 |
| Kari Tapio ja Pia Viheriävaara. 2001. Kuva: Seiska. |
Peter von Bagh 21.12.2010
Tosissaan eletty elämä
"...kaunein lahja, mitä taiteilija voi yleisölleen antaa."
Joulukuu 2010. Me suomalaiset vihasimme viikatemiestä syvemmin kuin koskaan. Meitä aidosti yhdistävät ja puhdasta ihmisyyttä ilmentävät persoonallisuudet ovat mielettömän tärkeitä epävarmuuksien keskellä ja nakertuvan perusturvallisuuden aikana. Kun Kari Tapion tie päättyi, hän oli ehtinyt esiintyä kuudella vuosikymmenellä. Tie oli pitkä, muutokset tietämäämme hurjempia siinä Suomessa jonka läpi, mitään paikkaa tai ketään kansalaista unohtamatta, hän matkusti työnsä puitteissa. Ja hän oli peruskallio.
Viihteen merkittävät ihmiset eivät tuo elämäämme vain tunteita vaan tunne-elämän vuosikertoja, eivät vain meidän yhteistä elämäämme vaan sukupolvien ketjun elämän. Hienoimmilla hahmoilla tämä perustehtävä, ihmisyyden kantajan rooli, korostuu. Näin Tapio Rautavaaran persoonassa eilen, näin Kari Tapion persoonassa tänään.
Molemmat kuolivat lomapäivänään jollaisia heillä oli kovin vähän. Heidän kaltaisensa ihmiset ovat paitsi elämänalueensa lahjakkaimpia myös työteliäimpiä. Vaikka "haulit himaan" -vitsit olivat miehille rakkaita, koskaan ei ole syntynyt vaikutelmaa että tuo työ tehtiin vain oman toimeentulon vuoksi. Oli kysymys kutsumusammatista ja työstä jonka tulokset ovat meidän rivikansalaisten elämisen hienointa laatua.
Tämä ihmislaji on erityinen. Ehkäpä Kari Tapio olisi hiukan kavahtanut jos hänen kohdallaan olisi ottanut puheeksi tavallisen ihmisen sankaruuden, vaikka siitähän juuri oli kysymys. Kari Tapio ilmensi tavallista elämää elävien suomalaisten tuntoja ja kohosi itse ymmärryksessään epätavallisen sfääreihin. Hänellä oli ikioma elämänalueensa, se tavallisin, ja kohdistamalla siihen katseen jossa oli sekä lahjomattomuutta - hän ei koskaan säästänyt itseäänkään - että hellyyttä hän osoitti tuon tavallisen elämänpiirin erityisen säteilyn.
Se on kaunein lahja mitä taiteilija voi yleisölleen antaa. Kysymys on elämän merkityksestä ja itsetunnon hienosäikeisimmistä kerroksista. Hän tunsi elämän jännevälin kuten vain harvat. Vastaavia majakoita olivat Olavi Virta, Tapio Rautavaara, Elvis Presley, countryn legendat. Yhdisti näitä, löysi vastaavuuksia, koska tavallinen elämä on samanlaista, kiehtovaakin.
Tavallisuuden salaisuus
En mainitse nimiä sattumalta. He elävät kaikki Kari Tapion lauluissa. Hänellä oli vaikuttava ja erittäin persoonallinen kyky yhdistellä vaikutteita ja mielikuvia, ja samalla pitää ne ehdottomasti tavallisen elämän tasossa, oli elämänpituinen johtolanka.
Kaksi asiaa kietoutuu.
Ensimmäinen on elämän tavallisuus. Sama piirre on Kari Tapion levyjenkin salaisuus. Kun niitä kuuntelee, huomaa että yhtä paljon kuin suurimmat hitit meitä koskettavatkin aivan tavalliset tulkinnat ja hetket. Mieleeni tulevat Mika Waltarin sanat ystävästään maalari Aimo Kanervasta: "Kanerva yritti löytää, ja mielestäni löysikin suomalaisen maiseman joka edusti pysyvyyttä sen vaihtelevien vuodenaikojen keskellä. Hän vältti kuvaamasta ääri-vuodenaikoja, joten hän ei maalannut koskaan keskikesän kauneinta päivää, tai mitään vastaavaa, vaan muutoskohtia, kevättä tai syksyä tai hetkiä jolloin maisema muuttuu toiseksi. Hän on sitoutunut omaan kovaan kansaansa erämaissa, soissa, vuolaitten virtojen rannoilla ja tunturien juurella, sitoutunut synnyinmaahansa."
