Tuesday, August 05, 2014

2 ou 3 choses que je sais d'elle / 2 or 3 Things I Know About Her

Deux ou trois choses que je sais d’elle / Aviovaimo Pariisissa / Gift kvinna i Paris / Två eller tre saker jag vet om henne. FR 1967. Year of production: 1966. PC: Anouchka Films, Argos Films, Les Films du Carrosse, Parc Film (Paris). P: Philippe Senné. D+SC+narrator: Jean-Luc Godard – inspired by Catherine Vimenet's articles ”Les Étoiles filantes” and ”La Prostitution dans les grands ensembles” (Le Nouvel Observateur 23.3., 29.3. ja 10.5.1966). DP: Raoul Coutard – Eastmancolor – Techniscope. M: Beethoven: String Quartet n:o 16. ED: Françoise Collin, Chantal Delattre. S: René Levert, Antoine Bonfanti. C: Marina Vlady (Julietta Janson), Anny Duperey (Marianne), Roger Montsoret (Robert Janson), Jean Narboni (Roger), Christophe Bourseiller (Christophe), Marie Bourseiller (Solange), Raoul Lévy (John Bogus), Joseph Gehrard (Monsieur Gérard), Helena Bielicic (girl in the bath), Robert Chevassu (meter reader), Yves Beneyton (Juliette's client), Jean-Pierre Laverne (writer), Blandine Jeanson (student), Claude Miller (Bouvard), Jean-Patrick Lebel (Pécuchet), Juliet Berto (girl at the bar). Tournage: 8.8.-8.9.1966, Paris. First special screening: 17.3.1967. General release: 18.3.1967. Helsinki premiere: 24.5.1968 Bio-Bio, distributor: Adams-Filmi – telecast: 20.11.1994 YLE TV1 – VET 76552 – K16 – 88 min, 90 min, 95 min – in Finland: 2405 m / 88 min
    Vintage KAVI print (the Adams-Filmi 1968 release) with Finnish / Swedish subtitles viewed at Cinema Orion, Helsinki (Jean-Luc Godard), 5 Aug 2014

2 ou 3 choses que je sais d'elle was one of the first Jean-Luc Godard films I saw (in 1970) when it was still in release and I was old enough to see it. It made an impression on my generation in Finland. I remember especially the extended coffee cup philosophy scene being referred fondly to - the extreme close-up where the coffee in the cup starts to resemble a galaxy or a milky way while Godard recites some of the key thoughts of his entire oeuvre. Towards the end there is a parallel shot, an extreme close-up of the tip of a burning cigarette.

All Godard films until Week-End were commercially released and found an attentive audience in Finland. Because of my age, I discovered those films 2-10 years after their release, and I understood that a few years earlier a Godard premiere had been an event anticipated like a new Rolling Stones album or a Sergio Leone movie. They were about defiance, about Umwertung aller Werte.

I think we were puzzled and intrigued in the right way. These films were not meant to be "understood" but to be inspired, stimulated, and provoked by.

2 ou 3 choses is a film of freedom. Here Godard does not play with genre reversals. Nor was the film made in a hurry like the simultaneous Made in U.S.A. which he suggested could be screened with alternating reels of 2 ou 3 choses like William Faulkner's The Wild Palms. Godard made a film that was purely his kind of cinema. A hallmark of this is his own whispered commentary.

I can understand why 2 ou 3 choses is Godard's masterpiece for Susan Sontag and James Quandt.

It is also a candidate for the most successful Brechtian film in the history of the cinema. A work of montage, collage, material aesthetics, and Verfremdung, with a sense of play, entertainment in the Brechtian sense: the greatest entertainment being a stimulation of the spirit (in difference to a drugging and numbing of the spirit).

This time I was struck by the humoristic approach. 2 ou 3 choses is not an angry exposé despite its potentially scandalous and salacious premise. The husband knows what his wife is doing, and neither of them care too much, but we know that Julietta draws a firm line about certain acts. The film is full of puns and gags. There is no identification structure, but there is an approach of sympathy.

