Before the Code (Cinema Orion, March 1994), introduced by William K. Everson

Roy Del Ruth: The Maltese Falcon (US 1931) with Bebe Daniels as Ruth Wonderly and Ricardo Cortez as Sam Spade. We screened William K. Everson's 16 mm print in our Before the Code series.

WILLIAM K. EVERSON IN FINLAND 13–16.3.1994
15.3.1994 Baby Face / Vaalea viettelijätär. US 1933. D: Alfred E. Green. Barbara Stanwyck. William K. Everson 16 mm. Orion
15.3.1994 Night Nurse. US 1931. D: William Wellman. Barbara Stanwyck. William K. Everson 16 mm. Orion
16.3.1994 Jewel Robbery. US 1932. D: William Dieterle. William Powell, Kay Francis. William K. Everson 16 mm. Orion
16.3.1994 Born to Be Bad. US 1934. D: Lowell Sherman. Loretta Young, Cary Grant. William K. Everson 16 mm. Orion
17.3.1994 The Story of Temple Drake. US 1933. D: Stephen Roberts. Miriam Hopkins. William K. Everson 16 mm. Orion
17.3.1994 Okay America. US 1932. D: Tay Garnett. Lew Ayres, Maureen O'Sullivan. William K. Everson 16 mm. Orion
29.3.1994 The Maltese Falcon. US 1931. D: Roy Del Ruth. Bebe Daniels, Ricardo Cortez. William K. Everson 16 mm. Orion

Mission to Moscow

Michael Curtiz: Mission to Moscow (US 1943). Walter Huston (Joseph E. Davies) and Manart Kippen (Joseph Stalin).

Finnish Film Archive: Carte blanche à Kaarle Stewen.

Mission to Moscow, 2+5 March 1994. 

35 mm print from National Film and Television Archive / BFI. A print shortened by 5 minutes.

Viewed at Orion, 2 March 1994.

My comment: "pure delirium".

PROGRAM NOTE BY MATTI SALO

SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO

FINLAND FILMARKIV

Mission to Moscow / Tehtäväni Moskovassa / På uppdrag i Moskva.

    US 1943. TY: Warner Bros. T: Jack L. Warner, Robert Buckner.

    O: Michael Curtiz. KS: Howard Koch – Joseph E. Daviesin kirjasta (1941). KU: Bert Glennon. LA: Carl Jules Weyl. M: Max Steiner. LE: Owen Marks. Montages: Don Siegel, James Leicester. Technical advisor: Jay Leyda.

    N: Walter Huston (Joseph E. Davies), Ann Harding (Marjorie Davies), Oscar Homolka (Maxim Litvinov), Freddie (George Tobias), Gene Lockhart (Molotov), Eleanor Parker (Emlen Davies), Richard Travis (Paul Grosjean), Helmut Dantine (Major Kamenev), Victor Francen (Vyshinski), Henry Daniell (von Ribbentrop), Barbara Everest (Ivy Litvinov), Dudley Field Malone (Winston Churchill), Roman Bohnen (Krestinski), Maria Palmer (Tanja Litvinov), Moroni Olsen (eversti Faymonville), Minor Watson (Loy Heneerson), Vladimir Sokoloff (Kalinin), Maurice Schwartz (tri Botkin), Lee Tong Foo (Kiinan suurlähettiläs), Jerome Cowan (Spendler), Felix Basch (Schacht), Kurt Katch (Timoshenko), Leigh Whipper (Haile Selassie), Kathleen Lockhart (Lady Chilston), Frieda Inescort (Madame Molotov), Frank Puglia (tuomari Ulrich), John Abbott (Grinko), Manart Kippen (Stalin), Doris Lloyd (Lady Churchill), Frank Reicher (von Schulenberg), Daniel Ocko (Jagoda), Konstantin Shayne (Buharin), Ivan Trisault (Tuhatshevski), Peter Goo Chong (Shigemitsu), Lumsden Hare (Lotd Chilston), Alec Caze (Grzybowski), John Wengraf (Coulondre), Captain Jack Young (Franklin D. Roosevelt), Virginia Christine (Maid), Cyd Charisse, Michael Panaieff (ballet dancers).