Toinen seikka on Suomen muuttuminen. Mullistumisemme on tietäen tai tietämättämämme ollut maailmanennätysluokkaa. Arkiset tilanteet, jälleen tietämättämämme, ovat usein tunteen ja psykologisten mielenliikkeiden tasolla niin monimutkaisia että monista korkeakulttuurin ylistämistä sankareista ei niiden ratkomisessa ole pienintä apua. Siksi tarvitaan viisaita, terapeutin valmiudet ja enemmän sisässään kantavia aitoja kansantaiteilijoita, tai sanokaamme että on aarteista suurin jos keskuudessamme elää ja vaikuttaa "rehti, suoraselkäinen, nöyrä kansan mies". Näitä sanoja Kari Tapio käytti Markku Veijalaisen ohjelmassa kaksi kuukautta ennen kuolemaansa.
Peruskertomuksen rakennuspuut
Kari Tapion elämästä on jo vuosia kiertänyt eräänlainen peruskertomus jonka useimmat suomalaiset ovat kuulleet tai siitä lukeneet. 22. marraskuuta 1945 Suonenjoella alkanut ja 8.12.2010 kotipihalle päättynyt tarina on nyt saanut rajamerkkinsä. Siinä on paljon työtä ja perhe, jonka vaiheet nekin lopulta kietoutuivat työhön tavalla joka on vaikuttava: myrskyisien vaiheiden jälkeen tärkeiden asioiden välillä ei enää ollut railoa, ne olivat saumattomasti yhtä.
Kuviossa on tavallisia asioita ja epätavallinen määrä suuria tunteita. Sellaisia ovat esimerkiksi 1950-luvun mielikuvat.
Tuo vuosikymmen välkehtii viihteen historiassa taianomaisessa hohteessa. Se oli kaikki kaikessa myös Kari Tapiolle - esikuvana, monien rakkaiden laulujen lähteenä. Tapio Rautavaara kiersi maata ja loi reissumiehensä myytin. Olavi Virta lauloi upeimmat levynsä. Jossain etäämpänä Elvis Aaron Presley aloitti uran jonka laineet tunnettiin meilläkin. Tuon virityksen yhdistäminen perikansallisiin vaikutteisiin on ollut monen hyvän suomalaisen tulkitsijan ydinajatuksia.
Iskelmän alueella sitä hallitsivat ensiksi sodan kokeneet ja sen vuosina karaistuneet viihdyttäjät. Monet uudet esiintyjät jotka olivat aikaansa niin puhtaasti ettei heitä voi kuvitella seuraavalle vuosikymmenelle - vaikkapa Metro-Tytöt eivät olleetkaan enää mukana.
Rikkinäisen 40-luvun ja valtavien muutoksien 60-luvun välissä 1950-luku on kuin kapselissa oleva aika. Iskelmän kultakaudeksi sen tekee täydellinen vakavuus. Vuosikymmenen esiintyjiä ei pyyhkäissyt pois rautalanka vaan äkkinopeasti muuttunut yhteiskunta. Arvoja jäätiin kuitenkin kaipaamaan. Erilaiset nostalgian muodot viestivät tätä joka suunnasta.
Kari Tapio oli tuon vuosikymmenen alussa viiden vuoden ikäinen ja sen päättyessä 15-vuotias. Siinä iässä yksinkertaisesti ei pelkästään tapahdu paljon vaan melkein kaikki. Varhaisimpia uraan viittaavia yksityiskohtia on hetki jolloin poika kuuntelee vanhasta grammarista Olavi Virran ääntä. Tiikerihai ja Kuningaskobra, 50-luvun eksoottisten kaipuiden perusiskelmät, luovat luistinradan hämärässä kiehtovan tunnelman. Myös kansainväliset äänet, nimenomaan Elvis kärjessä, kiinnostivat.
