 |
| Erich von Stroheim: Foolish Wives (US 1922). Erich von Stroheim (Count Sergius Karamzin, Captain 3rd Hussards Imperial Russian Army) and Miss DuPont (Mrs. Helen Hughes, wife of Andrew J. Hughes, U.S. Special-Envoy to Monaco). Stroheim's outrageous, vibrant "lost generation" vision of Europe after the Great War. |
SCREENING AGENDA
This time I skipped Greed and Queen Kelly which I had recently seen.
11.2.1994 16.00 Astor Old Heidelberg. US 1915. D: John Emerson. National Film Archive (BFI).
11.2.1994 20.00 Astor Blind Husbands. US 1919. D: Erich von Stroheim. La Cinémathèque Suisse, dupe from MoMA, 100 min, 7, low contrast dupe, scratches
Screen Snapshots, Series 3, No. 14. US 1922. Behind the screen of Foolish Wives with Miss DuPont [born Patsy Mudd, 1894–1973, also called Patricia Hannon], Erich von Stroheim, two cameras, EvS powdering himself.
12.2.1994 20.00 Astor Foolish Wives. US 1921. D: Erich von Stroheim. Library of Congress, 143 min, quality very uneven, terrible passages, piano: Peter Gotthardt
13.2.1994 13.30 Astor The Great Gabbo.US 1930. D: James Cruze.
13.2.1994 20.00 Astor The Wedding March (with sound). US 1927. D: Erich von Stroheim. La Cinémathèque française, Musikfassung curated by Erich von Stroheim in the 1950s. 110 min. Linkskopiert (left side missing). The music is terrific and unforgettable, from the original sound-on-disc. This print is without Technicolor. Screened in Academy (not in Movietone), the top of the frame missing in the screening. Especially in this version the greatest Stroheim movie. "Apple blossoms – won't they always remind you..." "Yes, always".
14.2.1994 20.00 Astor Merry-Go-Round. US 1923. D: Rupert Julian. [Erich von Stroheim n.c.]. Narodni Filmovy Archiv, Prague. Klavierbegleitung. 114 min (24 fps?)
17.2.1994 20.00 Astor The Merry Widow. US 1925. D: Erich von Stroheim. Turner. 131 min. Piano: Günter Buchwald.
18.2.1994 16.00 Astor The North Star. US 1943. D: Lewis Milestone. UCLA restored. 105 min
18.2.1994 18.00 Astor Hello, Sister! [Working title: Walking Down Broadway]. US 1933. No director credited. [Erich von Stroheim, director of initial period, n.c.]. [Edwin Burke and Alfred Werker, directors of retakes, n.c.]. Like 16 mm, yet 35 mm, worn and torn, 59 min
18.2.1994 20.00 Astor The Wedding March (silent). US 1927. D: Erich von Stroheim. Library of Congress. 140 min. The longest print, but incomplete (opening symbols missing, etc.). 35 mm + 1 reel 16 mm (2. Akt) linkskopiert. Zwei Klaviere: Peter Gotthardt.
Helsingin Sanomat
Radio- ja TV-arvostelut – 1.3.1994
Antti Alanen
Kirottujen ohjaajien kuningas von Stroheimin elämä oli hänen suurin keksintönsä
Erich von Stroheim oli Berliinin elokuvajuhlien hienon retrospektiivin kohde. Stroheim tuli ensimmäisen maailmansodan aikana Hollywoodissa kuuluisaksi esittämällä "saksalaishunneja". Toisen maailmansodan aikana hänellä oli tilaisuus esittää natsiupseereita. Sotien välissä hän ohjasi yhdeksän elokuvaa, joiden palasia restauroijat yhä kokoilevat. Suuren illuusion ja Auringonlaskun kadun osasuoritustensa ansiosta Stroheim on aina esillä siellä missä hyviä elokuvia esitetään. Noiden elokuvien ohjaajat Jean Renoir ja Billy Wilder pitivät Stroheimia esikuvanaan, jonka ohjaamat elokuvat olivat heidän alkuperäisiä innostajiaan.
