La Chinoise

Anne Wiazemsky, Jean-Pierre Léaud, Juliet Berto

La Chinoise, ou plutôt à la Chinoise: Un film en train de se faire / Kiinatar / Kinesiskan.
    FR 1967. PC: Anouchka Films, Les Productions de la Guéville, Athos Films, Parc Films, Simar Films.
    D+SC: Jean-Luc Godard. DP: Raoul Coutard – Eastmancolor – 1,66.
    M: Karlheinz Stockhausen; Schubert: Piano Sonata in A major D. 664, Op. posth. 120 / Sonate in A für Klavier op. post 120; Vivaldi [the main music, a short clip repeated many times]. Theme song: "Mao-Mao" (Gérard Hugé – Gérard Guégan) sung by Claude Channes. "L'Internationale" (Eugène Pottier, Pierre Degeyter, 1871).
    ED: Agnès Guillemot. S: René Levert. Régie: Claude Miller.
    C: Anne Wiazemsky (Véronique), Jean-Pierre Léaud (Guillaume Meister), Michel Semeniako (Henri), Juliet Berto (Yvonne), Lex de Bruijn (Kirilov), Omar Blondin Diop (as himself), Francis Jeanson (as himself), Blandine Jeanson (Blandine), Elaine Giovagnoli.
    Tournage: March-April 1967, Nanterre.
    Helsinki premiere: 5.4.1968 Sininen Kuu, distributor: Suomi-Filmi – VET 76172 – S – 90 min, 2460 m / 96 min
    Vintage KAVI print (deposited by Suomi-Filmi) with Finnish / Swedish subtitles viewed at Cinema Orion, Helsinki (Jean-Luc Godard), 12 Aug 2014

Of Jean-Luc Godard's first 15 feature films – the ones he made before he withdrew from commercial film distribution – I used to love all at the time except La Chinoise and Made in U.S.A. Those two did not seem to deserve as much intensive attention. The farcical approach of La Chinoise seemed callous as this is a story of a terrorist cell. The more we learned about the terrors of the "great leap forward" (causing perhaps the biggest famine in history) and the "cultural revolution" (a wholesale vandalization of cultural heritage) the more disgusting this approach seemed.

Now I watched La Chinoise as a film of unease. A film about extreme left-wing dogmatism of the worst kind, a parodical Bildungsroman (Jean-Pierre Léaud's character is called Guillaume Meister), and a pop satire where Tashlin meets Mao. It has been said that La Chinoise has been inspired by Dostoevsky's The Possessed (Godard's suicidal Kirilov is the counterpart of Dostoevsky's suicidal Kirill); it is a psychopathological study of a social radical movement turning destructive and self-destructive. In another terrible turn Véronique, on her mission to assassinate the Soviet Minister of Culture, mixes up the hotel room numbers and assassinates the wrong man.

After Le petit soldat, La Chinoise is Godard's second film about terrorism. In both he shows how violence destroys both the victim and the perpetrator.

As a political film, La Chinoise remains on the surface. Yet it belongs to the prophetic works of film history, having been made a year before the events of 1968.

La Chinoise is a talking film with non-stop recitals, lectures and dialogues. There is little action and a lot of talk.

La Chinoise is a meditation on theatre and performance art, also on the political theatre. Many classic names from Shakespeare to Goethe and Brecht are evoked. "The Theatrical Mission of Wilhelm Meister" becomes a mission of socialist theatre. After 2 ou 3 choses que je sais d'elle La Chinoise is another study in Brechtian cinema, a new approach into the V-effect.

As a visual work of art La Chinoise is rich in parody, satire, gags, bright colour resembling Tashlin, funny blocking, long takes, and a parodical agitprop approach titles, intertitles, and captions which sometimes flash by too fast. The Vertovian inspiration is growing, but at the same time there is a dimension of parody.

The last title: FIN D'UN DEBUT.

The vintage print has rain in the heads and the tails, and the colour is slightly faded but not distorted. One can still appreciate Raoul Coutard's stunning colour cinematography in this print which we screened in Academy although the official ratio is 1,66:1. It looked better at Orion this way.


Our programme note edited from Mauritz Edström's text by Sakari Toiviainen:

”Epämääräisiä ideoita vastaan on pantava selkeät kuvat”, kuuluu muuan Godardin Kiinattaren johdantolauseista. Se voisi itse asiassa olla koko Godardin tuotannon motto. Väsymättömästi hän asettaa vastakkain ja rinnakkain uusia ideoita ja kuvia. Hänen Kiinattaressa esiinnostamansa epämääräiset ideat ovat yhtä kuin länsimaalaisen maolaisuuden kuvitelma siitä, että Kiinan kulttuu-rivallankumous voidaan istuttaa demokraattisten hyvinvointivaltioiden poliittisesti jähmeään ympäristöön. Kukaan ei voi kiistää, etteivätkö Godardin kuvat olisi selkeitä: ne ovat yksinkertaisia ja selviä kuin lapsille, Maon lapsille tehtyjä. Tällä kertaa Godard on saanut aikaan vitaalin ja tasapainoisen poliittisen esseen, jossa hän myös itse ottaa kantaa ilmeisemmin kuin joissakin muissa yhteyksissä.
   
