Quo Vadis (1951)

Mervyn LeRoy: Quo Vadis (US 1951).

Antti Alanen: Dvd-klassikko, Helsingin Sanomat 26.11.2008

Quo Vadis (1951) 2-dvd

Suurteos ensi kertaa dvd:llä

Quo Vadis. USA 1951. O: Mervyn LeRoy, N: Robert Taylor, Deborah Kerr, Peter Ustinov. 1,33:1, DD 1.0 mono, 167 min Teräväpiirtomasteroitu laitos pitkään työn alla olleesta fotokemiallisesti restauroidusta kuva- ja äänimateriaalista. Historioitsija F. X. Feeneyn kommenttiraita (2008). Liitedokumentti: In the Beginning: Quo Vadis and the Genesis of the Biblical Epic (2008, 44 min, haastateltavina Maria Wyke, David Franzoni, F. X. Feeney, Drew Casper, Patricia King Hanson, Richard Schickel, Richard B. Jewell, Christopher Frayling, Harrison Ellenshaw, Rudy Behlmer, Gary Smith). Restauroitu alku- ja loppumusiikki. Trailereita. Mukana 20-sivuinen jäljennös alkuperäisestä ohjelmalehtisestä, 16 mainoskuvakorttia, 6 julistepienennöstä, 10 valokuvaa kuvauspaikalta. Elokuvan dvd-ensijulkaisu 2008, Japanissa myös blu-ray 2008. Warner Bros. Entertainment Finland, 26.11.2008

"Olen tie, totuus ja elämä". 

Loppulause korostaa kristillistä sanomaa suurteoksessa, joka oli valmistusaikanaan myös allegoria päättyneen maailmansodan vainoista ja hirmuvaltiaista. Se julisti ajankohtaista viestiä: "autuaita ovat rauhantekijät". Quo Vadis, puolalaisen Nobel-kirjailija Henryk Sienkiewiczin romaani (1895), on filmattu monta kertaa, mutta tämä MGM:n oikeilla tapahtumapaikoilla Roomassa tuottama kolmituntinen Technicolor-spektaakkeli (1951) on tulkinnoista pidetyin. Roomalainen sotapäällikkö (Robert Taylor) rakastuu kristittyyn, sotavankina Roomaan tuotuun prinsessaan (Deborah Kerr). Keisari Nero on vallassa, Pietari ja Paavali julistavat uutta uskoa, kristittyjä vainotaan, orgiat kuvataan lapsille sallitulla tavalla, ja Rooma palaa. Peter Ustinov ottaa kaiken irti roolistaan hulluna keisarina, joka polttaa Rooman rakentaakseen tilalle Neropoliksen ja laulaa kornia tuholaulua itseään harpulla säestäen katsellessaan kaupunkinsa katastrofia. Katakombeissa lymyilleet kristityt valitaan syntipukkeinamarttyyreiksi ja heitetään sirkushuvina areenalla nälkäisille leijonille Neron ja Poppean nauttiessa viinirypäleitä katsomossa. Neron paras ystävä Gaius Petronius, Satyriconin kirjoittaja, tekee itsemurhan säästyäkseen keisarin huonolta musiikilta. Fotokemiallisesti restauroitu ja teräväpiirtomasteroitu elokuva hivelee silmää. Kuvallinen loisto tekee oikeutta mahtitulkinnalle, jossa esiintyy 30.000 statistia ja jota varten valmistettiin vastaava määrä pukuja. Näin elokuvan ensi kertaa, ja se on sisällöltäänkin mielenkiintoista katsottavaa, vaikkakaan ei samaa luokkaa kuin Kymmenen käskyä, Ben-Hur ja Spartacus. Liitedokumentti on runsassisältöinen, mutta näytteet muista filmatisoinneista (Enrico Guazzoni, 1912, Gabriellino d'Annunzio & Georg Jacoby, 1925) ovat huonoa vhs-tasoa. Ilmi käy MGM-hankkeen pitkä valmistelu 1930-luvulta alkaen. Hauska rinnastus on löydetty ohjaaja Mervyn LeRoyn kahdesta kuolinkohtauksesta elokuvissa Pikku Caesar ja Quo Vadis ("iso Caesar")!  Amerikkalaisella elokuvalla oli tärkeä rooli roomalaisen Cinecittàn studion uudelleenrakentamisessa. Areenakohtauksessa käytettiin myös maalattuja mattetehosteita. Cecil B. DeMillen Simson ja Delila oli aloittanut raamattueeposten uuden suosion, ja Quo Vadis lisäsi nostetta mahtavalla tuotannollaan ja suosiollaan.