Stroheimin ohjaamien elokuvien jäljittäminen on hankalaa, sillä hän oli kirottujen ohjaajien kuningas monessakin mielessä. Yksikään hänen yhdeksästä elokuvastaan ei tullut levitykseen hänen haluamassaan muodossa, eikä yksikään Ahneutta lukuunottamatta ole säilynyt edes alkuperäisenä levitysversiona.
Berliinillä oli nyt esittää täydellisemmät kopiot kuin Helsingissä 1980-luvun alussa, mutta restaurointi jatkuu yhä. Materiaalia on hajallaan eri puolilla maailmaa. Uudet löydöt olivat esimerkkejä Stroheimin näyttelijänuralta.
Ensimmäisessä huomattavassa roolissaan elokuvassa Old Heidelberg (1915) Stroheimille on jo ominaista hillitty karisma, jolle hän perusti tähtihahmonsa: fetisistisen tarkka sotilaallinen pukeutuminen, käskevä ryhti, ajeltu pää, välähtelevä monokkeli sekä kovat mutta aistilliset piirteet.
Merkillinen yksityiskohta on musta käsivarsinauha. Kun kysyttiin, miksi hänen roolihahmonsa tavallisesti käyttävät sitä, Stroheim vastasi: Weltschmerz (maailmantuska).
Roolit, joissa Stroheim kehitti persoonaansa, olivat tavanomaisia roistotyyppejä vähäpätöisissä elokuvissa. Siksi Sokeita aviomiehiä (1919), jossa Stroheim toimi ohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä, on pidetty Citizen Kanea hämmästyttävämpänä debyyttinä: ilman ennakkovaroitusta nähtäväksi tuli kypsä ja täysipainoinen elokuva.
Stroheim kehitteli hahmotustaan Devil's Passkeyssä (1919), jonka tarina on jokseenkin sama kuin viime vuoden menestyselokuvassa Vain yksi yö.
Huipentuma Stroheimin alku-uralle oli Turhamaisia naisia (1921), jossa viettelyjuoni sai dostojevskimaista psykologista voimaa ja taustakseen eeppisen näyn maailmansodan tuhoamasta Euroopasta.
Seksi ja Hollywood ovat aina olleet erottamattomia, mutta Stroheimille kuuluu erikoismaininta koko alueen kehityksessä. Psykoanalyysi oli hänelle vanhastaan tuttua. Krafft-Ebingin teos Psychopatologica sexualis oli hänen mielilukemistaan. Ars erotica oli hänen tavoitteenaan.
Hänen näkemystään voi parhaiten luonnehtia viittaamalla esteettiseen perinteeseen, johon kuuluvat Karl Rosenkranz ("rumuuden estetiikka"), Eduard Fuchs ("todellinen taide on muodon saanutta aistillisuutta"), Georges Bataille ("erotiikan olemus on tahriintuminen . . . mitä suurempi kauneus, sitä suurempi tahriintuminen") ja Peter Gorsen ("seksuaaliestetiikka").
Avain on Stroheimin omassa hahmossa, sen brutaalissa symboliikassa: hän on ruhtinas Priapus, fallinen symboli siinä missä sittemmin Mick Jagger ja muut rocktähdet.
Ryhdikkään upseerin välähtävä katse erotisoi näkemänsä maailman. Stroheim korostaa realismia mutta katsoo elämää intohimon glamour-linssin läpi, tuntien samalla vetoa karikatyyriin ja groteskiuteen, ja tässä hänen näkemyksensä tuo mieleen sellaiset taiteilijat kuin Rabelais, Goya, Daumier, Hogarth, Grosz ja Picasso.
Eros on Stroheimille sähkövirta, joka elävöittää maailman. Tämä katsomus lavenee romaanimaiseksi hahmotukseksi Ahneudessa (1924), jossa Stroheimin naturalismi ja darwinismi ovat selvimmillään. Elämän kamppailu, vahvimman eloonjääminen ja viidakon laki ovat Stroheimin näkemyksen perustaa. Samalla elokuvalle on ominaista tavaton hellyys ja intohimo. Merry-Go-Round (1923) ja Iloinen leski (1925) pohjustivat tietä Stroheimin mestariteokselle Häämarssi (1928). Se kertoo perikuvamaisen tarinan mahdottomasta, epäsäätyisestä rakkaudesta, tapahtumapaikkana tuhon partaalla oleva keisarillinen Wien. Kaksoismonarkian mahtavuus loisteliaine seremonioineen on taustana hauraalle intiimille romanssille. Pyhän ja profaanin vastakohtaisuus kärjistyy kohtauksiin bordellissa ja rippituolissa.