Kultainen kyky säilyttää tärkeimmät kuvat
Kari Tapion uran alku sijoittuu 1960-lukuun jonka päättyessä hän oli 25-vuotias. Kausi ei ollut suurimpien mullistuksien aikaa pelkästään Suomessa vaan koko Euroopan mittakaavassa. Hän kertoi laulaneensa jossain aloittelevassa vaiheissaan melkein pelkästään Elvistä. Mutta ennen kaikkea hänen ensimmäinen haasteensa oli yhdistää mielessään 50- ja 60-lukujen aivan erilaiset maailmat. Se oli kenraaliharjoitus sille mikä tuli olemaan hänen ydinosaamistaan. Hänen rakentamansa yhteenveto oli paljon kompleksisempi seikka kuin me yleisesti ottaen osaamme ymmärtää
Kun tausta on tämä, on erityisen merkitsevää painottaa ettei Kari Tapio koskaan kuulunut niinsanottuun nostalgia-aaltoon. Hän ei siis laulanut ikivihreitä vain sen vuoksi että joku nimenomainen laulu toisi helppoja pisteitä tanssipaikoilla. Hän ruumiillisti jotain tärkeämpää. Kukaan hänen korkeimman kaarensa aikakauden laulajista ei kuitenkaan hänen laillaan ole kosketuksissa sen moraalisen vakaumuksen kanssa jota 1950-luvun viihdettä hallinnut sukupolvi edusti. Kari Tapion laulujen arvomaailma on perinteinen, mutta ei takautuva. Se ei perustunut nostalgiselle surutyölle. Sen näkökulma ja kuulokuvat yltävät yli neljän vuosikymmennen.
Monet laulut olivat tapetilla jo silloin kun hän aloitti. On säväyttävää kuulla Kari Tapion tulkinta Tähti ja meripoika -klassikosta, kuten kai voi sanoa kun kysymys on yhdestä Olavi Virran rakastetuimmasta tulkinnasta. Ei puhettakaan jäljittelystä. Laji on aivan toinen, mutta totuus ja tunteen painokkuus täsmälleen samat. Kari Tapio ei toteuttanut "moderneja" muunnelmia pelkän itsetarkoituksen vuoksi.
Kari Tapio ei unohtanut mitään. Hänellä oli kyky pitää mielessä ihmisen ensimmäiset ja kaikkea merkitsevät lapsuuden ja varhaisnuoruuden kuvat: elävöittää, dramatisoida ajallisesti jo kaukaiset muistot. Siksi hän kirjoitti meidän ja vain meidän yhteisten tunteittemme historiaa. Näin tapahtui melkein yksittäisistä lauluista riippumatta, siis silloinkin kun laulujen lähde oli kansainvälinen, jopa silloin kun laulu sinällään ei ollut maailman hääppöisin.
Lehtiä suomalaisuuden aikakirjoista
Mitkä sadoista lauluista jäävät suomalaisuuden aikakirjoihin?
Myrskyn jälkeen on kotoista tekoa, Veikko Samulin ja Kari Tapion yhteinen luomus. Mutta Olen suomalainen on paradoksaalisesti italialaista alkuperää, kuten myös Juna kulkee (Il treno va). Sen paikka taas on komeasti Hopeisen kuun, Virran klassikko joka sekin oli italialainen - rinnalla. Tämä kertoo aikakaudesta jolloin kansainväliset seikat ovat viimeinkin asettuneet suomalaiseen verenkiertoon luonnollisesti. Laulaja on aina aikansa tulkki, tai kuten joskus olen isompaa taustakuviota luonnehtinut: iskelmä on kansakunnan salainen historia.
Virta on tässä mainittu jo muutamankin kerran. Esille on toki syytä ottaa muitakin Kari Tapion yhteydessä mainittuja nimiä. Erityisesti muutamien laulajien manttelia on melkein väkisin yritetty asetella hänen harteilleen. Kotimaisista Tapio Rautavaara ja ulkomaisista Johnny Cash ovat sitä paitsi hyvinkin luontaisia vertauskohtia, ylipäätään kantrimusiikki - mukaanlukien elämäntapaan liittyvät assosiaatiot - on tärkeä assosiaatio. Siinäkin kuvio on sympaattisen korostumaton: Kari Tapio on suomalaisen kantrin suuri nimi ilman että hän itse tekee siitä mitään numeroa. Niinpä meillä muillakaan ei siis ole mitään tarvetta höyrytä asiasta yhtään enempää.
