HS - Radio- ja TV-arvostelut - 31.10.1994
Slapstick non stop
Pordenonen mykkäelokuvajuhlat esitteli unohdettuja naurattajia
PORDENONE - Pohjoisitalialaisen Pordenonen kaupungin mykän elokuvan päivät Le Giornate del Cinema Muto ovat elokuvahistorioitsijoiden vuosittaisen vaelluksen kohde, jonne saapuu asiantuntijoita Kaliforniasta Intiaan. Festivaali on saanut mainetta elokuvahistorian kaanonin horjuttajana, mutta tänä vuonna kävi niin, että totutut arvostukset lujittuivat.
Lokakuun puolivälissä pidettyjen juhlien aiheena oli amerikkalainen komedia, mutta Charlie Chaplin ja Buster Keaton eivät saaneet haastajia, eikä Stan Laurelin ja Oliver Hardyn elokuvista löytynyt nerouden merkkejä ennen kuin heistä tuli parivaljakko.
Uutta oli ennen kaikkea komedian alueen laajuuden hahmottuminen. Vuosina 1912-1929 Yhdysvalloissa tehtiin noin 10000 komediaa. Pordenone julkaisi niistä Karel Caslavskyn kokoaman, tähän asti laajimman, mutta silti alustavan 5810 elokuvaa käsittävän luettelon.
Syy komediatuotannon laajuuteen oli, että normaaliin elokuvaesitykseen sisältyi noina vuosina aina lyhyt komedia tai piirretty. Yleensä komediat tehtiin pienellä budjetilla ilman lavasteita, ja lähes kaikki tuotanto oli voitollista.
Amerikkalaisen elokuvakomedian kulta-aika alkoi vuonna 1912, jolloin Mack Sennett perusti Keystone-studion. 1920-luvulla laji kehittyi kiivaasti ja tuloksena oli parasta komediaa, mitä missään on milloinkaan tehty.
Chaplinin, Keatonin, Laurelin ja Hardyn sekä Harold Lloydin elokuvat olivat vain jäävuoren huippu runsaasta tuotannosta, josta suurin osa on kadonnut tai unohdettu.
Sennett oli kaikkien amerikkalaisten koomikoiden primitiivinen kantaisä. Hän yhdisti vuosisadan alun ranskalaisfarssien vaikutteita D. W. Griffithiltä oppimaansa liikkeen, kuvasommittelun ja leikkauksen taiteeseen. Ylitseampuva liioittelu, groteski karikatyyri ja hillitön parodia olivat Sennettin tyylilajeja.
Varhaisimmat farssit olivat viihdettä usein lukutaidottomalle, jopa kielitaidottomalle yleisölle vuosisadan alun kansojen sulatusuunissa.
Olemassaolon kamppailusta menestyksen, kulutuksen ja vauhdin maailmassa Sennettin farssit hahmottivat darwinistisen karikatyyrin: ihmiset ovat toisilleen petoja, jotka himoitsevat lähimmäisensä puolisoa ja huonetta ja sortavat häikäilemättä heikompiaan. Talojen hajottaminen, kulutustavaroiden tuhoaminen, autojen romuttaminen ja viranomaisten arvovallan mitätöiminen ovat peruselementtejä.
Luonnetta ja syvyyttä niissä ei ole - siksi parhaat koomikot siirtyivätkin pois Sennettiltä heti, kun pystyivät.
Varhaisen slapstickin brutaali viehätys on yhä ajankohtaista: Leslie Nielsenin kirveellä veistetty Frank Drebin on suoraa jatkoa Sennett-koomikoille kuten Alaston ase -elokuvat Keystone Kopsille.
Kun parhaat koomikot kehittyivät rikkaan ja monipuolisen huumorin taitajiksi, puhtaat slapstick-miehet jäivät polkemaan paikoillaan. Ben Turpin, Larry Semon, Billy Bevan, Hank Mann, Lige Conley ja Snub Pollard olivat hassuja kavereita kaikki, mutta enää heidän elokuviaan ei kestä katsella suurina annoksina. Monet unohdetuista klovneista on unohdettu aiheellisesti.
Muistamisen arvoisiin taitureihin kuuluvat kuitenkin sellaiset tanssimaisen toiminnan virtuoosit kuin Lupino Lane ja Slim Summerville ja surreaalisen komiikan mestari Charley Bowers.
Bowers oli outo lintu jopa koomikoiden epätavallisessa joukossa. Hän oli erikoistehostevelho, jonka keksinnöt askarruttavat yhä asiantuntijoita. Trikkiensä avulla hän kehitteli tarinoitaan merkillisiin sfääreihin, kuten elokuvassa Fatal Footsteps, jossa hän voittaa tanssikilpailun apuvälineenään moottorikengät.
