Belle of the Nineties

Leo McCarey: Belle of the Nineties (US 1934). Mae West (Ruby Carter) in the "My American Beauty" production number.

Kaunotar ja lemmenoikut [tv title in Finland]. 

    US © 1934 Paramount. D: Leo McCarey. SC: Mae West. DP: Karl Struss. COST: Travis Banton. M performed by: Duke Ellington's Orchestra.

    "Pom Tiddley Om Pom (Beef Trust Chorus)" (comp. Walter Passmore, lyr. R. H. Douglas, arr. Sam Coslow)
    "My Old Flame" ( Arthur Johnston, Sam Coslow)
    "Troubled Waters" (Johnston, Coslow)
    "My American Beauty" (Johnston, Coslow)
    "I Met My Waterloo" (Johnston, Coslow)
    "I'm In Love With A Tattooed Man" (Johnston, Coslow)
    "When A St. Louis Woman Comes Down To New Orleans" (Johnston, Coslow, Gene Austin)
    "Meet The King" (Arthur Johnston, Leo McCarey)
    "The Royal Wedding" (Johnston, McCarey)
    "Memphis Blues" (trad.)
    CAST: Mae West (Ruby Carter), Roger Pryor (Tiger Kid), John Mack Brown (Brooks Claybourne), John Miljan (Ace Lamont), Katherine de Mille (Molly Brant), Duke Ellington's Orchestra. 

    73 min
    A brilliant 35 mm Universal Paramount print.
    Viewed at Finnish Film Archive, Orion, Leo McCarey retrospective, 18 March 2009.

Revisited: a marvellous Mae West film. She is a master of sexual parody, making fun of sexual hype and sexual inhibition. "My American Beauty" where she transforms from a butterfly to the Statue of Liberty could be her signature production number. This film has her best music numbers, thanks to Duke Ellington, and their "Memphis Blues" would be my all-time favourite Mae West performance. This film, one of the working titles of which was "It Ain't No Sin", fell victim to the tightening of the Production Code, but there is still enough life in it.

...

PROGRAM NOTE

SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO / FINLANDS FILMARKIV

BELLE OF THE NINETIES

ANTTI ALANEN
 

Belle of the Nineties

Kaunotar ja lemmenoikut (tv-nimi)

    USA © 1934 Paramount Productions, Inc. Esittää: Adolph Zukor. Tuotannonjohto: Emanuel Cohen. Tuottaja: William LeBaron. 

    Ohjaus: Leo McCarey. Apulaisohjaaja: James Dugan. Käsikirjoitus: Mae West – panos dialogiin: Grant Garrett – panos muokkaukseen: J. P. McEvoy. Kuvaus: Karl Struss. Kameramiehet: George Clemens, Hatto Tappenbeck. Apulaiskuvaajat: Fleet Southcott, Donald Sargent. Lavastus: Hans Dreier, Bernard Herzbrun. Puvut: Travis Banton.

    Musiikin esittää: Duke Ellington's Orchestra. Laulut: 

"Pom Tiddley Om Pom (Beef Trust Chorus)" (säv. Walter Passmore, san. R. H. Douglas, päivitys Sam Coslow)

"My Old Flame" (säv. Arthur Johnston, san. Sam Coslow)

"Troubled Waters" (Johnston, Coslow)

"My American Beauty" (Johnston, Coslow)

"I Met My Waterloo" (Johnston, Coslow)

"I'm In Love With A Tattooed Man" (Johnston, Coslow)

"When A St. Louis Woman Comes Down To New Orleans" (Johnston, Coslow, Gene Austin)

"Meet The King" (säv. Arthur Johnston, san. Leo McCarey)

"The Royal Wedding" (Johnston, McCarey)

"Memphis Blues" (trad.)

    Ääni: Harry Mills. Leikkaus: LeRoy Stone. 

    Pääosissa: Mae West (Ruby Carter), Roger Pryor (Tiger Kid), John Mack Brown (Brooks Claybourne), John Miljan (Ace Lamont), Katherine de Mille (Molly Brant), Duke Ellington's Orchestra, James Donlan (Kirby), Stuart Holmes (Dirk), Harry Woods (Slade), Edward Gargan (Stogie), Libby Taylor (Jasmine), Warren Hymer (St. Louisin nyrkkeilijä), Benny Baker (Blackie), Morrie Cohan (Butch), Tyler Brooke (koomikko), Mike Mazurki.