Kari Tapion itsellisyys on aina niin suvereeni, hänen arvovaltansa niin vahva, ettei hän ole pyöriteltävissä pätkääkään. Kun hän tulkitsee mainittujen herrojen - jotka hän varmasti mainitsee idoleinaan - lauluja, hän on puhtaasti Kari Tapio. Kuulijan mieleen ei hetkeksikään tule mitään muuta, ei edes vertailu.
Sama koskee kosketuskohtaa ns. crooner-laulajiin. Tällä nimellä on kutsuttu 1940-luvulla kiteytynyttä merkittävien tulkitsijoiden heimoa. Kari Tapio itse mainitsi monessa yhteydessä Nat King Colen ja Dean Martinin nimet. Tämä Amerikoissa hioutunut esittämisen tyyli on Suomessa muuttunut lihaksi vain aniharvoin. Laulaja antoi usein vaikutelman "ettei tee mitään". Hän ikäänkuin kommentoi, tietäen että sekä jokaisella laululla että kuulijalla on melkoiset historiat. Laulaja tulkitsee niitä vasten, ei melodramatisoi itseään metsään.
Tavallisuuden valo
Tällaisen opin Kari Tapio sisäisti hienosti. Juuri siksi tavallisuus saa suuren valovoiman: kyse on puhdistetuista tunteista, ei siis siitä että niitä ei ole. Tunteita ei tuoda kosiskellen etualalle, ne ovat jossain taustassa, jossain syvällä. Sielujen kohtaaminen tapahtuu nimenomaan kontaktissa joka tapahtuu laulajan ja hänen kuulijansa, yksilöllisen ja joukossa kasvavan, välillä.
Heimoyhteyteen on luettu myös Irwin Goodman ja Badding koska kansa on heidätkin hyväksynyt virheineen ja puutteineen, kuten se on hyväksynyt Kari Tapion korpivaelluksen. Toinen mahdollinen malli on että elämäntavan draamat tuottavat häiriöitä julkisuuskuvaan. Joitain rangaistaan elämäntavoista, toisten maine kohentuu. Kuten Kari Tapion, ja näin ennen kaikkea yhdestä painokkaasta syystä: hän oli rehellinen yleisöään ja itseään kohtaan.
Rauli "Badding" Somerjoen lisään tähän pieneen listaukseen mielelläni siitäkin niistä täsmällisistä syistä jotka yhdistävät hänet Kari Tapion saavutukseen. Molemmat ovat vaivattoman oloisesti löytäneet synteesin suomalaiskansallisen iskelmän ja moninaisten kansainvälisten vaikutteiden välillä. Painopisteet vain olivat eri: Kari Tapiolla kantripainotus Baddingin rokin vastineena. Nuo vaikutteet yhdistyivät suomalaiseen perusaineeseen tavalla joka on väärentämättömästi meitä, kuin Aleksis Kiven teksti.
Ihminen tuotekehittelyjen ulkopuolella
Koska en itse tavannut Kari Tapiota kuin muutaman kerran, haluan syventää näkökulmaa viittaamalla ystävän mielipiteeseen. Vexi Salmen rivejä ei voi parantaa:
"Kari Tapiokin on sankari, mutta samalla myös jätkä ja tavallinen ihminen. Hän on esimerkki siitä, kuinka työläispoika voi nousta omasta sosiaalisesta luokastaan esikuvaksi. Hänen uransa on mahdollisuus, joka on myös kuuntelijoilla. Hän ei ole vain ihailijapostikortti tai retusoitu juliste, hän on lihaa ja verta. Hänen elämänsä ei ole mysteeri. Siihen ovat sisältyneet samat vastoinkäymiset, murheet ja arkiset askareet kuin kenen tahansa elämään. Hänet erottaa yleisöstä vain se, että hän on onnistunut omissa unelmissaan. Siksi yleisö suo hänelle samat heikkoudet ja puutteet kuin itselleen."