Perussävyltään Kiinan-punaiset kuvat ovat kirkkaita, mutta ideat ovat epämääräisiä, mikä merkitsee, että Kiinatar on varsin vaativa elokuva. Ääninauha pursuaa sitaatteja, väitteitä ja viitteitä maailmanpoliittiseen tilanteeseen, sellaisena kuin Godard sen koki Pariisissa kesällä 1967. Tässä elokuvassa hänen Brecht-vaikutteinen tapansa tehdä elokuvaa on jo kokonaan irtautunut sovinnaisen elokuvarealismin illuusiotehtailusta. Sijoittamalla viisi näyttelijää pariisilaiseen asuntoon, hän rakentaa mallin sellaisesta vasemmistosolusta, jollaiset useimmissa länsimaissa tällä hetkellä eivät vain opiskele Maon teorioita vaan myös vannovat hänen pienen punaisen kirjansa nimiin.
   
Tietysti nämä viisi oikeauskoista marxilais-leniniläistä lasta epäonnistuvat vallankumouksessaan. Heidän yrityksensä on lapsellinen leikki, mitä ilmentävät jo heidän käyttämänsä muovilelut, mutta se saa katastrofaalisen lopun, kun yksi ryhmän jäsenistä tekee itsemurhan, yksi suljetaan ulkopuolelle revisionistina ja muut päätyvät poliittiseen murhaan, terrorismiin.
   
Mutta elokuvan sisältämä keskustelu ja ideoitten taistelu eivät ole mitään leikkiä. Godard antaa näiden viiden nuoren esittää maolaisen kritiikkinsä ja esittää sen jälkeen yhteenvedon omaisesti oman kritiikkinsä: vastaväitteet muotoilee ranskalainen lehtimies Francis Jeanson, joka keskustelussaan erään ryhmän tytön kanssa osoittaa tyhjäksi unelman Pekingistä Pariisissa. Jäljelle jää se sosialistinen agitaatioteatteri, jonka ryhmän näyttelijäjäsen käynnistää, tällä Godard tunnustaa uskonsa taiteeseen poliittisesti vaikuttavana voimana.
   
Kiinatar on älyllinen elokuva, joka pitää katsojansa johdonmukaisesti etäällä, mutta koko ajan se tarjoaa myös pohdinnan ja keskustelun aineksia. Lakkaamatta katsoja saa ihailla Godardin kuvallista kekseliäisyyttä – ei ole sellaista Mao-sitaattia, jota hän ei onnistuisi saamaan liikkeeseen. Elokuva on täynnä gageja, muistettavimpana ja purevimpana kenties Esson tiikeri, jolla on napalmia tankissa. Ja sen yksilöllisen läheisyyden puutteen, joka väistämättä kuuluu tällaiseen poliittiseen tutkielmaan, Godard kumoaa sillä, että on löytänyt äänitorviksi sellaisia älykkäitä ja ilmaisuvoimaisia näyttelijöitä kuin Anne Wiazemsky ja Jean-Pierre Léaud.

– Mauritz Edström (1967) ST. Krediittitietoa päivitti AA 7.4.2000

Claude Channes
Titre : Mao-Mao
Année : 1967
Auteurs compositeurs : Gérard Hugé - Gérard Guégan
Durée : 2 m 11 s
Label : Fontana
Référence : 460.227

Le Vietnam brûle et moi je hurle Mao Mao
Johnson rigole et moi je vole Mao Mao
Le napalm coule et moi je roule Mao Mao
Les villes crèvent et moi je rêve Mao Mao
Les putains crient et moi je ris Mao Mao
Le riz est fou et moi je joue Mao Mao

(Voix d'enfant)
C'est le petit livre rouge
Qui fait que tout enfin bouge

L'impérialisme dicte partout sa loi
La révolution n'est pas un dîner
La bombe A est un tigre en papier
Les masses sont les véritables héros
Les Ricains tuent et moi je mue Mao Mao
Les fous sont rois et moi je bois Mao Mao
Les bombes tonnent et moi je sonne Mao Mao
Les bébés fuient et moi je fuis Mao Mao
Les Russes mangent et moi je danse Mao Mao
Giap dénonce, je renonce Mao Mao

(Voix d'enfant)
C'est le petit livre rouge
Qui fait que tout enfin bouge

La base de l'armée, c'est le soldat
Le vrai pouvoir est au bout du fusil
Les monstres seront tous anéantis
L'ennemi ne périt pas de lui-même
Mao Mao
Mao Mao
Mao Mao