Hienoimpia löytöjä voi tehdä 1920-luvun jälkipuolelta, jolloin toisen nerokkaan tuottajan Hal Roachin studio alkoi kukoistaa. Roach innosti koomikoita kehittelemään tyyppejään ja kypsyttelemään tilanteita. Hän antoi tilaa lahjakkaille ohjaajille kuten Leo McCarey ja George Stevens ja siirtyi slapstickista vaativampaan visuaaliseen komiikkaan.
Roachin tähtiin kuului juutalaiskoomikko Max Davidson, Woody Allenin ja Mel Brooksin välimuoto, W. C. Fieldsin ja Jacques Tatin veroinen mestari. Hän on parrakkaan juutalaisen kauppiaan perikuva, perheenisä jolla on taakkanaan naimaintoinen tytär ja kolttosiin taipuvainen poika.
Davidsonin Pass the Gravy äänestettiin Pordenonen parhaaksi komediaksi. Max esittää siinä kukkatarhuria. Naapurin ylpeyden aihe, mittaamattoman arvokas palkintokana, nokkii pois hänen siemenensä sitä mukaa kuin hän ehtii niitä kylvää, ja naapuri uhkaa nylkeä Maxin elävältä, jos hän katkaisee kanalta yhdenkään höyhenen. Naapuririitaan avautuu sovinnon mahdollisuus, kun Maxin tytär ja naapurin poika julkistavat kihlauksensa. Max lähettää poikansa ruokaostoksille, mutta tämä pitää rahat ja pyydystää illalliseksi ensimmäisen vastaantulevan kanan. Sovintoaterialla naapurin isäntä lausuu vuolaita tunnustuksen sanoja, mutta lasten ruokahalu katoaa kun he huomaavat kanapaistin koivessa palkintorenkaan. Isien jatkaessa herkutteluaan lapset yrittävät saada Maxin huomaamaan tilanteen epätoivoisella pantomiimilla. Elokuva perustuu ilmeisiin ja eleisiin, joiden eskaloituvan vaikutuksen tuloksena katsomon irralliset naurunhörähdykset kasvavat loppua kohti mahtavaksi jylinäksi.
Slapstick non stop
Pordenonen mykkäelokuvajuhlat esitteli unohdettuja naurattajia
PORDENONE - Pohjoisitalialaisen Pordenonen kaupungin mykän elokuvan päivät Le Giornate del Cinema Muto ovat elokuvahistorioitsijoiden vuosittaisen vaelluksen kohde, jonne saapuu asiantuntijoita Kaliforniasta Intiaan. Festivaali on saanut mainetta elokuvahistorian kaanonin horjuttajana, mutta tänä vuonna kävi niin, että totutut arvostukset lujittuivat.
Lokakuun puolivälissä pidettyjen juhlien aiheena oli amerikkalainen komedia, mutta Charlie Chaplin ja Buster Keaton eivät saaneet haastajia, eikä Stan Laurelin ja Oliver Hardyn elokuvista löytynyt nerouden merkkejä ennen kuin heistä tuli parivaljakko.
Uutta oli ennen kaikkea komedian alueen laajuuden hahmottuminen. Vuosina 1912-1929 Yhdysvalloissa tehtiin noin 10000 komediaa. Pordenone julkaisi niistä Karel Caslavskyn kokoaman, tähän asti laajimman, mutta silti alustavan 5810 elokuvaa käsittävän luettelon.
Syy komediatuotannon laajuuteen oli, että normaaliin elokuvaesitykseen sisältyi noina vuosina aina lyhyt komedia tai piirretty. Yleensä komediat tehtiin pienellä budjetilla ilman lavasteita, ja lähes kaikki tuotanto oli voitollista.
Amerikkalaisen elokuvakomedian kulta-aika alkoi vuonna 1912, jolloin Mack Sennett perusti Keystone-studion. 1920-luvulla laji kehittyi kiivaasti ja tuloksena oli parasta komediaa, mitä missään on milloinkaan tehty.
Chaplinin, Keatonin, Laurelin ja Hardyn sekä Harold Lloydin elokuvat olivat vain jäävuoren huippu runsaasta tuotannosta, josta suurin osa on kadonnut tai unohdettu.
Sennett oli kaikkien amerikkalaisten koomikoiden primitiivinen kantaisä. Hän yhdisti vuosisadan alun ranskalaisfarssien vaikutteita D. W. Griffithiltä oppimaansa liikkeen, kuvasommittelun ja leikkauksen taiteeseen. Ylitseampuva liioittelu, groteski karikatyyri ja hillitön parodia olivat Sennettin tyylilajeja.
Varhaisimmat farssit olivat viihdettä usein lukutaidottomalle, jopa kielitaidottomalle yleisölle vuosisadan alun kansojen sulatusuunissa.
Olemassaolon kamppailusta menestyksen, kulutuksen ja vauhdin maailmassa Sennettin farssit hahmottivat darwinistisen karikatyyrin: ihmiset ovat toisilleen petoja, jotka himoitsevat lähimmäisensä puolisoa ja huonetta ja sortavat häikäilemättä heikompiaan. Talojen hajottaminen, kulutustavaroiden tuhoaminen, autojen romuttaminen ja viranomaisten arvovallan mitätöiminen ovat peruselementtejä.
Luonnetta ja syvyyttä niissä ei ole - siksi parhaat koomikot siirtyivätkin pois Sennettiltä heti, kun pystyivät.
Varhaisen slapstickin brutaali viehätys on yhä ajankohtaista: Leslie Nielsenin kirveellä veistetty Frank Drebin on suoraa jatkoa Sennett-koomikoille kuten Alaston ase -elokuvat Keystone Kopsille.
Kun parhaat koomikot kehittyivät rikkaan ja monipuolisen huumorin taitajiksi, puhtaat slapstick-miehet jäivät polkemaan paikoillaan. Ben Turpin, Larry Semon, Billy Bevan, Hank Mann, Lige Conley ja Snub Pollard olivat hassuja kavereita kaikki, mutta enää heidän elokuviaan ei kestä katsella suurina annoksina. Monet unohdetuista klovneista on unohdettu aiheellisesti.
Muistamisen arvoisiin taitureihin kuuluvat kuitenkin sellaiset tanssimaisen toiminnan virtuoosit kuin Lupino Lane ja Slim Summerville ja surreaalisen komiikan mestari Charley Bowers.
Bowers oli outo lintu jopa koomikoiden epätavallisessa joukossa. Hän oli erikoistehostevelho, jonka keksinnöt askarruttavat yhä asiantuntijoita. Trikkiensä avulla hän kehitteli tarinoitaan merkillisiin sfääreihin, kuten elokuvassa Fatal Footsteps, jossa hän voittaa tanssikilpailun apuvälineenään moottorikengät.
Hienoimpia löytöjä voi tehdä 1920-luvun jälkipuolelta, jolloin toisen nerokkaan tuottajan Hal Roachin studio alkoi kukoistaa. Roach innosti koomikoita kehittelemään tyyppejään ja kypsyttelemään tilanteita. Hän antoi tilaa lahjakkaille ohjaajille kuten Leo McCarey ja George Stevens ja siirtyi slapstickista vaativampaan visuaaliseen komiikkaan.
Roachin tähtiin kuului juutalaiskoomikko Max Davidson, Woody Allenin ja Mel Brooksin välimuoto, W. C. Fieldsin ja Jacques Tatin veroinen mestari. Hän on parrakkaan juutalaisen kauppiaan perikuva, perheenisä jolla on taakkanaan naimaintoinen tytär ja kolttosiin taipuvainen poika.
Davidsonin Pass the Gravy äänestettiin Pordenonen parhaaksi komediaksi. Max esittää siinä kukkatarhuria. Naapurin ylpeyden aihe, mittaamattoman arvokas palkintokana, nokkii pois hänen siemenensä sitä mukaa kuin hän ehtii niitä kylvää, ja naapuri uhkaa nylkeä Maxin elävältä, jos hän katkaisee kanalta yhdenkään höyhenen. Naapuririitaan avautuu sovinnon mahdollisuus, kun Maxin tytär ja naapurin poika julkistavat kihlauksensa. Max lähettää poikansa ruokaostoksille, mutta tämä pitää rahat ja pyydystää illalliseksi ensimmäisen vastaantulevan kanan. Sovintoaterialla naapurin isäntä lausuu vuolaita tunnustuksen sanoja, mutta lasten ruokahalu katoaa kun he huomaavat kanapaistin koivessa palkintorenkaan. Isien jatkaessa herkutteluaan lapset yrittävät saada Maxin huomaamaan tilanteen epätoivoisella pantomiimilla. Elokuva perustuu ilmeisiin ja eleisiin, joiden eskaloituvan vaikutuksen tuloksena katsomon irralliset naurunhörähdykset kasvavat loppua kohti mahtavaksi jylinäksi.
No comments:
Post a Comment