 |
| Judith Godrèche: Moi aussi (FR 2024). IMDb: "Director Judith Godrèche received 6000 testimonies from victims. In "Moi aussi", she invites a thousand of them to occupy an avenue in Paris, in full public view. A young woman brings together this human forest to help them speak out." |
RANSKAN ME TOO
Antti Alanen
Ranskan elokuvamaailman kuumimmaksi puheenaiheeksi vuonna 2024 nousi Me Toon toinen aalto. Heräsi myös keskustelu siitä, onko seksuaalista hyväksikäyttöä oikeutettu auteur-ajattelulla.
Ranskalaisen Me Too -keskustelun toisen aallon käynnisti näyttelijä Judith Godrèche, joka korotti äänensä ”vaikenemisen salaliittoa” vastaan, josta hän syyttää ranskalaista elokuvayhteisöä. Hän sanoi, että kaikki tietävät seksuaalisesta häirinnästä, mutta vain harva uskaltaa puhua siitä.
Jo koko kansainvälisen Me Too -keskustelun alkaessa lokakuussa 2017 Godrèche oli ensimmäisten joukossa syyttämässä Harvey Weinsteinia, jonka uhriksi hän oli joutunut Cannesin elokuvajuhlilla ollessaan edustamassa elokuvaa Ridicule (1996).
Godrèche muutti perheineen vuonna 2011 Los Angelesiin, mistä hän vuonna 2023 palasi Ranskaan ja ohjasi ja kirjoitti Artelle puolielämäkerrallisen minisarjan Icon of French Cinema.
Godrèche alkoi kertoa alkutaipaleestaan elokuva-alalla ja suhteestaan ohjaajaansa Benoît Jacquot’hon (s. 1947). Heidän tutustuessaan vuonna 1987 Godrèche (s. 1972) oli alaikäinen. Hän muutti asumaan Jacquot’n luo.
Tammikuussa 2024 Godrèchen tietoon tuli psykoanalyytikko Gérard Millerin (s. 1948) dokumenttielokuva Les Ruses du désir: l’interdit (2012), jossa Jacquot kertoo intohimostaan nuoriin tyttöihin: ”elokuvanteko on hyvä suojaverho sellaiseen”. Miller ja Jacquot ovat lähiystäviä, samoin ohjaaja Jacques Doillon (s. 1944), joka hänkin hyväksikäytti Godrèchea tämän ollessa alaikäinen.
Helmikuussa 2024 Godrèche teki rikosilmoitukset Jacquot’sta ja Doillonista. Ohjaajat kiistivät syytteet ja sanovat olleensa tietämättömiä siitä, että Godrèche oli alaikäinen. Mutta monet muutkin näyttelijättäret kertoivat hyvin nuorina kokemastaan hyväksikäytöstä. Oli ilmeistä, että kyseessä oli paitsi yleinen käytäntö myös sen mahdollistava hyssyttelyn kulttuuri.
Ranskalaisen elokuvan juhlapäivänä, César-gaalassa 23.2.2024, Godrèche sai puheenvuoron seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Se on yksi elokuvan historian suurista puheista. Se päättyi sitaattiin Jacques Rivetten elokuvasta Céline et Julie vont en bateau (”olipa kolmannenkin kerran, mutta se ei mennyt enää kuten edellisillä kerroilla”). Aplodeeratessaan ennen ja jälkeen puheen Ranskan elokuvamaailma osoitti kunniaa seisaallaan. Gaalassa, jossa Justine Trietin Putoamisen anatomia voitti pääpalkinnot, vallitsi ensi kertaa tasapaino mies- ja naistaiteilijoiden välillä.
Toukokuussa 2024 Godrèchen lyhytelokuva Moi aussi lisättiin Cannesin elokuvajuhlien viralliseen ohjelmistoon. Se kiteyttää seksuaalisten väkivallan uhrien tarinoita pohjana Godrèchen Instagram-haaste, johon tuli noin 6000 vastausta. Heinäkuussa Jacquot sai rikossyytteet kahden muun näyttelijättären raiskauksista.