    123 min

    Washington gala premiere 28 April 1943

    Helsinki premiere 16 Sep 1945 – Warner Bros. – Metropol.

HUOM! Elokuva pysyi vain viikon Metropolissa. Elokuva-Aitta, Uutis-Aitta ja Kinolehti eivät kommentoineet sitä. Vaikka päivälehtiarvosteluja varmaan kirjoitettiin (siinäpä kiinnostava tutkimusprojekti), voitaneen todeta, että Suomessa elokuva ylipäätään vaiettiin kuoliaaksi. Elokuva-arkiston esitykset ovat ensimmäiset lähes 50 vuoteen.

KYSYMYS: Kuka esitti Radekia elokuvassa? Näyttelijän nimeä ei esiinny missään lähteissä.

Vaarallinen ignoramus ja salonkibolsevikki. (Natsien propagandaministeri Joseph Goebbelsin käsitys suurlähettiläs Daviesista.)

Kun Casablancasta (1942) tuli sotavuosien palvotuin Hollywood-tuote, niin Michael Curtizin ja skenaristi Howard Kochin seuraava yhteistyö Warner Brosille Tehtäväni Moskovassa kuuluu Hollywoodin kaikkien aikojen parjatuimpiin propagandaelokuviin, syystä kylläkin. Se oli tekijöiden kannalta selkeä tilauselokuva, jos ei presidentti Rooseveltin vaatima, niin ainakin kannustama panos sotatoimiin, yritys kerätä elintärkeitä sympatioita sota-ajan "kiusallisen liittolaisen" eli ahdistetun Neuvostoliiton puolelle. Kysymykseksi silti jää: oliko tarpeen turvautua niin moniin ja räikeihin valheisiin? Suomeakin kohdellaan siinä sivussa varsin viheliäästi.

"Komentoketju" kulki Yhdysvaltain entisen Neuvostoliiton-suurlähettilään (1936–38), Joseph E. Daviesin kautta mahdollisesti presidentti F. D. Rooseveltista Warner Brosin johtajiin, Harry ja Jack L. Warneriin ja heistä Howard Kochiin, joka ryhtyi käsikirjoitustyöhön vastahakoisesti, mutta innostui jatkossa, niin kuin aiheeseen eläytyi poliittisesti välinpitämätön ohjaaja Curtizkin. Hallitus ei kuitenkaan valvonut hanketta, jonka historialliset vääristymät on valtaosalta pantava Daviesin kokemattomuuden ja mahdikkaan naiiviuden tilille.

Daviesin – kolmen lehtimieshaamun avulla laadittu – kirja Mission to Moscow (1941) on kohteliaan diplomaatin selonteko, lapsekkaan hyväuskoinen, pullisteleva ja hurskasteleva raportti. Davies on hämmästyttävän sinisilmäinen niin Yhdysvaltoihin ("meidän järjestelmämme on paras maailmassa") kuin Stalinin komentoonkin nähden. Kaiken aikaa Davies korostaa objektiivisuuttaan ja totuudenmukaisuuttaan. Kuivahkossa kirjassa sentään löytyy paljonkin tekstiä, jossa Neuvostoliiton, totalitaarisen maan (jonka kansaa alistetaan jatkuvalle propagandalle ja jossa kommunismi on uskonto) ja yhden miehen diktatuurin, oloja tarkastellaan alustavan kriittisesti ja varauksellisesti – elokuvaan ei saatu mahtumaan mitään epäilyjä. Elokuvayleisöä ilmeisesti pidettiin niin yksinkertaisena, ettei sen oletettu sulattavan pienimpiäkään kielteisiä vinkkejä aiheesta – kääntymättä samalla kokonaan Neuvostoliittoa vastaan.

