The Fall of the Roman Empire (1964) the general release version

Anthony Mann: The Fall of the Roman Empire (US 1964). In the center: Timonides (James Mason) and Marcus Aurelius Antonius (Alec Guinness).

THE FINNISH FILM ARCHIVE / ORION / PROGRAM NOTE BY HENRY BACON:

Rooman valtakunnan tuho / Romerska rikets fall
    US © 1964 Bronston-Roma Productions. Tuotannonjohtokumppani: Michael Waszynski. Tuottaja: Samuel Bronston. 
    Ohjaus: Anthony Mann. Kakkosryhmän ohjaaja: Yakima Canutt ja toiminta: Andrew Marton. Käsikirjoitus: Ben Barzman, Basilio Franchina ja Philip Yordan – Dion Cassiuksen, Plinius vanhemman, Tacituksen, Suetoniuksen ja Edward Gibbonin historioiden sekä Will Durantin Caesar ja Christ- ja Edith Hamiltonin The Roman Way -teosten pohjalta. Kuvaus: Robert Krasker – Technicolor – Ultra-Panavision. Lavastus: Veniero Colasanti, John Moore. Erikoistehosteet: Alex Weldon. Puvut: Gloria Mussetta. Makeup: Mario Van Riel. Hiukset: Grazia De Rossi. Krediittijakson taustat ja freskot: Maciek Piotrowski. Musiikki: Dimitri Tiomkin. Leikkaus: Robert Lawrence. Äänitys: David Hildyard. Historian asiantuntija: Will Durant. 
    Pääosissa: Sophia Loren (Lucilla), Stephen Boyd (Caius Metellus Livius), Alec Guinness (Marcus Aurelius Antonius), James Mason (Timonides), Christopher Plummer (Lucius Aelius Aurelius Commodus), Anthony Quayle (Verulus), John Ireland (Ballomar), Omar Sharif (Sohamus), Mel Ferrer (Cleander), Eric Porter (Julianus), Finlay Currie (Caecina), Andrew Keir (Polybius), Douglas Wilmer (Niger), George Murcell (Victorianus), Lena von Martens (Helva), Norman Wooland (Virgilianus), Michael Gwynn (Cornelius), Virgilio Texera (Marcellus), Peter Damon (Claudius), Rafael Luis Calvo (Lentulus), Lena von Martens (Helva), Gabriella Licudi (Tauna), Guy Rolfe (Marius).
    Helsingin ensiesitys: 6.11.1964 Bristol, maahantuoja: Parvisfilmi – tv: 5.4.1991 Yle TV1 – videojulkaisu: Mistar, Barium – VET 69572 – ensin K16, 1973: K12 – levityskopiot 153-188 min – Suomessa ensin 4830 m / 175 min – uusintalevitys 1973 (Lii-Filmi), suom. / ruots. tekstit Liisa Ahti, 153 min 

Anthony Mannin Rooman valtakunnan tuho on yksi kaikkein kunnianhimoisimpia antiikkispektaakkeleita, ei niinkään lavastustensa suurellisuuden takia – jossa Mankiewiczin Kleopatra on kutakuinkin ylittämätön – vaan pyrkimyksessään antaa suurelliselle historialliselle rekonstruktiolle aitoa historiallista syvyyttä. Ironista kyllä, se oli myös merkki historiallisten spektaakkelien tuhosta. Mankiewiczin jättiteos yli 40 miljoonan dollarin budjetteineen oli viedä perikatoon 20th Century-Fox –yhtiön, ja Mannin elokuva menestyi budjettiinsa nähden vain kohtalaisesti kriitikkojen ylistyksestä huolimatta. 

Koko lajityyppi, joka ensimmäisestä modernilla tekniikalla tehdystä laajakangasspektaakkelista, Henry Kosterin CinemaScope-elokuvasta Näin hänen kuolevan (1953) saakka oli ottanut aiheensa historiasta ja mieluiten vielä antiikista, tuli tällä erää tiensä päähän. Samoin kävi tuottaja Samuel Bronstonille, värikkäälle tuottajahahmolle, joka oli monien suurelokuvien kuten Nicholas Rayn Kuningasten kuningas (1961) ja Mannin El Cid (1961) taustalla. Hän oli yksi niitä, jotka voimaperäisesti veivät elokuvatuotantoa yhä suurempien taloudellisten riskien ottamisen suuntaan. Niin voittojen kuin tappioidenkin mahdollisuudet kasvoivat huikeisiin mittoihin.