Hyväksikäytöstä elokuva-alalla tuli keskeinen teema mediassa, ja Le Monden viikkolehdessä 24.2. porauduttiin laajemmin asioiden taustoihin, myös auteur-politiikkaan ja Jacques Lacanin psykoanalyysiin. Väitettiin, että auteur-politiikkaa harjoittava elokuvalehdistö on nostanut jalustalle konnuuksia harjoittaneita tekijöitä ja siten oikeuttanut hyväksikäyttöä tai ainakin vaiennut siitä. Myös lacanilaisessa psykoanalyytikkoyhteisössä oli katsottu hyväksikäyttöä läpi sormien.
Nämä ovat raskaita syytteitä, joihin elokuvakirjoittajien ammattikunta on reagoinut vakavasti. Onko lähestymistavoissamme vinoutumia ja näköharhoja, joita on käytetty syrjinnän ja hyväksikäytön legitimoimiseen?
Politique des auteurs ja Me Too
Onko tekijänpolitiikka oikeuttanut seksuaalista hyväksikäyttöä elokuva-alalla? Jos, niin kyseessä on ajattelun leväperäisyys ja käsitteiden väärinkäyttö asenteena ”koska olen suuri taiteilija, voin kohdella muita miten tahansa”.
Tekijänpolitiikka on elokuvakritiikin historian kuuluisin käsite. Se sai alkunsa 1.9.1954 François Truffaut’n kirjoittaessa Arts-viikkolehteen artikkelin ”Sir Abel Gance”, jossa ensi kertaa esiintyi ilmaisu ”politique des auteurs”. 22-vuotias kriitikko puolusti innokkaasti veteraanin uusia elokuvia, jotka saivat muilta täystyrmäyksen. Truffaut’n mielestä suuren taiteilijan visiota kannatti etsiä myös myöhäiskauden tuotannosta.
Nuoret ranskalaiset kriitikot aloittivat väittelyn siitä, ketkä kuuluvat tekijöiden pantheoniin. Olemme unohtaneet, miten radikaalista käänteestä oli kysymys. Howard Hawks ja Alfred Hitchcock eivät olleet arvostettuja taiteilijoita ennen kuin ranskalaiset ottivat heidät vakavasti. 1950-luvun elokuvamaailmaa hallitsivat studiot ja tuottajat, ja elokuvia markkinoitiin tähtien nimillä. Ranskalaiset osoittivat, että näissäkin oloissa syntyi persoonallista taidetta. Tekijänpolitiikka syntyi vastapainona tuottajanpolitiikalle ja tähtijournalismille, ja toisaalta nuoret kriitikot irtisanoutuivat ns. laadun elokuvasta ja kuvitetuista klassikoista. Uuden aallon kriitikoiden mielestä tekijän näkemys saattoi toki ilmetä arvovaltaproduktiossa mutta yhtä hyvin genre-elokuvassa.
Luku sinänsä on amerikkalainen ”auteur theory”. Sekin on ranskalaisten inspiroima, mutta termiin sisältyy sekä ajatusvirhe että käännösvirhe. ”Politique des auteurs” ei ollut mikään teoria vaan elokuvakritiikin käytäntö.
Kumpikaan niistä ei sisältänyt mitään sellaista, joka olisi oikeuttanut ohjaajan mielivaltaista käyttäytymistä työtovereita kohtaan, saati sitten seksuaalista häirintää. Seksuaalinen häirintä ja ”casting couch” oli todellakin juuri 1950-luvulla hillittömimmillään, mutta se liittyi studiojohtajien suuruudenkauden isäntävaltaan, joka toi mieleen sulttaanien haaremit tai feodalismin ensi yön oikeudet. Monelle Weinsteinin harjoittama liukuhihnamainen hyväksikäyttö kuulosti paluulta 1950-luvulle.
Ensimmäisen polven auteur-kriitikoista tuli sittemmin itse elokuvaohjaajia. Jacques Rivetten feministisestä klassikosta Celine et Julie vont en bateau Godrèche sai puheensa loppunoston. Éric Rohmerilta kysyttiin, miten hän saa elokuviinsa aina uusia upeita nuoria naisnäyttelijöitä. ”Koska kohtelen heitä kunnioittavasti”.
Kiinnittää huomiota, että konnuuksista syytetyt Benoît Jacquot ja Jacques Doillon kuuluvat seuraavaan sukupolveen. On ollut sydäntäsärkevää löytää syytettyjen galleriasta myös sellaiset mestarit kuin Claude Lanzmann ja Jean Rouch, molemmat nyt jo kuolleet.
