Soumitra Chatterjee as Dr. Ashok Gupta, the mild-mannered doctor who is unflinching in his concern for public health. |
গণশত্রু / Ganasatru / Gonosthotru / The Public Enemy / Un ennemi de peuple / Ein Volksfeind / Nemico pubblico / Враг народа / [Kansanvihollinen] / [En folkefiende]. IN 1989. PC: National Film Development Corporation of India (NFDC). P: Ravi Malik. D: Satyajit Ray. SC: Satyajit Ray – research: Nirmalya Acharya – based on the play by Henrik Ibsen: En Folkefiende (1882) – translated into Finnish as Kansanvihollinen by Eino Palola and Katri Palola in: Valitut draamat 5 (Porvoo: WSOY, 1962) – Finnish premiere: 24.9.1889 Suomalainen Teaatteri, as Kansan vihaaja. DP: Barun Raha – 35 mm – colour. AD: Ashoke Bose. Cost: Bablu Das, Ratan Lal. Makeup: Ananta Das. M: Satyajit Ray. S: Sujit Sarkar (sound recordist), Hitendra Ghost (re-recording) – mono. ED: Dulal Dutta. C: Soumitra Chatterjee (Dr. Ashok Gupta), Dhritiman Chatterjee (Nishith Gupta), Dipankar Dey (Haridas Bagchi), Ruma Guha Thakurta (Maya Gupta), Mamata Shankar (Indrani Gupta), Subhendu Chatterjee (Biresh Guha). In Bengali. Not released in Finland. 99 min
A 35 mm print with English subtitles viewed at Cinema Orion, Helsinki (Satyajit Ray), 2 September 2016
Henrik Ibsen's drama An Enemy of the People has been filmed many times, especially in Germany, even in Nazi Germany, starring Heinrich George. On the other hand, when Arthur Miller made his acclaimed adaptation he made changes to the play's anti-democratic stand. In the age of Trump and Brexit it is easy to understand Ibsen's view that "The minority is always right" and Dr. Stockmann's dictum "Fools are always in the majority". But Ibsen and Dr. Stockmann were wrong. Democracy has its weaknesses but it is still the least unsuccessful system we know.
Satyajit Ray has changed Ibsen's drama even more thoroughly than Arthur Miller. Ingeniously he has turned the drama of the polluted water of a health spa into a story of a popular Hindi temple whose water turns out to be polluted, causing a lethal jaundice epidemic.
A convalescent from a debilitating stroke, Ray was forced to change his approach as a film director in his last three films (An Enemy of the People, Branches of the Tree, The Stranger). They are mostly confined to interiors and focused on dialogue. Much of An Enemy of the People looks like television drama. But there are also expressive exterior shots from the temple.
An Enemy of the People is a well made film. It is more static than Ray's previous films, but the drama itself is electrifying. It has a sense of urgency relevant to Ray's topical engagement in politics. Ray devoted himself to a public fight against corruption and warned Indians of religious fundamentalism. Ray himself became "a public enemy" in the ironical meaning of the title of Ibsen's play. Andrew Robinson points out that the Ibsen film adaptation started "a trilogy of corruption" in Ray's oeuvre.
"The strongest one is the one who stands alone" is the subtitle of Ibsen's play. Andrew Robinson comments that Ray turned that view upside down. Ray's Dr. Ashok Gupta is a mild-mannered man, seemingly easy prey to his ruthless brother Nishith. Nishith bullies the editor of a newspaper to cancel Ashok's article about the holy water. When Ashok arranges a meeting to warn the public Nishith sabotages it and gives Ashok no chance to explain terms of immunity. Nishith even has the meeting bombed in order to interrupt it. Ashok is fired from his job, his daughter, as well, and the family gets an eviction notice. Hired hoodlums throw stones on their windows. But in the finale a crusading reporter who has also been fired takes their side. There are signals of solidarity, and from the outside they hear a rising chorus chanting "hurrah Doctor Gupta".
The plot concept is still topical in many ways, and it provides a good dramatic structure for many kinds of stories involving a conflict between quick profit and sustainable practice.
Jerker A. Eriksson, the grand old man of Finnish film criticism, has remarked that An Enemy of the People is a blueprint for entire currents in catastrophe and horror genres, including films such as Jaws. One might list The Towering Inferno, Jurassic Park...
A good and clean print with pleasant colour; only in the beginning there is for a while a duped look.