Stroheim itse tekee pääosassa uransa rikkaimman roolisuorituksen. Brutaalin upseerin herkistyminen ja jalostuminen rakkauden kautta on täysipainoisesti tulkittu. Häämarssi tuli ensi-iltaan äänielokuvan läpimurron tapahduttua, ja sitä esitettiin synkronisoitujen äänilevyjen kanssa. Stroheimin itsensä 1950-luvulla restauroimassa kopiossa alkuperäinen musiikki muistuttaa siitä, miltä ns. mykän elokuvan pitäisi kuulua.
Suurimman mestariteoksensa valmistuttua Stroheimin ohjaajanura itse asiassa päättyi. Hänen Gloria Swansonille ohjaamansa Queen Kelly (1929) hyllytettiin, koska siinä ei ollut ääntä, ja hänen Fox-yhtiölle valmistamansa Walking Down Broadway (1933) annettiin rutiiniohjaajalle kuvattavaksi uudelleen.
Miten on mahdollista, että yksi Hollywoodin ja elokuvan historian jättiläisistä, jonka neroutta hänen vihamiehensäkään eivät kiistäneet, sai elokuviaan levitykseen vain kymmenen vuoden ajan? Äänen tulo ei ollut syy ongelmiin. Ääni, väri ja laajakangas olisivat olleet hänelle tervetulleita lisäkeinoja uhkean aistillisen kanvaasin luomiseen. Ensimmäisessä äänielokuvassaan näyttelijänä The Great Gabbossa (1929) Stroheim osoitti lisäksi omaavansa täyteläisen puheäänen.
Ensimmäiset neljä elokuvaansa Stroheim ohjasi Universalille. Hän oli sen johtajan Carl Laemmlen uskottu, ja Stroheimin ansiosta Universal kohosi pienestä halpahallista suurten studioiden joukkoon. Kun tuottajasysteemi vakiintui Irving Thalbergin tultua studiopäälliköksi, Stroheim joutui tämän kanssa poikkiteloin. Seuraavat kaksi elokuvaa Stroheim valmisti MGM:lle, jonka palvelukseen Thalberg seuraavaksi siirtyi.
Stroheimin elokuvat menestyivät kaupallisesti, mutta hän taisteli näkemystensä puolesta studiopäälliköiden kanssa niin kiivaasti, että hän esimerkkinä muille ohjaajille joutui käytännössä mustalle listalle.
Stroheim elätti perhettään näyttelijänä pulavuosien Hollywoodissa usein suuruudenhullun taiteilijan rooleissa kunnes saapui kutsu Pariisiin. Viimeiset 20 vuottaan Stroheim piti kotimaanaan Ranskaa. Siellä hän sai osakseen sen arvostuksen, jonka Hollywood oli häneltä kieltänyt.
"Sydämeni on Ranskassa", totesi Stroheim, joka natsimiehityksen ajaksi matkusti vielä Hollywoodiin, mutta palasi Ranskan vapauduttua ensimmäisellä laivalla takaisin.
Kuolinvuoteellaan hän sai vastaanottaa Ranskan kunnialegioonan mitalin, elämänsä ensimmäisen oikean mitalin. Vasta paljon myöhemmin on vahvistunut, että upseerina ja aatelismiehenä esiintynyt Stroheim oli itse asiassa juutalaisen hatuntekijän poika. Hän oli tehnyt omasta elämästään suurimman roolisuorituksensa.
Kirottujen ohjaajien kuningas von Stroheimin elämä oli hänen suurin keksintönsä
Erich von Stroheim oli Berliinin elokuvajuhlien hienon retrospektiivin kohde. Stroheim tuli ensimmäisen maailmansodan aikana Hollywoodissa kuuluisaksi esittämällä "saksalaishunneja". Toisen maailmansodan aikana hänellä oli tilaisuus esittää natsiupseereita. Sotien välissä hän ohjasi yhdeksän elokuvaa, joiden palasia restauroijat yhä kokoilevat. Suuren illuusion ja Auringonlaskun kadun osasuoritustensa ansiosta Stroheim on aina esillä siellä missä hyviä elokuvia esitetään. Noiden elokuvien ohjaajat Jean Renoir ja Billy Wilder pitivät Stroheimia esikuvanaan, jonka ohjaamat elokuvat olivat heidän alkuperäisiä innostajiaan.