Erskine (Tupakkatie) Caldwellin tekemään ensimmäistä – diskursiivista – käsikirjoitusluonnosta ei Davies hyväksynyt, mutta siitä jäi alun rakenneratkaisujen ohella jokunen muukin idea Kochin versoon. Daviesille oli ainutlaatuisesti suotu ehdoton valvontavalta käsikirjoitukseen nähden, ja hän käytti sitä pontevasti. Koch sai sentään ottaa neuvonantajakseen maahan perehtyneen Jay Leydan, joka valitsi neuvostoliittolaista uutismateriaalia kohentamaan elokuvan hakemaan puolidokumentaarista ilmettä; montaaseja aiemminkin (Casablanca) merkitsevästi toteuttaneet Don Siegel ja James Leicester käyttivät otteita mm. Leni Riefenstahlin natsidokumentista Triumph des Weillens.

Elokuvan valheet ja vääristymät huomasi Trotski-sympatioissaan terävimmin Dwight Macdonald jo 1943. Moskovan 1936–38 puhdistusoikeudenkäynnit kuolemantuomioineen esitetään syyllisiksi todistettujen pöyristyttävien trostskilaisten pettureiden oikeudenmukaisina rangaistuksina, vaikka niitä jo tuolloin varsin yleisesti pidettiin lavastettuina näytöksinä, joiden avulla Stalin tuhosi mahdolliset vastustajansa, puoluetoverinsakin juurineen päivineen ja varmisti siten yksinvaltansa jatkuvuuden. Myöhemminkään ei ole löytynyt yhtään todistetta tukemaan jaettuja tuomioita.

Neljän oikeudenkäynnin tiivistäminen elokuvassa yhdeksi oli jo Erskine Caldwellin idea, sinänsä koettua, ehkä mielekästäkin historian dramatisointia, mutta menetelmä vahvistaa vaikutelmaa, että trotskilais-fasistinen salaliitto todella oli olemassa, ja siten lisää syytösten uskottavuutta. Stalinin diktatuuria valkopestään ja sen metodeja ylistetään: salaisen poliisin keinoja ymmärretään. Ribbentrop-Molotov-hyökkäämättömyyssopimus oivalletaan poliittisen realismin tuotteeksi, puna-armeijan tunkeutuminen Puolaan sopimuksen jälkitoimena on unohdettu (vaan ei suinkaan natsien vastaavaa invaasiota). Hyökkäys Suomeen ilmoitetaan strategiseksi itsepuolustustoimenpiteeksi Hitleriä ja hänen "ystäväänsä Mannerheimia" vastaan. Kaikki Rooseveltin Pearl Harboria edeltäneen ulkopolitiikan vastustajat leimataan jos ei suoraan fasisteiksi niin ainakin fasistien huiputtamiksi, tietämättömiksi pelkureiksi. Yhdysvaltain kongressia parjataan ja Rooseveltia itseään palvotaan kaikkiviisaana puolijumalana...

Kylmän sodan kaudella Warnerin veljekset joutuivat epäamerikkalaisuutta tutkivan kongressin edustajain huoneen valiokunnan kuulusteluissa pitkään selvittelemään elokuvan, pilkkanimeltään "Submission to Moscow" eli "Rähmällään Moskovaan" syntyvaiheita ja asenteita: Howard Kochista, joka ei edes ollut koskaan liittynyt kommunistipuolueeseen, tehtiin Jack L. Warnerin syntipukki, ja hän joutui mustalle listalle kymmeneksi vuodeksi. Tehtäväni Moskovassa kätkettiin studion holveihin 20 vuodeksi.

