleen leikattu versio) (englanninkielinen). New Yorkiin ja Palermoon sijoittuva mafiatarina jatkaa Rosin vahvinta juonnetta (I magliari, Le mani sulla città, Cadaveri eccellenti) vaikkakaan ei ole samaa tasoa.
* 21. Dario Argento ja George Romero: Due occhi diabolici / Two Evil Eyes - The Facts in the Case of Mr. Valdemar (Romero) ja The Black Cat (Argento) (englanninkielinen). Vaatimaton splatter-tulkinta kahdesta Poen kertomuksesta. Argentolla on kuvallista eleganssia, Romerolla ei sitäkään. Die hard fans only.
** 22. Frank Henenlotter: Basket Case 2. Pieni halpa kauhutarina, jossa on joitakin kiinnostavia syvätasoja.
** 23. Nobune Tanaka: Jitsuroku Abe Sada / La véritable histoire d’Abe Sada (1975). (Kopio oli luultavasti lyhennetty, kun se oli pituudeltaan vain runsaan tunnin.) Sama kammottava tarina, josta Oshima teki seuraavana vuonna oman versionsa Aistien valtakunta, enkä väittäisi tätä Oshiman elokuvaa huonommaksi. Loisteliasta, tyyliteltyä scope-kuvausta väreissä. Elokuva oli osa viiden japanilaisen eroottisen elokuvan pakettia, ja jos muut ovat samaa tasoa, satsi kannattaisi joskus lainata arkiston sarjaan.
** 24. Mark Schwartz: Voyage of the Heart, osa. Sympaattinen pienimuotoinen tarina vanhasta kalastajasta jonka apulaiseksi tulee opiskelijatyttö. Televisiokamaa.
*** 25. Jytte Rex: Isolde. Persoonallinen runollinen teos on rohkeasti tyylitelty ja taiteellinen, myös humoristisen sensuaalinen. Tuottaja on ohjaajan mies Christjan Braad Thomsen. Tätä kannattaa harkita seuraavaan tanskalaisen elokuvan sarjaan.
No comments:
Post a Comment