OUR PROGRAM NOTE BASED ON ANDREW ROBINSON AFTER THE JUMP BREAK:
OUR PROGRAM NOTE BASED ON ANDREW ROBINSON AFTER THE JUMP BREAK:
Sydänkohtauksen jälkeiset viisi toimetonta vuotta olivat Satyajit Raylle hyvin turhauttavia, ja kun lääkärit antoivat hänelle vuonna 1988 viimein luvan työskennellä jälleen, hän sai ohjata vain studiolla eikä enää toimia kameraoperaattorina. Rayn oli pysyttäydyttävä interiööreissä ja keskityttävä dialogikohtauksiin – terveytensä kohentuessa Ray pystyi silti tekemään ulkokuvauksiakin.
Ulkoisten muutosten lisäksi Rayn viimeisissä kolmessa elokuvassa (Kansanvihollinen, Shakha proshakha / Branches of the Tree, Vieras menneisyydestä) on uusi sisäinen lataus. Ne muodostavat itse asiassa korruption trilogian. Uutta on uhmakas individualismi, suora, jopa haastava, puhe, ja tapahtumien sijoittaminen nykyaikaan. Viimeisinä vuosinaan Ray hyökkäsi monta kertaa julkisesti korruptiota vastaan ja varoitti hinduja uskonnollisesta fundamentalismista. Ray oli esikuvallaan lunastanut oikeuden antaa moraalisia tuomioita. Koko elämänsä ajan hän oli sivuuttanut mahdolli-suudet rikastua tai hankkia valtaa.
Henrik Ibsenin näytelmä Kansanvihollinen oli miellyttänyt Rayta aina, etenkin sen päähenkilö, ihanteellinen tri Stockmann, joka luopuu helposta elämästä periaatteidensa vuoksi. Toisaalta Ray oli samaa mieltä kuin Arthur Miller, jota häiritsi näytelmän epädemokraattinen asenne. ”Vähemmistö on aina oikeassa”, kirjoitti Ibsen. ”Hölmöt ovat aina enemmistönä”, toteaa Stockmann.
Ray siirsi näytelmän tapahtumat 1880-luvun Norjasta vuoden 1989 Länsi-Bengaliin. Työn edetessä hän muokkasi tarinaa aina vain perusteellisemmin. Hän muutti itsekeskeisen, veljeään uhmaavan lääkärin luonnetta. Hän karsi demokratianvastaiset julistukset ja muutti loppukohtauksen luonteen. Ibsenillä Stockmann lausuu: ”maailman vahvin mies on se, joka seisoo yksin omilla jaloillaan”. Rayn näkemys on vastakohtainen. Ray nostaa keskeiseksi teemaksi tieteen ja uskonnon välisen ristiriidan, mitä Ibsenillä ei ole. Ibsenillä vakavuuteen liittyy koomisus; Rayn painopisteenä on vakavuus.
Chandipur, elokuvan tapahtumapaikka, on pieni kaupunki Bengalissa lähellä Kalkuttaa. Ashok Gupta on ylilääkäri sairaalassa, jonka on perustanut paikallinen tehtailija Bhargava. Guptan veli, liikemies Nisith, on pormestaria vastaavassa asemassa, ja hän on sekä sairaalan johtokunnan että paikallista menestyksellistä hindutemppeliä johtavan komitean puheenjohtaja. Temppelin on raken-nuttanut Nisithin neuvoa noudattaen Bhargava, joka on sekä hurskas että taloudellisesti neuvokas mies.
Temppelin nostaminen draaman keskeiseksi miljööksi oli Rayn neronleimaus. Ibsenillä terveyskylpylän vesi on saastunutta; Raylla pilaantuneeksi osoittautuu temppelin pyhä vesi. Rayn idea oli valitettavasti profeetallinen: vuonna 1992, ohjaajan kuolinvuonna, monen temppelin vedestä löydettiin kolibakteereja.
Kun Ashok Gupta saa selville, että paikkakuntaa riivaava keltatautiepidemia johtuu temppelin pyhästä vedestä, hän kertoo tästä julkisessa kokouksessa omaa veljeään uhmaten, mutta väkijoukko tempautuu uskomaan veljen vakuutteluja ennen kuin Ashok saa tilaisuuden esitellä faktoja vastus-tuskyvystä.
Intiassa Kansanvihollinen sai tyrmäävän vastaanoton, mutta kansainvälisesti se sai myös paljon kiitosta osakseen. Tässä näyttelijäkeskeisessä elokuvassa näyttelijäsuoritukset ovat ensiluokkaisia, alkaen Rayn luottonäyttelijästä Soumitra Chatterjeestä, joka tulkitsee vaativan pääroolin.
– Andrew Robinsonin mukaan (Satyajit Ray: The Inner Eye. Lontoo: I. B. Tauris & Co, toinen laitos, 2004) AA 2.9.2016
No comments:
Post a Comment