Olisiko Howard Koch, yksi 1940-luvun parhaista Hollywood-skenaristeista (Merihaukka, Kirje, Casablanca, Kirje tuntemattomalta naiselta...), vapautettava elokuvaan kohdistuvilta syytöksiltä? Hänhän toimi Warnerin käskyläisenä ja Daviesin valvonnassa. Kochin skenario on teknisesti tarkastellen juonettoman ja hahmottoman kirjan taidokas tiivistys. Koch on myöntänyt, ettei hän noina vuosina ollut kiinnostunut politiikasta sinänsä eikä tiennyt Neuvostoliitosta juuri mitään. Ilmeisesti hän oli yhtä naiivi suhtautumisessaan Daviesiin kuin tämä oli ollut asenteissaan Neuvostoliittoon, jossa suurlähettiläälle syötettiin suoranaisia valheitakin. Nimenomaan Davies jyräsi elokuvan kohdan, jossa itse asiassa kiistettiin Neuvostoliiton hyökänneen Suomeen 1939! Edelleen Davies vaati, että oikeudenkäyntien uhrien syyllisyys oli esitettävä selvästi: syytetyt olivat pettureita. Oikeastaan Davies pakotti elokuvan tekijät vääristelemään hänen omaa kirjaansa, koskapa hän oli sen ilmestymisen jälkeen tullut entistä yksituumaisemmaksi Stalinin ymmärtäjäksi. Elokuvan alussa ja lopussa Davies railakkaimmin eväsi Kochin ideat. Kankean omahyväinen prologi, jonka entinen suurlähettiläs omassa persoonassaan tarjoaa katsojille, on myös Daviesin omaa tekstiä: "nöyryyttä", uskontoa, äidin pyhitystä, kapitalismin auvoa... Sovinnaisen sentimentaalinen loppuliturgia kirjoitettiin Daviesin sanelusta, tekijänä tuottaja Robert Buckner.

Omaelämäkerrassaan As Time Goes By: Memoirs of a Writer (1979) Howard Koch yhä uskoi, ettei Moskovan oikeudenkäyntien totuutta, syytettyjen syyllisyyttä tai syyttömyyttä, koskaan saada selville. Tällä lausumallaan Koch luistelee turhan liukkaasti ja todistaa henkisestä laiskiintumisestaan. Koska syytökset on vääjäämättömästi osoitettu tekaistuiksi ja oikeudenkäynnin uhrit rehabilitoitu ja Neuvostoliiton aikana (ja viimeistään Venäjällä), elokuvan käsikirjoittajalta olisi sopinut pikemminkin odottaa katumusta Buharinin, Radekin, marsalkka Tuhatshevskin, Kamenevin ja Trotskin, todellakin miljoonan kidutetun, terrorisoidun, niskaan ammutun uhrin parjaamisen johdosta. Koch voisi myös hieman aprikoida osuuttaan isä Stalinin glorifiointiin...

Jos Casablancan yhteydessä pitäisi joskus esittää Gillo Pontecorvon Taistelu Algeriasta, niin vastaavan ohjelmistokytkennän saisi parista Tehtäväni Moskovassa ja Costa-Gavrasin Tunnustus: näin voisi katsojille suoda joitakin vihjeitä vuosisadan yhdestä suuresta kysymyksestä: miksi Moskovan syytetyt kuolemantuomioiden odotuksessakin kilvan vakuuttivat syyllisyyttään ja ruoskivat itseään? Koch on väittänyt elokuvan repliikkien oikeudenkäynnissä noudattavan pöytäkirjojen tekstiä.

Suositeltavaa kirjallisuutta:

Robert Conquest: The Great Terror: Stalin's Purge of the Thirties (1968 ja lisättyjä painoksia)

David Culbert (toim.): Mission to Moscow (1980) sisältää elokuvan käsikirjoituksen, Culbertin johdannon ym.

Joseph E. Davies: Mission to Moscow (1941, lisätty painos 1943)

Howard Koch: As Time Goes By: Memoirs of a Writer

Matti Salo 2.3.1994

Erich von Stroheim Retrospective (Berlin Film Festival 1994)

Erich von Stroheim: Foolish Wives (US 1922). Erich von Stroheim (Count Sergius Karamzin, Captain 3rd Hussards Imperial Russian Army) and Miss DuPont (Mrs. Helen Hughes, wife of Andrew J. Hughes, U.S. Special-Envoy to Monaco). Stroheim's outrageous, vibrant "lost generation" vision of Europe after the Great War.