"Iskelmä" näet tuskin on meidän päivinämme korkeimmassa kohdassa. Sitä revitetään joka suuntaan, melkein kaikki kulutetaan ylinopeudella loppuun. Kari Tapio oli tämän keskellä luonnonvoima. Hänellä oli monta esiintymisfoorumia: tanssilava joita entisten tuhannen sijasta on nykyisin alle sata, konserttilavat joiden keskellä monet Tapiota vähemmän voimakkaat ovat vieraantunut näky, äänilevy, televisio.
Mikä vain näistä: media tai esiintymistilanne tuntuivat kietoutuvan häneen, rakastavan häntä, hänen ääntään, hänen karhumaista olemustaan. Hän nauttii yleisön ehdottominta kunnioitusta monesta syystä. Hän oli kaikkinaisten manipulaatioiden ja tuotekehittelyjen ulkopuolella ja juuri siksi epätavallinen aarre standardisoituna aikana. Esiintymisen ytimessä oli eräänlainen minuuden sammutus - ja sen tuloksena vankin lavaminuus mitä voi kuvitella.
Huomaan kaiken aikaa hipaisevani vastakohtia. Yllättävät jännitteet ovatkin varmaan Kari Tapion taitelijapersoonan - tutunomaisen ja arvoituksellisen - yksi selitys. Otan täydennykseksi vielä yhden vastakohtaparin: tavallinen ja - pyhä.
Vexi Salmi on oivaltanut jotain tämänsuuntaista kun hän kirjoittaa Myrskyn jälkeen -laulun tunnustuksellisuudesta.
Laulun eräänlainen sisar on toinen Veikko Samulin ja Kari Tapion yhteistyö Valoon päin. Tapio on - jälleen Vexin sanoin - "loihtinut sen tekstiin gospelmaisia ulottuvuuksia". "Laulu soi kuin kiitoshymni", jatkaa Vexi. "Se valaa uskoa elämän jatkuvuuteen ja kohoaa kertosäkeessä iankaikkisuuden kirkkaisiin säveliin."
Vuoropuhelun vakaumus
Lopettelen tätä kirjallista aikamatkaani 19. joulukuuta 2010. Kari Tapion syyskiertueen piti päättyä tänään. Odysseus palasi retkiltään kotiin. Tapahtumasarjassa on modernin myytin täydentäviä aineksia, mutta raadollisemmin viimeisiin vaiheisiin kietoutui kokonainen elämä: ammatin raskaus, satsauksen ehdottomuus, riskien ainainen puhallus niskassa. Muusikonelämän sopisi olettaa olevan luovaa toimintaa viimeisen päälle. Silti aika monet "viihteen" tai yleensä taiteellista toimintaa harjoittavat ihmiset ovat kiusallisen taipuvaisia vetäytymään henkiselle varhaiseläkkeelle. Ja vieläpä heti kun asemat on vahvistettu edes hipaisevasti.
Keskitytään urakehitykseen, ulkoisten merkkien vahvistamiseen, mekaaniseen suoritukseen tai taiteilijan tapauksessa bravuurinumeron toistoon. Maa on täynnä vanhoja ihmislevyjä joiden kuluneisuus tulee joskus räikeästi ilmi ja useimmiten ei, koska kerran hankittu myötätunto säilyy.
Kari Tapio taas oli varuillaan, mitä ei tyynen ja konstailemattoman ulkokuoren alta heti tullut ajatelleeksi. Hän tiesi että toisto on jo valheen puolella - ja missä muussa se ankarammin testataan kuin laulajan työssä kun hän nousee ilta illan jälkeen laulamaan myös kappaleita joita on tulkinnut aikaisemminkin, ehkä tuhansia kertoja.