Stroheimin ohjaamien elokuvien jäljittäminen on hankalaa, sillä hän oli kirottujen ohjaajien kuningas monessakin mielessä. Yksikään hänen yhdeksästä elokuvastaan ei tullut levitykseen hänen haluamassaan muodossa, eikä yksikään Ahneutta lukuunottamatta ole säilynyt edes alkuperäisenä levitysversiona.
Berliinillä oli nyt esittää täydellisemmät kopiot kuin Helsingissä 1980-luvun alussa, mutta restaurointi jatkuu yhä. Materiaalia on hajallaan eri puolilla maailmaa. Uudet löydöt olivat esimerkkejä Stroheimin näyttelijänuralta.
Ensimmäisessä huomattavassa roolissaan elokuvassa Old Heidelberg (1915) Stroheimille on jo ominaista hillitty karisma, jolle hän perusti tähtihahmonsa: fetisistisen tarkka sotilaallinen pukeutuminen, käskevä ryhti, ajeltu pää, välähtelevä monokkeli sekä kovat mutta aistilliset piirteet.
Merkillinen yksityiskohta on musta käsivarsinauha. Kun kysyttiin, miksi hänen roolihahmonsa tavallisesti käyttävät sitä, Stroheim vastasi: Weltschmerz (maailmantuska).
Roolit, joissa Stroheim kehitti persoonaansa, olivat tavanomaisia roistotyyppejä vähäpätöisissä elokuvissa. Siksi Sokeita aviomiehiä (1919), jossa Stroheim toimi ohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä, on pidetty Citizen Kanea hämmästyttävämpänä debyyttinä: ilman ennakkovaroitusta nähtäväksi tuli kypsä ja täysipainoinen elokuva.
Stroheim kehitteli hahmotustaan Devil's Passkeyssä (1919), jonka tarina on jokseenkin sama kuin viime vuoden menestyselokuvassa Vain yksi yö.
Huipentuma Stroheimin alku-uralle oli Turhamaisia naisia (1921), jossa viettelyjuoni sai dostojevskimaista psykologista voimaa ja taustakseen eeppisen näyn maailmansodan tuhoamasta Euroopasta.
Seksi ja Hollywood ovat aina olleet erottamattomia, mutta Stroheimille kuuluu erikoismaininta koko alueen kehityksessä. Psykoanalyysi oli hänelle vanhastaan tuttua. Krafft-Ebingin teos Psychopatologica sexualis oli hänen mielilukemistaan. Ars erotica oli hänen tavoitteenaan.
Hänen näkemystään voi parhaiten luonnehtia viittaamalla esteettiseen perinteeseen, johon kuuluvat Karl Rosenkranz ("rumuuden estetiikka"), Eduard Fuchs ("todellinen taide on muodon saanutta aistillisuutta"), Georges Bataille ("erotiikan olemus on tahriintuminen . . . mitä suurempi kauneus, sitä suurempi tahriintuminen") ja Peter Gorsen ("seksuaaliestetiikka").
Avain on Stroheimin omassa hahmossa, sen brutaalissa symboliikassa: hän on ruhtinas Priapus, fallinen symboli siinä missä sittemmin Mick Jagger ja muut rocktähdet.
Ryhdikkään upseerin välähtävä katse erotisoi näkemänsä maailman. Stroheim korostaa realismia mutta katsoo elämää intohimon glamour-linssin läpi, tuntien samalla vetoa karikatyyriin ja groteskiuteen, ja tässä hänen näkemyksensä tuo mieleen sellaiset taiteilijat kuin Rabelais, Goya, Daumier, Hogarth, Grosz ja Picasso.
Eros on Stroheimille sähkövirta, joka elävöittää maailman. Tämä katsomus lavenee romaanimaiseksi hahmotukseksi Ahneudessa (1924), jossa Stroheimin naturalismi ja darwinismi ovat selvimmillään. Elämän kamppailu, vahvimman eloonjääminen ja viidakon laki ovat Stroheimin näkemyksen perustaa. Samalla elokuvalle on ominaista tavaton hellyys ja intohimo. Merry-Go-Round (1923) ja Iloinen leski (1925) pohjustivat tietä Stroheimin mestariteokselle Häämarssi (1928). Se kertoo perikuvamaisen tarinan mahdottomasta, epäsäätyisestä rakkaudesta, tapahtumapaikkana tuhon partaalla oleva keisarillinen Wien. Kaksoismonarkian mahtavuus loisteliaine seremonioineen on taustana hauraalle intiimille romanssille. Pyhän ja profaanin vastakohtaisuus kärjistyy kohtauksiin bordellissa ja rippituolissa.
Stroheim itse tekee pääosassa uransa rikkaimman roolisuorituksen. Brutaalin upseerin herkistyminen ja jalostuminen rakkauden kautta on täysipainoisesti tulkittu. Häämarssi tuli ensi-iltaan äänielokuvan läpimurron tapahduttua, ja sitä esitettiin synkronisoitujen äänilevyjen kanssa. Stroheimin itsensä 1950-luvulla restauroimassa kopiossa alkuperäinen musiikki muistuttaa siitä, miltä ns. mykän elokuvan pitäisi kuulua.
Suurimman mestariteoksensa valmistuttua Stroheimin ohjaajanura itse asiassa päättyi. Hänen Gloria Swansonille ohjaamansa Queen Kelly (1929) hyllytettiin, koska siinä ei ollut ääntä, ja hänen Fox-yhtiölle valmistamansa Walking Down Broadway (1933) annettiin rutiiniohjaajalle kuvattavaksi uudelleen.
Miten on mahdollista, että yksi Hollywoodin ja elokuvan historian jättiläisistä, jonka neroutta hänen vihamiehensäkään eivät kiistäneet, sai elokuviaan levitykseen vain kymmenen vuoden ajan? Äänen tulo ei ollut syy ongelmiin. Ääni, väri ja laajakangas olisivat olleet hänelle tervetulleita lisäkeinoja uhkean aistillisen kanvaasin luomiseen. Ensimmäisessä äänielokuvassaan näyttelijänä The Great Gabbossa (1929) Stroheim osoitti lisäksi omaavansa täyteläisen puheäänen.
Ensimmäiset neljä elokuvaansa Stroheim ohjasi Universalille. Hän oli sen johtajan Carl Laemmlen uskottu, ja Stroheimin ansiosta Universal kohosi pienestä halpahallista suurten studioiden joukkoon. Kun tuottajasysteemi vakiintui Irving Thalbergin tultua studiopäälliköksi, Stroheim joutui tämän kanssa poikkiteloin. Seuraavat kaksi elokuvaa Stroheim valmisti MGM:lle, jonka palvelukseen Thalberg seuraavaksi siirtyi.
Stroheimin elokuvat menestyivät kaupallisesti, mutta hän taisteli näkemystensä puolesta studiopäälliköiden kanssa niin kiivaasti, että hän esimerkkinä muille ohjaajille joutui käytännössä mustalle listalle.
Stroheim elätti perhettään näyttelijänä pulavuosien Hollywoodissa usein suuruudenhullun taiteilijan rooleissa kunnes saapui kutsu Pariisiin. Viimeiset 20 vuottaan Stroheim piti kotimaanaan Ranskaa. Siellä hän sai osakseen sen arvostuksen, jonka Hollywood oli häneltä kieltänyt.
"Sydämeni on Ranskassa", totesi Stroheim, joka natsimiehityksen ajaksi matkusti vielä Hollywoodiin, mutta palasi Ranskan vapauduttua ensimmäisellä laivalla takaisin.
Kuolinvuoteellaan hän sai vastaanottaa Ranskan kunnialegioonan mitalin, elämänsä ensimmäisen oikean mitalin. Vasta paljon myöhemmin on vahvistunut, että upseerina ja aatelismiehenä esiintynyt Stroheim oli itse asiassa juutalaisen hatuntekijän poika. Hän oli tehnyt omasta elämästään suurimman roolisuorituksensa.
No comments:
Post a Comment