SCREENING AGENDA

This time I skipped Greed and Queen Kelly which I had recently seen.

11.2.1994  16.00  Astor  Old Heidelberg. US 1915. D: John Emerson. National Film Archive (BFI).

11.2.1994  20.00  Astor  Blind Husbands. US 1919. D: Erich von Stroheim. La Cinémathèque Suisse, dupe from MoMA, 100 min, 7, low contrast dupe, scratches

Screen Snapshots, Series 3, No. 14. US 1922. Behind the screen of Foolish Wives with Miss DuPont [born Patsy Mudd, 1894–1973, also called Patricia Hannon], Erich von Stroheim, two cameras, EvS powdering himself.

12.2.1994  20.00  Astor  Foolish Wives. US 1921. D: Erich von Stroheim. Library of Congress, 143 min, quality very uneven, terrible passages, piano: Peter Gotthardt

13.2.1994  13.30  Astor  The Great Gabbo.US 1930. D: James Cruze. 

13.2.1994  20.00  Astor  The Wedding March (with sound). US 1927. D: Erich von Stroheim. La Cinémathèque française, Musikfassung curated by Erich von Stroheim in the 1950s. 110 min. Linkskopiert (left side missing). The music is terrific and unforgettable, from the original sound-on-disc. This print is without Technicolor. Screened in Academy (not in Movietone), the top of the frame missing in the screening. Especially in this version the greatest Stroheim movie. "Apple blossoms – won't they always remind you..."  "Yes, always".

14.2.1994  20.00  Astor  Merry-Go-Round. US 1923. D: Rupert Julian. [Erich von Stroheim n.c.]. Narodni Filmovy Archiv, Prague. Klavierbegleitung. 114 min (24 fps?)

17.2.1994  20.00  Astor  The Merry Widow. US 1925. D: Erich von Stroheim. Turner. 131 min. Piano: Günter Buchwald.

18.2.1994  16.00  Astor  The North Star. US 1943. D: Lewis Milestone. UCLA restored. 105 min

18.2.1994  18.00  Astor  Hello, Sister! [Working title: Walking Down Broadway]. US 1933. No director credited. [Erich von Stroheim, director of initial period, n.c.]. [Edwin Burke and Alfred Werker, directors of retakes, n.c.]. Like 16 mm, yet 35 mm, worn and torn, 59 min

18.2.1994  20.00  Astor  The Wedding March (silent). US 1927. D: Erich von Stroheim. Library of Congress. 140 min. The longest print, but incomplete (opening symbols missing, etc.). 35 mm + 1 reel 16 mm (2. Akt) linkskopiert. Zwei Klaviere: Peter Gotthardt.

Helsingin Sanomat

Radio- ja TV-arvostelut – 1.3.1994

Antti Alanen
Kirottujen ohjaajien kuningas von Stroheimin elämä oli hänen suurin keksintönsä

Erich von Stroheim oli Berliinin elokuvajuhlien hienon retrospektiivin kohde. Stroheim tuli ensimmäisen maailmansodan aikana Hollywoodissa kuuluisaksi esittämällä "saksalaishunneja". Toisen maailmansodan aikana hänellä oli tilaisuus esittää natsiupseereita. Sotien välissä hän ohjasi yhdeksän elokuvaa, joiden palasia restauroijat yhä kokoilevat. Suuren illuusion ja Auringonlaskun kadun osasuoritustensa ansiosta Stroheim on aina esillä siellä missä hyviä elokuvia esitetään. Noiden elokuvien ohjaajat Jean Renoir ja Billy Wilder pitivät Stroheimia esikuvanaan, jonka ohjaamat elokuvat olivat heidän alkuperäisiä innostajiaan.