Eräätkin laulut kulkeutuivat siis jo ensimmäisiltä keikoilta, ja voi vain arvailla, miten monta kertaa Kari Tapion useimmin laulama laulu on ehtinyt tavoittaa kuulijakunnan. Se on luultavasti muuttunut yli neljän vuosikymmenen aikana arvaamattomilla tavoilla. Olennaisempaa kuin esityskertojen määrä on kuitenkin ettei kukaan muista kertaakaan jolloin Kari Tapio ei olisi tosissaan. Tiedossa ei myöskään ole tapausta että rutiini olisi sivuuttanut tunnun alkuperäisesityksestä. Sen hän saa kaikkeen: vanhoihin, uusiin, itse tekemiinsä yhtä hyvin kuin käännösiskelmiin.
Kaaren pituus on avain melkein kaikkeen. Nuori muusikko ja laulaja otti ensiaskeleensa ensin Pohjanmaan pienissä paikallisissa iskelmäkilpailuissa ja "varmisti paikan keskeisenä maakunnallisella laulajana".
Hän kuului niihin artisteihin jotka olivat "totaalisia". Tämä tarkoittaa paitsi itse musiikkia myös sitä kuuntelevien ihmisten maksimaalista huomioon ottamista. Kuulija ja ihminen oli vuoropuhelun aktiivinen osapuoli, ei pelkkä kohde tai lompakko. Huolenpito sisälsi myös vakaumuksen että levytetty musiikki olisi niin elävää kuin mahdollista. Tiedämme että Kari Tapio, toisin kuin useimmat kollegat, seurasi studiossa tarkasti kaikki työvaiheet, oli sitten kysymys soittimien soundin sääntelyistä tai levyn lopullisesta masteroinnista tai kannen yksityiskohdista.
Ihmiseltä ihmiselle
Aikamme elää suuren kaksintaistelun merkeissä: vanhan maailman arvokas käsityöläisyys, ihmisen kosketus vastaan teknologia jonka ehdoilla meidän pitäisi muka kulkea kritiikittömästi ja kuuliaisesti. Kari Tapion studiotyöskentelyssä vallitsi bändimeininki. Ihmiseltä ihmiselle.
Ja niin Kari Tapio sitten oli aina vain parempi, kuten Ilkka Vainio kuoleman jälkeisellä viikolla kerta kerran jälkeen liikuttuneena muisti. Tavallaan hän oli myös aina vain inhimillisempi, täydemmin ihminen, mikä tuntuu hänen kuolemansa aiheuttaman maansurun syvyydessä. Ei sillä niin monta vastinetta ole.
Tai kuten Kari Hotakainen kauniisti tiivistää:
"Vuodet kuluivat, ääni kiersi maata ja syveni. Siihen tarttui eletyn elämän nukka ja kuljetun tien hiekka."
Kari Tapio oli raja-aitojen kaataja. Hän osasi niveltää yhteen monien eri alueiden voimavarat. Hänellä oli henkistä voimaa elvyttää lauluihinsa suuret perinteet. Erilaiset, myös keskenään melkein ristiriitaiset vaikutteet olivat vuosi vuodelta käytössä yhä notkeammin ja ilmaisevammin.
Tämän vuoksi Kari Tapion arvovalta ja häntä kohtaan tunnettu kiintymys oli niin varauksetonta. Tämä koskee kaikkia ryhmiä, niin "vanhan koulun" iskelmälaulajia, poppareita kuin rock'n rollin väkeä. Viimemainittujen kunnioitus on kaiketi vaikeimmin hankittavissa, koska heidän olemisensa perustoja ovat lahjomattomuus ja kunniakoodi. Ehkä Kari Tapion tarina olikin lähellä tuota maailmaa - rokin ensimmäisen sukupolven rohkeita heittäytyjiä, gladiaattoreita, itsensä vereslihalle polttaneita hahmoja. Samalla kun hän oli "iskelmälaulaja". Isolla kirjaimella.
Yksi tärkeimmistä asioista on vielä mainitsematta: Kari Tapion lämpö. Kun katsomme kuulijoiden kasvoja konserttitelevisioinnista, tämä erityinen ominaisuus on käsikosketeltava. Samoin kun olemme yksin, kuuntelemme hänen levyään ja kuulostelemme itseämme. Kari Tapion hahmosta liikututaan kuin leiritulen äärellä.
Peter von Bagh
No comments:
Post a Comment