Rooman valtakunnan tuhon syntyhistoria on hämärän peitossa sillä sekä Mann että Bronston ovat ilmoittautuneet idean isäksi. Joka tapauksessa käsikirjoitusta valmisteltiin yli vuoden ajan, ja vasta kuudennen version pohjalta lähdettiin liikkeelle. Philip Yordan perehtyi roomalaisten historioitsijoiden teksteihin, mutta Bronston kehotti häntä olemaan takertumatta tiukasti historiallisiin tosiasioihin, sillä tarkoitus hänen mukaansa oli lähinnä vain heijastaa aikakauden henkeä. Bronston huoleti jättimäisestä tuotannosta (pelkästään Forumia rakennettiin yhdeksän kuukautta ja se oli vain yksi 24 kuvauspaikasta). Huippusuorituksen hänen osuudestaan tekee kuitenkin se, että hän samanaikaisesti toteutti toista suurtuotantoa, Rayn 55 päivää Pekingissä (1963). 

Onkin hieman yllättävää, että Mannin elokuva on varsinkin alkupuolellaan suhteellisen hillitty ja suorastaan epäspektaakkelinomainen. Suuret näkymät paljastuvat vasta elokuvan keskivaiheilla, ja silloinkin katsoja johdatetaan niihin taitavasti. Elokuva on myös hellittämättömän maskuliininen. Sophia Loren (joka ilmestyy germaanisen aarniometsän keskellekin kuin suoraan (nyky) roomalaisesta kauneussalongista), edustaa naissukupuolta lähes yksin, eivätkä romanttiset sivujuonittelut saa paljoakaan painoa. 

Mielenkiintoisuus onkin yrityksessä välittää jotakin siitä Rooman valtakunnan ideasta, joka kuvattavana aikakautena oli sortumassa itsekkään vallantavoittelun kurimukseen. Rooma ei näyttäydy juutalaisten tai kristittyjen vainoajana vaan hallinnollisena rakennelmana, joka on pystynyt tarjoamaan ainakin jonkinlaisen rauhan suurelle osalle alamaisistaan. Elokuvan nimi viittaa Edward Gibbonin kuusiosaiseen teokseen The Decline and Fall of the Roman Empire, ja sen tapaan se yrittää selittää osin puhtaaseen spekulaatioon turvautuen, mistä tässä historiallisessa prosessissa oikein oli kysymys. 

Gibbonin teoksen tapaan elokuva alkaa Marcus Aurelius Antoniuksen kuolemasta ja osoittaa rappion kauden alkaneen hänen edesvastuuttoman seuraajansa Commoduksen toilailuista. Tavallaan vuosisatainen prosessi kiteytetään tähän yhteen tapahtumaan, ja sen jälkeen edetään pikemminkin dramaturgian sääntöjen kuin historiankirjoituksen mukaan. Poikkeamia tunnetuista tosiasioista tai niiden syiden vähintäänkin vapaata tulkintaa voisi ruotia pitkäänkin, mutta useimmiten tekijät ovat historiallisen fiktion kirjoittajien tapaan suojautuneet sen selityksen taakse, että asiathan olisivat voineet olla näin. 

Joskus näin päästään antamaan selitys sille, mistä historia vaikenee – elokuvan Commodus on tyystin erilainen kuin Aurelius koska hän ”todellisuudessa” oli äpärä eikä tämän oma poika. Mutta tämän lisäksi elokuvassa keskustellaan pitkään tasa-arvosta, vapaudesta ja rauhasta sekä niistä edellytyksistä, jolla niitä voidaan ylläpitää valtakunnassa. Esiin nousee koko kysymys imperialismin logiikasta: miten näitä arvoja ylläpitävä valtakunta voi pysyä koossa luopumatta niistä itse? Kysymys tulee esille sekä yksilöiden suhteessa valtakoneistoon ja valtakunnan osien suhteessa sen keskukseen. 

Elokuvan ongelmaksi jää, että jo aiheesta itsestään johtuen siinä ei ole kovin vahvaa keskushenkilöä. Kun tekijätiimi, ymmärrettävää kyllä, ei ole uskaltautunut myöskään luomaan eisensteiniläisittäin yksilökeskeisyydestä vapautunutta historiallisen tilanteen kartoitusta, lopputuloksena on hieman outo hybridi. Se oli kuitenkin vaikuttava lopetus eräälle elokuvaspektaakkelien aikakaudelle.

Henry Bacon 14.5.2000. Lähteitä: Jeanine Basinger: Anthony Mann; Derek Elley: "Cult Movies: The Fall of the Roman Empire", Films and Filming, February 1976