    Elokuva ei tullut teatterilevitykseen Suomessa. Ruotsissa se kiellettiin 1930-luvulla. Elokuvaa on lähetetty Suomessa televisiossa, mutta ei valtakunnallisilla kanavilla. 73 min

Vuonna 1933 Mae West poseerasi Vanity Fair -lehden kannessa Vapaudenpatsaana (Statue of Liberty). George Jean Nathan kommentoi: "She looks more like the Statue of Libido". Mae Westin suosio oli huipussaan, ja terävine sutkauksineen hänestä tuli älymystön lemmikki. Hän suhtautui sovinnaiseen moraaliin avoimen piittaamattomasti. Lennokkaine lanteineen, makuukamarikatseineen ja lemmekästä naaraskissaa muistuttavine kurkkuäänineen hänestä tuli hyväntuulisen seksuaalisuuden tunnushahmo. Vaikka Mae West itsekin aina kernaasti korosti herättämäänsä pahennusta, hän sai myös laajaa hyväksyntää, ja esimerkiksi Walt Disney teki Mae Westista sympaattisen karikatyyrin Silly Symphonies -animaatiossaan Who Killed Cock Robin? (1935). Puolustautumalla rohkeasti gangsterien kiristystä vastaan Mae West herätti myös ihailua rikollisuuden vastustajana.

    Mae Westin ollessa suosionsa huipulla katolisten ja protestanttisten järjestöjen painostus Hollywoodia kohtaan kiristyi, osittain Westin takia. Hollywoodissa annettiin enemmän valtaa itsesensuurisäätelylle, Production Code Administrationille. Will Hays nimitti sen johtoon katolisen lehtimiehen Joseph Breenin, josta tuli Hollywoodin suuri vallankäyttäjä pitkäksi aikaa. Westin kerrotaan purskahtaneen itkuun, kun hänen uuden elokuvansa käsikirjoitus palasi Breenin vaatimusten mukaisesti vesitettynä. Nimi oli aluksi That St. Louis Woman, sitten It Ain't No Sin (täydellinen Mae West -tunnuslause kiellettiin), lopulta Belle of the Nineties.

    Leo McCareyta ohjaajia tavallisesti vähättelevä Mae West kutsui "yhdeksi Hollywoodin parhaista ohjaajista". McCarey käytti paljon aikaa ja kärsivällisyyttä Mae Westin poseerauksiin. Karl Strussia Mae West piti parhaana kuvaajanaan. Tulos olikin loistava, etenkin kun Travis Banton loihti Mae Westille tämän elokuvauran upeimmat puvut. Itsesensuurin kiristyminen ei haitannut Mae Westin pukeutumistyyliä. Häntä ei ollut milloinkaan kiinnostanut poven paljastaminen, ja uhkeapovisuus tulikin muotiin Hollywoodissa vasta Jane Russellin myötä 1940-luvulla. Häntä ennen povi oli ollut Hollywood-elokuvissa äitiyden symboli. Mae Westin fyysinen painopiste oli rohkeasti keinuvissa lanteissa, ja niiden teho oli paras tyköistuvissa puvuissa. Belle of the Nineties -elokuvassa Mae West alkoi käyttää peruukkia, sillä peroksidi oli tärvellyt älykköblondin omat hiukset. 

    "My  American Beauty" -numero sopii antologiavalinnaksi n:o 1 koko Mae Westin uralta. Mae poseeraa amerikkalaisen varieteen ja Georges Mélièsin uhkeiden kaunottarien hengessä ensin perhosena, sitten lepakkona, ruusuna ja hämähäkkinä sekä lopuksi Vapaudenpatsaana.

    Leo McCarey oli komediaohjaaja, jonka lähtökohtana oli esiintyjän koominen ominaislahjakkuus. Hän näki itsensä mahdollistajana, joka loi spontaanin tunnelman ja tarjosi koomikkotähdelle vapaan temmellyskentän. Näin kävi myös Mae Westin kanssa. Puristavan itsesensuurin paineesta huolimatta Mae Westin libidokas persoonallisuus säteilee, ja hitaan, keinuvan kävelyn lomassa kuullaan nopeita sutkauksia, kuten "Mies talossa on parempi kuin kaksi kadulla", "Pidän kahdenlaisista miehistä: koti- ja ulkomaisista", "It's better to be looked over than overlooked" ja vastauksena kysymykseen "Weren't you nervous when he gave you all those presents?": "No, I was calm and collected". Production Coden jäljiltä elokuva sai revyymäisen luonteen.

    West taisteli saadakseen Duke Ellingtonin elokuvaan. Tumma, komea ja viriili Duke Ellington oli miehenäkin Westin mieleen. Duke innoitti Westiä elokuvauransa parhaisiin laulutulkintoihin (huippu: "Memphis Blues"). Maen blues-tulkintoja kelpaakin verrata jopa Bessie Smithiin ja Dinah Washingtoniin. Production Code -ankaruutta monimielisesti heijastellen elokuvassa soivat myös väkevät spirituaalit. Musiikissa ja koko elokuvassa on piilevää surua, joka heijastanee ajan ankaruutta ja toimii myös kontrastina sen elinvoimaisuudelle.

– Antti Alanen 18.3.2009 seuraillen tiiviisti Maurice Leonardin kirjaa Mae West: Empress of Sex (Lontoo: HarperCollins, 1991)