79 primaveras / 79 Springs

79 kevättä
CU 1969. PC: El Instituto Cubano del Arte e Industria Cinematográficos (ICAIC). D+SC: Santiago Álvarez. Poems: Ho Chi Minh and José Marti. Cin: Ivan Nápoles. Design (diseños): A. Fernández Reboire. Trick photography (trucaje): Jorge Pucheux, Pedro Luis Hernández, Pepin Rodriguez, Santiago Peñate). S (edición de sonido y musicalización): Idalberto Galvez. S recording (grabación de exteriores): Raúl Pérez Ureta. S engineer: Carlos Fernández. ED: Norma Torrado. Negative cutting (corte de negativo): Rosalina Saavedra. Translation of poems: Félix Pita Rodriguez. Archival material: Estudios Filmicos de Hanoi. VET 16.2.1970 – 78237 – 670 m / 24 min
    M: Silvio Rodríguez.
– "Section 43" (Country Joe McDonald) rec. Country Joe and the Fish 1966*
– "Sinnerman" (trad. gospel arr. Nina Simone) rec. Nina Simone 1965
– "In-A-Gadda-Da-Vida" (Doug Ingle) rec. Iron Butterfly 1968
– "L'Internationale" (Pierre De Geyter, 1888)
– "Tiến Quân Ca" / "Song of Advancing Soldiers" (Vietnam's National Anthem, Văn Cao, 1944)
– "La era está pariendo un corazón" (Silvio Rodríguez, 1968) perf. Omara Portuondo tbc
– "Anchors Aweigh" (Charles A. Zimmermann, 1906)
– J. S. Bach: Tripelkonzert a-Moll BWV 1044: Allegro c a-Moll (ca 1716).
    Featuring: Ho Chi Minh, General Võ Nguyên Giáp, Ton Duc Thang, Nguyen Luong Bang, Aleksei Kosygin, Fidel Castro, Li Hsien-nien, Prince Norodom Sihanouk, many revolutionary leaders at the funeral.
    Languages: Spanish, Vietnamese.
    KAVI 35 mm print screened at Kino Regina, Helsinki (50 Years Ago), with a translation into Finnish by Anita Mikkonen or Mari Halonen, e-subtitles operated by Petteri Kalliomäki, 30 May 2019

Revisited 79 primaveras, a memorial of Ho Chi Minh, a communist agitprop film, an experimental film, a montage film, a psychedelic film, a trick film, an obituary in the form of a poem.

Still haunting, mesmerizing, hypnotic, shocking, surprising, reverent and irreverent.

The theme of death is conveyed via transitions from positive to negative. 

Flower power. 79 primaveras starts with time lapse images of screaming flowers opening, followed by napalm bombs falling in slow motion, the explosions juxtaposed with flowers.

The musical montage from Silvio Rodríguez, including acid rock from Country Joe and the Fish, a passionate Nina Simone spiritual, and an organ solo from Iron Butterfly is electrifying. Santiago Álvarez plays film like Hendrix played the guitar; in the finale he even burns his instrument just like Hendrix did. But in the finale the soundtrack does not underline what is on view. Instead, in stunning contrast, we hear jubilant Baroque music in the style of the Brandenburg Concertos from the Weimar / Köthen period of J. S. Bach (the composition is in fact the Triple Concerto 1044).

We follow the stages of life of a humble and committed leader. He defies history's biggest military power who has sworn to bomb Vietnam back to stone age. We know who won. This saga belongs with Herodotus's account of Thermopylai and Salamis. A little people with a grand spirit can survive an overwhelming aggressor. A place of honour next to Ho is given to General Giap, the "Red Napoleon", one of the greatest military strategists in history.

The film starts in high gear and escalates in furious crescendo to a shattering finale of material cinema. The film breaks down, images flow in parallel split-screen montages, and sprocket holes and edge marks become visible. It is a cinematic thunderstorm and a lament of the state of the socialist movements. Seen now, the finale can be seen as a prophecy of the fall of socialism, stagnated, ossified and unable to develop, betrayed by the bureaucratic, despotic, corrupt and power-greedy dictators.

The print has been well-loved, screened certainly for a thousand times, but the slightly battered quality does not prevent a very good experience of this film which indeed is like a battlefield. The print was complete at 24 minutes.

* Music historian Richie Unterberger praised "Section 43", saying its "Asiatic guitar, tribal maracas, devious organ, floating harmonica, and ethereal mid-sections of delicate koto-like guitar picking rivaled the Paul Butterfield Blues Band's East West as the finest psychedelic instrumental ever". Unterberger, Richie (2003). "Eight Miles High: Folk-rock's Flight from Haight-Ashbury to Woodstock". Backbeat Books. pp. 26–30. ISBN 0879307439. (Wikipedia)

...
Peter von Bagh dedicated a chapter for 79 primaveras in his book Vuosisadan tarina: dokumenttielokuvan historia [The Story of the Century: a History of the Documentary Film, 2007, pp. 273–274]. His points include: 1) the irony of beauty in the opening, 2) the affinity with Dziga Vertov's Three Songs About Lenin, 3) the law of grotesque juxtaposition bringing to mind John Heartfield, 4) the wizardry of creating a rich account from modest, crumpled photographs, 5) the presence of the departed in the unfathomable sorrow.

BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY JARI SEDERGREN:
BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY JARI SEDERGREN:

Kuuban vallankumouksen jälkeen yksi keskeisistä uusista laeista oli kulttuurilaki, jonka lähtökohtana oli luoda yhteys kuubalaisen kulttuurin ja vallankumouksen välille. Tehtävä oli ymmärrettävästi propagandistinen – tarkoituksena oli edistää molempien toiminta-alueiden parhaita puolia. Kansallisen kulttuurin painotuksen ohella tavoitteena oli tuoda esiin tiedollista tavalla, joka yhdessä uuden elokuvatuotannon kanssa auttaisi sivistyksellisessä työssä vallankumouksellisessa Kuubassa.

Lakia toteuttamaan perustettiin vuonna 1959 El Instituto de Cinematografía. ICAIC johti ja valvoi kuubalaista elokuvatuotantoa mielessään vallankumouksellisen mielialan kehittäminen – erityisenä kohteena oli amerikkalaisen elokuvan vastustaminen korostamalla kansallista elokuvatuotantoa. Amerikkalaisen – tai monikansallisen, kuten asia Kuubassa ilmaistiin – kulttuurin vastustaminen (antiamerikanismi) ulottui elokuvien sisällön lisäksi muotoon. ICAICin johtajat löytyivät radikaaleista filmiklubeista, joissa Julio García Espinosa, Alfredo Guevara, Santiago Álvarez ja Tomás Gutiérrez Alea olivat oppineet tuntemaan toisensa jo ennen vallankumousta.

Santiago Álvarez oli kuubalaisen uutis- ja dokumenttielokuvien tuotannon ja liikkuvan elokuvakiertuetoiminnan perustajia. Hän ei tyytynyt tekemään uutis- ja dokumenttielokuvia perinteisillä metodeilla, vaan uudisti genrejä ja työtapoja jatkuvasti kokeiluillaan. Uusien muotojen etsimisen arvoa nostaa se, että varsinkaan uran alussa tekniset olosuhteet eivät olleet korkeatasoisia. ICAIC:n dokumenttielokuvien tuotannosta ja elokuvalehdistä vastannut Álvarez nousi nopeasti Fidel Castron "viralliseksi elokuvaajaksi". Propagandatehtävästä huolimatta – vertauskohtana ovat silloin Leni Riefenstahl, Dziga Vertov tai Roman Karmen – Álvarezin esteettiset kokeilut jatkuvat.

Álvarezin 120 elokuvan kokonaisuudesta valtaosa on dokumentteja, mutta mukaan mahtuu muutama animaatio- ja fiktioelokuva. Dokumenttien aihepiirit ovat kansainvälisiä Aasiaa ja Afrikkaa myöten ja elokuvien kohteiden henkilögalleria laaja: mukana ovat Fidel Castron ohella mm. Ernesto Che Guevara (Una foto recorre el mundo tai Hasta la victoria siempre), Ho Tsi Minh (79 Primaveras), Salvador Allende ja Chilen va-semmistoajan kulttuurinen johtonimi, muusikko Victor Jara.

79 kevättä -elokuvaa edelsi elokuva Hanoi, tiistai 13. päivä (1967), jossa Álvarez ja hänen kuvaajansa Napoli onnistuivat tallentamaan amerikkalaisten suurhyökkäystä miljoonien siviilien kaupunkiin, pääkaupunki Ha-noihin. 79 kevättä perustuu 79-vuotiaana vuonna 1969 kuolleen Ho Chi Minhin (alun perin Nguyen Ai Quoc) runoihin: elokuva käy läpi Pohjois-Vietnamin johtajan elämänkerran tiiviissä muodossa. Vannoutuneena sosialistina Álvarez tukee kaikin tavoin Kuuban vallankumousta, mutta elokuvan estetiikka lähestyy avantgardismia, välittämättä narratiivin peruslaeista, sillä ohjaaja on, kuten usein mainittu, runollisten kuvien ja tunteita herättävän visuaalisen kommentoinnin mestari.

Ho Chi Minh nähdään elokuvassa turhaa sentimentaalisuutta karttavalla tavalla varhaisena vallankumouksellisena, vaatimattomana opiskelijana, ratsastamassa aasilla ja miettimässä kirjoituskoneen äärellä. Amerikan rikosten todistelu sijoittuu elokuvan loppuun dokumentaarisiin otoksiin, jotka leikataan ristiin surevan kansan keskellä kulkevaan Ho'n hautajaissaattueeseen. Elokuva on vuonna 1998 kuolleen Álvarezin radikaaleimman vaiheen radikaalein teos.

Esteettisestä näkökulmasta negativiikuvien vaihtuminen positiivikuviin on Álvarezin kuvakielen tyylikkäimpiä oivalluksia – sitä korostaa kuvan moninkertaisesta kopioinnista seuraava rakeisuus, jonka tehtävänä on taiteellis-ideologisesta ja teoreettisesta näkökulmasta korostaa elokuvan materialistista luonnetta. Álvarezin tyypillisimpiä piirteitä dokumenttielokuvan uudistajana on myös hänen radikaali tapansa yhdistää kuvaa ja ääntä. Elokuva voitti Tampereen elokuvafestivaaleilla ensimmäisen Grand Prix-palkinnon vuonna 1979.

– Jari Sedergren 18.1. 2005