There is also a sense of suspense: the film is a sociological, anthropological, ethnographical and philosophical investigation, and with Godard's whispered commentary we are kept in confidential anticipation of what might turn up next. Godard watches his protagonists like Flaherty observed the family of Nanook. (The V-Effekt - Verfremdung, defamiliarization). (The confidentiality is of the same order as Gene Kelly's asides to us in his musicals.) Usually suspense is based on an identification structure, but here Godard manages to achieve suspense entirely without identification.

2 ou 3 choses is the only one among Godard's first 15 films that shows scenes of normal family life, and extended scenes with children.

Perhaps as an affectionate instance of self-parody Godard includes here a mini-adaptation of Gustave Flaubert's final, unfinished novel Bouvard et Pécuchet, the heroes of which get lost in their encyclopaedic project of mastering all knowledge.

In another affectionate aspect of parody the two radio amateurs (Julietta's husband and his best friend) receive "messages from beyond" ("Lyndon B. Johnson's speech" about escalating the Vietnam war, adapted from a cartoon by Jules Feiffer) like in Jean Cocteau's Orphée.

2 ou 3 choses is a masterpiece of modern art, comparable with the best of contemporary painting and poetry. It can be studied as a piece of plastic art. It can be read as a piece of written poetry: its dialogue and commentary were reconstructed in extenso for L'Avant-Scène Cinéma (n:o 70 / 1967) and even more thoroughly in Alfred Guzzetti's marvellous large-size hard cover monography (1981).

Despite its collage character 2 ou 3 choses is not based on rapid montage. Instead, there are many long takes, extended camera movements, and even a 360 degree pan. The tendency is towards the plan-séquence, but not rigorously so.

The imagery emerges from new housing projects, suburbia, construction sites, and urban traffic. So does the soundscape. The film is also a vision of consumer society with affinities with Pop Art and the films of Frank Tashlin and Jerry Lewis. The final gag is an installation of brand merchandize packages arranged on a lawn like a miniature housing project.

"I listen to the commercials on my transistor radio. Thanks to ESSO, I set out calmly on the road of dreams and I forget the rest. I forget Hiroshima, I forget Auschwitz, I forget Budapest, I forget Vietnam, I forget the minimum wage, I forget the housing crisis, I forget the famine in India. I've forgotten everything except that, since I am reduced to zero, it's from there that I shall have to set out again" (Godard's final monologue in Alfred Guzzetti's translation).

The vintage print shows its age and its history of many screenings. It is probably the same print I saw 44 years ago. The colour has mostly survived, but especially in the beginning it's faded. Due to slight shrinkage and curving there are focus issues in the Techniscope frame. The print is quite complete, and the scope image is well framed. Despite the shortcomings this was an exhilarating film experience.
Godard creates the final installation of 2 ou 3 choses que je sais d'elle

Our programme note edited by Sakari Toiviainen from James Monaco's The New Wave:

Aviovaimo Pariisissa sai alkunsa Catherine Vimenetin Le Nouvel Observateur -lehdessä ilmestyneistä artikkeleista, jotka tutkivat prostituutiota Pariisin uusilla asuinalueilla ja paljasti, että pitääkseen yllä elin-tasoaan ja pystyäkseen hankkimaan haluamiaan kulutustavaroita aviovaimot turvautuivat tilapäisprosti-tuutioon. Godardin mittapuiden mukaan kyseessä oli huolellisesti suunniteltu ja pohjustettu tuotanto, verrattuna esim. elokuvaan Made in U.S.A., jota hän teki samanaikaisesti. Syystä, että tuottaja Georges de Beauregard oli joutunut rahavaikeuksiin Rivetten Nunnan esityskiellon johdosta ja halusi Godardin tekevän jotakin nopeasti. Niinpä Godard kuvasi toista elokuvaa aamupäivisin, toista iltapäivisin, ja haaveili jopa niiden esittämisestä limittäin, kela kummastakin vuoronperään – samalla kuin William Faulkner oli rakentanut Villipalmunsa.
Aviovaimo Pariisissa on Godardin mukaan ”jatkoa sille liikkeelle, jonka Resnais aloitti Murielissä: yritys kuvata ilmiötä, joka matematiikassa ja sosiologiassa tunnetaan nimellä ’kompleksi’” Elokuvan roisto on Paul Delouvrier, Pariisin-alueen suunnitteluministeri De Gaullen hallituksessa. Resnaisin kiehtovan elokuvan lailla Aviovaimo Pariisissa yrittää tunnustella yksityistä yleisessä ja yleistä yksityisessä sulauttamalla näkökulmat yhteen: elokuvan alkuperäisnimen ”elle” (hän) ei viittaa Julietteen tai Marina Vladyyn, vaan enemmänkin Pariisin kaupunkiin. Kaupunki ei henkilöidy Juliettessa, mutta erillisillä, yhdensuuntaisilla tasoilla molempien tarinat ovat yhtäpitävät. ”Asuinkompleksi”, jossa Juliette perheineen elää, on pienoiskuva uudesta, vieraantuneesta Pariisista, ja tämän uudenlaisen kotiympäristön nimitys sallii Godardin siirtää elokuvan merkitystasoa edestakaisin: sosiologisesta kompleksista johonkin sellaiseen kompleksiin, joka on luonteeltaan psykopoliittinen. Niinpä elokuvan aineksilla on useita eri ulottuvuuksia: henkilökohtainen, arkkitehtoninen (tai paremminkin strukturaalinen) ja poliittinen.
Godard ei hylkää fiktiota siksi, etteikö se jollakin tapaa olisi ”todellista” tai ”totta”. Mutta fiktio ei jätä tarpeeksi tilaa taiteilijan omalle äänelle; siksi se on epätäydellinen – miltei epärehellinen. Vain kokeellinen essee, ”yritys elokuvaan” sallii sen vapauden ja rehellisyyden, jota Godard kasvavassa määrin tarvitsee. Henkilökohtainen ulottuvuus paljastuu selvimmin kerronnan rakenteessa, kertojan äänessä; ne, jotka jättävät huomiotta Godardin elokuvan tämän puolen, menettävät paljon. On kai suhteellisen helppo sivuuttaa elokuvan Aviovaimo Pariisissa sosiologia tylsänä tai kuolleena syntyneenä. Mutta kun otamme lukuun Godardin henkilökohtaisen suhteen aineistoonsa, elokuvasta tulee tuskallisen elävä. Siinä tuntuu intohimo saada kuvat, äänet ja sanat palvelemaan ymmärrystämme, ja tieto siitä, miten usein ne eivät sitä tee. ”Elokuvan kulkuun, sen kerrontaan, siis katkelmalliseen kerrontaan haluan sisällyttää kaiken, urheilun, politiikan, jopa sekatavarakaupat”. Vain näiden kulttuurimme ainesten yhteen-törmäyksessä voi aistia totuuden henkäyksen.
Jokainen elokuvan jakso on pienoiskuva Julietten maailmasta ja kukin antaa uuden näkökulman Godardin teesin käsittelylle. Esityksen taso vaihtuu usein jaksojen sisällä, kuten niiden välilläkin. Esimerkiksi siirtymä radioamatööreistä kuvaan Juliettesta keittiössä, pesuaineidensa keskellä, sisältää ihmeellistä jatkuvuutta – ei juonen vaan runollisen logiikan tasolla. Pesuaineiden ja ääninauhalla esiintyvän Vietnamin välillä on yhteys: vuonna 1967 tämä on saattanut olla monille vaikea ajatusketju, mutta enää se sitä ole.