Boheemit ja pyhät hirviöt
Vaikka tekijänpolitiikka itsessään tuskin liittyy hyväksikäyttöön, toinen keskustelussa mainittu perusilmiö ”monstre sacré” (”pyhä hirviö”) voi herättää ajatuksia. Ranskalaiset kuten muutkin rakastavat elämää suurempia tähtiään ja heidän hillittömyyksiään ja ylilyöntejään, jotka kuuluvat ikään kuin tähtien toimenkuvaan ja ovat elättäneet sensaatiomediaa 1800-luvulta alkaen. Käsitteen loi Jean Cocteau vuonna 1940 kirjoittamassaan näytelmässä. Hän viittasi Sarah Bernhardtiin (1844–1923), aikansa kansainväliseen supertähteen, jolla oli myös huomattava osa elokuvan historiassa. Kuningatar Elisabeth (1912) sai niin valtavan suosion Yhdysvalloissa, että se enemmän kuin mikään muu sai aikaan pitkän elokuvan läpimurron elokuvalevityksessä. Nyky-Ranskan ”pyhä hirviö” yli muiden on Gérard Depardieu, jota syytetään seksuaalirikoksista.
Kysymys taiteilijan boheemielämästä avautui koko laajuudessaan 1800-luvulla tyypillisesti Pariisissa. Yhtäältä boheemielämä saattoi olla nuoruuden elämänvaihe ennen vakiintumista aikuiseen perhe-elämään. Toisaalta taiteilijan boheemius saattoi merkitä elinikäistä vapautta sovinnaisuudesta. Kolmanneksi boheemisuus saattoi olla myös irtisanoutumista yhteiskunnasta: alkoholismia, huumeriippuvuutta, dekadenssia, elämistä rikoksen rajapinnassa (Verlaine ja Rimbaud). Tai neljänneksi äärimmäistä köyhyyttä ja mielisairautta kompromissittoman taiteilijakutsumuksen hintana (Van Gogh).
Thomas Mannin tarkoittamassa mielessä taiteilija vieraantuu porvarillisesta yhteiskunnasta boheemielämään, sisäiseen tai ulkoiseen maanpakoon. Taiteilija on sivullinen, syrjästäkatsoja, marginaali-ihminen. Hän on juureton, kapinallinen, lainsuojaton. Boheemisuus on kohtalo. Vuonna 2000 David Brooks loi käsitteen bobo eli bourgeois-bohème: voi nauttia boheemin vapaudesta pohjana porvarillinen turvallisuus. Voi kysyä, miten todellista tällainen boheemisuus on.
Taiteilijoiden elämäkerroista tiedämme, että mitä heidän kumppaneihinsa tulee, kysymys hyväksikäytöstä saattaa joskus olla aiheellinen. Silti suomalaisen keskustelun ilmaisut ”neromyytistä” ja ”miesneroista” eivät auta ymmärtämisessä. Luonnevammaisia on kaikkialla.
Une famille – perhe on pahin
Ranskalainen elokuva on myös merkittävä seksuaalisen hyväksikäytön paljastaja. Vuoden puhutuimpiin kuuluu kirjailija Christine Angot’n dokumenttielokuva omasta elämästään: Une famille, joka esitettiin myös Espoo Cinéssä. Elokuva on rinnakkaistapaus Godrèchen puheelle. On kysymys jostakin, mikä on ollut tiedossa koko ajan mutta joka ei ole johtanut mihinkään. Tässä tapauksessa oman isän tekemästä raiskauksesta, insestistä ja vuosia kestäneestä hyväksikäytöstä. Kaikki tiesivät, joiden kuului tietää, ja kaikkien passiivisuus mahdollisti rikoksen.
Angot on kulttuurivaikuttaja, kirjailija ja teatteri-ihminen ja Goncourt-akatemian jäsen, joka on käsitellyt insestiteemaa 1990-luvulta asti mutta vaikenemisen muuri on pysynyt paikoillaan. Une famille -elokuvaan sisältyy uskomaton insertti L’Inceste-kirjan käsittelystä vuonna 1999 Thierry Ardissonin tv-keskusteluohjelmassa Tout le monde en parle, jossa vieraana on Angot. Aihetta lähestytään kevyen ajanvietteen näkökulmasta hupiaiheena, ja kaikki nauravat. Paitsi Angot, joka nousee paikaltaan ja poistuu sanomatta sanaakaan.
Godrèchen että Angotin kohtaloihin liittyy myös mysteeri, joka koskee lacanilaista psykoanalyysia Ranskassa ja sen avuttomuutta hahmottaa kummankaan tarinaa. Psykoanalyysin genesikseen 1890-luvun puolivälin Wienissä liittyi perusjärkytyksenä tietoisuus insestistä ja lapsen hyväksikäytön kohtalokkaasta vaikutuksesta ihmismielen murtumiseen. Mikään ei ole vakavampaa.
Mitä vaikenemisen muuriin tulee, on myös totta, että on mahdollista olla tietämätön hyväksikäytöstä, joka tapahtuu viereisessä huoneessa.
Ole kaunis ja vaikene
Vuonna 2023 tuli uusintalevitykseen feministisen elokuvan klassikko, Delphine Seyrigin Sois belle et tais-toi! / Be Pretty and Shut Up (1976/1981). Se on kuvattu amatöörimäisesti tuuman levyiselle Portapak-videonauhalle, äänestäkin on välillä vaikea saada selvää, mutta tänä vuonna elokuva oli mahdollista nähdä tekstitettynä. Sisältö on dynamiittia. 23 naisnäyttelijää (mukana Jill Clayburgh, Anne Wiazemsky, Shirley MacLaine, Jane Fonda, Maria Schneider) kertoo, mitä on esiintyä elokuvassa miesten maailmassa. Bolognan festivaalin nuorten naisten triumviraatti tiivisti viestin johdannossaan: ”Cinema is a true male fantasy”. Tämä koskee roolitusta, käsikirjoitusta, puvustusta, valaistusta, ehostusta ja ohjausta. Ei ole kyse edes siitä, että naiset ovat objekteja. Näyttelijöiden kiteytys 1970-luvun tuottajista kuuluu: ”He eivät pidä naisista”.
Olen ajatellut tätä elokuvaa enemmän kuin mitään muuta tänä vuonna. Ihminen on ihmisen peili. Mutta elokuvan naishahmoista rakentama peili tarjoaa harhakuvan. Kun Laura Mulvey kirjoitti viimeisimmän päivityksen (2019) Visual Pleasure and Narrative Cinema -esseestään (1973), hän kuitenkin totesi, että Alfred Hitchcock visualisoi Vertigossa juuri sen saman näkemyksen, jonka Mulvey esseessään esitti.
Proust vs. Sainte-Beuve
Pitäisikö meidän panna mustalle listalle ne, jotka ovat tehneet konnuuksia? Lokakuussa 2017 kutsuin koolle Suomen elokuva-arkiston esitystoimintayksikön pohtimaan mitä tehdä Me Too -tilanteessa, ja olin myös yhteydessä elokuva-arkistojen kansainväliseen liittoon. Päädyimme siihen, että mitään elokuvaa ei tarvitse jättää esittämättä, mutta emme tee juhlasarjaa niille, jotka ovat ilmeisesti syyllistyneet hyväksikäyttöön. La Cinémathèque française peruutti kunnianosoituksen Jean-Claude Brisseaulle (1944–2019), joka oli saanut rikostuomion seksuaalisesta häirinnästä.
Onko taiteilija yhtä kuin teoksensa? Suuri ranskalainen 1800-luvun kriitikko Charles Augustin Sainte-Beuve ajatteli niin. Marcel Proust oli vastakkaista mieltä: ”kirjan tekijä on eri minä kuin se jota ilmennämme tavoissamme, seurapiireissä, paheissamme” (teoksessa Vastalause Sainte-Beuvelle).
Esittämällä elokuvan emme osoita kannatusta sen tekijän pahoja tekoja kohtaan.
Jäävuoren huippu
Me Too -liikkeen käynnistyminen lokakuussa 2017 oli maailmanhistoriallinen käännekohta. Todellisuus on sen jälkeen muuttunut monella alalla ja monessa maassa. Silti tähänastinen on vasta jäävuoren huippu. Useimmat naiset eivät kerro, koska he eivät halua tulla tunnetuiksi siitä, että heidät on raiskattu tai yritetty raiskata. Suomessa Lenita Airisto osoitti poikkeuksellista rohkeutta, ja häntäkin pilkattiin. Monien suurten miesten elämäkertoja joudutaan vielä päivittämään.
No comments:
Post a Comment