Stroheimin ohjaamien elokuvien jäljittäminen on hankalaa, sillä hän oli kirottujen ohjaajien kuningas monessakin mielessä. Yksikään hänen yhdeksästä elokuvastaan ei tullut levitykseen hänen haluamassaan muodossa, eikä yksikään Ahneutta lukuunottamatta ole säilynyt edes alkuperäisenä levitysversiona.

Berliinillä oli nyt esittää täydellisemmät kopiot kuin Helsingissä 1980-luvun alussa, mutta restaurointi jatkuu yhä. Materiaalia on hajallaan eri puolilla maailmaa. Uudet löydöt olivat esimerkkejä Stroheimin näyttelijänuralta.

Ensimmäisessä huomattavassa roolissaan elokuvassa Old Heidelberg (1915) Stroheimille on jo ominaista hillitty karisma, jolle hän perusti tähtihahmonsa: fetisistisen tarkka sotilaallinen pukeutuminen, käskevä ryhti, ajeltu pää, välähtelevä monokkeli sekä kovat mutta aistilliset piirteet.

Merkillinen yksityiskohta on musta käsivarsinauha. Kun kysyttiin, miksi hänen roolihahmonsa tavallisesti käyttävät sitä, Stroheim vastasi: Weltschmerz (maailmantuska).

Roolit, joissa Stroheim kehitti persoonaansa, olivat tavanomaisia roistotyyppejä vähäpätöisissä elokuvissa. Siksi Sokeita aviomiehiä (1919), jossa Stroheim toimi ohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä, on pidetty Citizen Kanea hämmästyttävämpänä debyyttinä: ilman ennakkovaroitusta nähtäväksi tuli kypsä ja täysipainoinen elokuva.

Stroheim kehitteli hahmotustaan Devil's Passkeyssä (1919), jonka tarina on jokseenkin sama kuin viime vuoden menestyselokuvassa Vain yksi yö.

Huipentuma Stroheimin alku-uralle oli Turhamaisia naisia (1921), jossa viettelyjuoni sai dostojevskimaista psykologista voimaa ja taustakseen eeppisen näyn maailmansodan tuhoamasta Euroopasta.

Seksi ja Hollywood ovat aina olleet erottamattomia, mutta Stroheimille kuuluu erikoismaininta koko alueen kehityksessä. Psykoanalyysi oli hänelle vanhastaan tuttua. Krafft-Ebingin teos Psychopatologica sexualis oli hänen mielilukemistaan. Ars erotica oli hänen tavoitteenaan.

Hänen näkemystään voi parhaiten luonnehtia viittaamalla esteettiseen perinteeseen, johon kuuluvat Karl Rosenkranz ("rumuuden estetiikka"), Eduard Fuchs ("todellinen taide on muodon saanutta aistillisuutta"), Georges Bataille ("erotiikan olemus on tahriintuminen . . . mitä suurempi kauneus, sitä suurempi tahriintuminen") ja Peter Gorsen ("seksuaaliestetiikka").

Avain on Stroheimin omassa hahmossa, sen brutaalissa symboliikassa: hän on ruhtinas Priapus, fallinen symboli siinä missä sittemmin Mick Jagger ja muut rocktähdet.

Ryhdikkään upseerin välähtävä katse erotisoi näkemänsä maailman. Stroheim korostaa realismia mutta katsoo elämää intohimon glamour-linssin läpi, tuntien samalla vetoa karikatyyriin ja groteskiuteen, ja tässä hänen näkemyksensä tuo mieleen sellaiset taiteilijat kuin Rabelais, Goya, Daumier, Hogarth, Grosz ja Picasso.

Eros on Stroheimille sähkövirta, joka elävöittää maailman. Tämä katsomus lavenee romaanimaiseksi hahmotukseksi Ahneudessa (1924), jossa Stroheimin naturalismi ja darwinismi ovat selvimmillään. Elämän kamppailu, vahvimman eloonjääminen ja viidakon laki ovat Stroheimin näkemyksen perustaa. Samalla elokuvalle on ominaista tavaton hellyys ja intohimo. Merry-Go-Round (1923) ja Iloinen leski (1925) pohjustivat tietä Stroheimin mestariteokselle Häämarssi (1928). Se kertoo perikuvamaisen tarinan mahdottomasta, epäsäätyisestä rakkaudesta, tapahtumapaikkana tuhon partaalla oleva keisarillinen Wien. Kaksoismonarkian mahtavuus loisteliaine seremonioineen on taustana hauraalle intiimille romanssille. Pyhän ja profaanin vastakohtaisuus kärjistyy kohtauksiin bordellissa ja rippituolissa.

Stroheim itse tekee pääosassa uransa rikkaimman roolisuorituksen. Brutaalin upseerin herkistyminen ja jalostuminen rakkauden kautta on täysipainoisesti tulkittu. Häämarssi tuli ensi-iltaan äänielokuvan läpimurron tapahduttua, ja sitä esitettiin synkronisoitujen äänilevyjen kanssa. Stroheimin itsensä 1950-luvulla restauroimassa kopiossa alkuperäinen musiikki muistuttaa siitä, miltä ns. mykän elokuvan pitäisi kuulua.

Suurimman mestariteoksensa valmistuttua Stroheimin ohjaajanura itse asiassa päättyi. Hänen Gloria Swansonille ohjaamansa Queen Kelly (1929) hyllytettiin, koska siinä ei ollut ääntä, ja hänen Fox-yhtiölle valmistamansa Walking Down Broadway (1933) annettiin rutiiniohjaajalle kuvattavaksi uudelleen.

Miten on mahdollista, että yksi Hollywoodin ja elokuvan historian jättiläisistä, jonka neroutta hänen vihamiehensäkään eivät kiistäneet, sai elokuviaan levitykseen vain kymmenen vuoden ajan? Äänen tulo ei ollut syy ongelmiin. Ääni, väri ja laajakangas olisivat olleet hänelle tervetulleita lisäkeinoja uhkean aistillisen kanvaasin luomiseen. Ensimmäisessä äänielokuvassaan näyttelijänä The Great Gabbossa (1929) Stroheim osoitti lisäksi omaavansa täyteläisen puheäänen.

Ensimmäiset neljä elokuvaansa Stroheim ohjasi Universalille. Hän oli sen johtajan Carl Laemmlen uskottu, ja Stroheimin ansiosta Universal kohosi pienestä halpahallista suurten studioiden joukkoon. Kun tuottajasysteemi vakiintui Irving Thalbergin tultua studiopäälliköksi, Stroheim joutui tämän kanssa poikkiteloin. Seuraavat kaksi elokuvaa Stroheim valmisti MGM:lle, jonka palvelukseen Thalberg seuraavaksi siirtyi.

Stroheimin elokuvat menestyivät kaupallisesti, mutta hän taisteli näkemystensä puolesta studiopäälliköiden kanssa niin kiivaasti, että hän esimerkkinä muille ohjaajille joutui käytännössä mustalle listalle.

Stroheim elätti perhettään näyttelijänä pulavuosien Hollywoodissa usein suuruudenhullun taiteilijan rooleissa kunnes saapui kutsu Pariisiin. Viimeiset 20 vuottaan Stroheim piti kotimaanaan Ranskaa. Siellä hän sai osakseen sen arvostuksen, jonka Hollywood oli häneltä kieltänyt.

"Sydämeni on Ranskassa", totesi Stroheim, joka natsimiehityksen ajaksi matkusti vielä Hollywoodiin, mutta palasi Ranskan vapauduttua ensimmäisellä laivalla takaisin.

Kuolinvuoteellaan hän sai vastaanottaa Ranskan kunnialegioonan mitalin, elämänsä ensimmäisen oikean mitalin. Vasta paljon myöhemmin on vahvistunut, että upseerina ja aatelismiehenä esiintynyt Stroheim oli itse asiassa juutalaisen hatuntekijän poika. Hän oli tehnyt omasta elämästään suurimman roolisuorituksensa.