Elokuvan ehkäpä merkittävimmät kohtaukset tapahtuvat kahviloissa. Godardin ihmiset ovat aina viettäneet paljon aikaa niissä. Heillä ei joko ole kotia tai he elävät suhteellisen paljaissa ja persoonattomissa huoneistoissa. Kahvila tai bistro on heidän kohtauspaikkansa, joskin enimmäkseen nämä kohtaamiset ovat vain lisätodisteita heidän vieraantumisestaan. Ensimmäisessä kahvilakohtauksessa Juliette vastaa kuulumattomiin kysymyksiin, tilaa coca-colan, kameran seuratessa muita asiakkaita ja keskittyessä viimein suureen lähikuvan kahvikupista. Godardin ääni puhuu taustalla:
”Ehkäpä tällainen esine tekee mahdolliseksi yhteyden… siirtymisen asiasta toiseen, elämisen yhteis-kunnassa, yhdessäolon. Mutta koska yhteiskunnalliset suhteet ovat aina monisyisiä, koska oma ajatuk-seni on vain pieni yksikkö… koska valtava kuilu erottaa subjektiivisen varmuuden, joka minulla on itsestäni objektiivisesta totuudesta, jota olen toisille, koska minun on lakattava tuntemasta syyllisyyttä, kun tunnen itseni viattomaksi, koska jokainen tapahtuma muovaa jokapäiväistä elämääni, koska aina näytän epäonnistuvan viestinnässäni… koska… koska en pääse eroon objektiivisuudesta, joka musertaa minut, enkä subjektiivisuudesta, joka eristää minut, koska minun ei ole mahdollista kohota Olemiseen eikä vajota Tyhjyyteen… silloin on välttämätöntä, että kuuntelen, katselen ympärilleni enemmän kuin koskaan… maailma… kaltaiseni… veljeni…”
Tässä ei puhu elokuva, vaan ihminen. Tämä on henkilökohtaisin ja kipein tuokio Godardin koko tuotannossa. Näin yksityisesti ja suoraan puhuvat toisinaan runoilijat, elokuvantekijät harvoin. Godardin kaunopuheinen, mietiskelevä ja jäljittelemätön kahvikuppi tekee tosiaan mahdolliseksi ”yhteyden”: se on silta runouden ja politiikan välillä. Kerrottuaan kaksi tai kolme asiaa, mitä aiheesta tietää Godard päättää kuunnella enemmän, katsella enemmän ympärilleen. Elokuva ei enää ole päämäärä sinänsä, vaan väline toiseen, laajempaan päämäärään, ”uuteen maailmaan, jossa ihmiset ja asiat pääsevät sopusointuun toistensa kanssa”. Mietiskely jatkuu:
”Nykyinen maailma, jossa vallankumoukset ovat mahdottomia, jossa veriset sodat ahdistavat minua, jossa kapitalismi ei enää ole varma oikeuksistaan ja työväenluokka perääntyy… jossa edistys… tieteen edistyksen kumu saa tulevat vuosisadat pakkomielteisen aavemaisella tavalla läsnäoleviksi… jossa tulevaisuus on enemmän läsnä kuin nykyisyys… jossa etäiset galaksit ovat ovellani (kahvi näyttää aivan galaksilta)… kaltaiseni… veljeni…
Mutta mistä alkaa? Mistä alkaa mikä?… Sanokaamme, että kieleni rajat ovat maailmani rajat. Ja siinä mielessä rajoitan maailmaa, päätän sen rajoista. Kunnes looginen ja arvoituksellinen kuolema lopulta mitätöi nämä rajat… eikä silloin ole enää kysymyksiä eikä vastauksia… kaikki himmenee. Mutta jos asiat sattuisivat jälleen selkiintymään, se voisi tapahtua vain tietoisuuden aaveen kautta. Silloin kaikki liittyisi yhteen.”
Viimeisissä kuvissa tihentyy subjektiivisen ja objektiivisen, politiikan ja runouden dialektiikka, niissä liittyvät yhteen Juliette, asuntokompleksi, prostituutio elämäntapana, lehdet, kirjat, radio, kahvilat, bensa-asema, rakennustyön ja flippereiden melu, lapset, julisteet, maalaustaide, Robert, Marianne, säilykepurkit, pesuaineet, kahvikuppi, savukkeet – objektiivinen kuvaus objekteista, subjekteista; subjektiivi-nen kuvaus subjekteista, objekteista. Struktuurien etsintä. Elämä. Työ on tehty. Tuskan pääkaupungista on tullut esineiden pääkaupunki. Godard päättää:
”Kuuntelen mainoksia transistoristani… Esson ansiosta siirryn rauhallisesti uneen ja unohdan muun. Unohdan Hiroshiman… Auschwitzin… Budapestin… asuntopulan… Vietnamin. Unohdan kaiken, paitsi että kun olen palannut nollapisteeseen, on välttämätöntä aloittaa sieltä uudelleen”.

— James Monaco (teoksesta The New Wave, 1976) ST. Tekijätietoa päivitti AA 6.4.2000

No comments: