Nagaya shinshiroku / Record of a Tenement Gentleman

Hohi Aoki, Choko Iida

長屋紳士録 / [Tarina vuokrakorttelista] / [A Who's Who of the Backstreets]. JP 1947. PC: Shochiku Ofuna studio. P: Mitsuzo Kubo. D: Yasujiro Ozu. SC: Yasujiro Ozu, Tadao Ikeda. DP: Yuharu Atsuta – lighting: Haruo Isono. AD: Tatsuo Hamada. Cost: Taizo Saito. Hair: Iyono Masubuchi. M: Ichiro Saito. S: Yoshisaburo Senoo. ED: Yoshi Sugihara. C: Choko Iida (Otane), Hohi Aoki (Kohei), Eitaro Ozawa (father), Mitsuko Yoshikawa (Kikuko), Sokichi Kawamura (Tamekichi), Hideko Mimura (Ukiko), Chishu Ryu (Tashiro), Takeshi Sakamoto (Kihachi), Eiko Takamatsu (Tome). The film was not released in Finland. 1973 m / 72 min
    Wikipedia: "The accepted English title of the film is based on a misreading of the Japanese title Nagaya shinshiroku （長屋紳士録）. A nagaya (長屋) is a row of houses with shared dividing walls but separate entrances – what would be called ‘terraced houses’ in the UK. Shinshiroku ( 紳士録: literally, ‘gentleman’s record’) means Who’s Who. A better translation of the title would be A Who’s Who of the Backstreets. - The standard dictionary Kōjien （広辞苑）defines nagaya and shinshiroku as follows: Nagaya: A number of dwellings constructed in a continuous row as a single building. That is, where several households live alongside one another in a single building. （長屋：数戸の家を一棟に建てつらねた家。すなわち、各戸が同じ一棟の中に隣り合って住むもの。） Shinshiroku: A reference book which lists the names, addresses, career histories, professions, etc, of persons of social standing.（紳士録：社会的地位のある人々の氏名・住所・経歴・職業などをしるした名簿。"
    A suggestion for a title: The Story of a Surrogate Mother.
    From Japan Foundation, a 16 mm print with English subtitles viewed at Cinema Orion, Helsinki (Yasujiro Ozu), 20 April 2014

Yasujiro Ozu directed Record of a Tenement Gentleman after a five year wartime break. His previous film had been Chichi ariki / There Was a Father (1942), one of his most popular and acclaimed works.

The continuity with previous masterpieces such as I Was Born, But..., and The Only Son, is direct: the same screenwriter, the same milieux, the same actors, the same focus on children. After the war there is a heightened sense of urgency in the focus on children. So many are orphans now. And the familiar neighbourhoods are now in ruins.

There is a mini-tradition of film dramas and comedies about an abandoned / orphaned / lost child coming to the care of reluctant grown-ups - the many film adaptations of The Three Godfathers, Charles Chaplin's The Kid, and Coline Serreau's Trois hommes et un couffin with its remakes and sequels. In those stories the irresponsible grown-ups are always male, and they are stories about how the baby makes the immature men grow up.

The twist in Record of a Tenement Gentleman is that the reluctant protagonist is a widow who does her best to resist a lost boy who has been consigned to her care. This is tragic and comical story. Done very fast, it feels authentic.

Record of a Tenement Gentleman belongs to the international wave of films of reconstruction after the war, contemporary to Italian neorealism. It could be a part of a retrospective of lost children together with Sciuscià, Valahol Europaban, Unszere Kinder, The Search, and Here Comes the Groom. In Finland Edvin Laine filmed a cycle of minor films of a similar kind, starring Veli-Matti Kaitala.

The people have lost everything but their sense of community, and there is an affectionate sequence of a communal sing-along with Chishu Ryu singing a traditional song about how "it happened in Tokyo with the General's daughter". They all beat time with chopsticks, and even the little boy participates. Externally, things look desperate, but the spirit has not been broken.

There are memorable scenes such as the one on the dunes where the little boy gets at last to run freely, and the reluctant surrogate mother tries to run as fast to the opposite direction to abandon the unwanted child.

There are those who see a distinct break in Yasujiro Ozu's career starting with Banshun / Late Spring (1949), and those, notably Donald Richie, who see constant continuity and development in Ozu's work but no radical break. I have always felt that there is such a break and that Ozu's pre-Banshun films are easier to approach, and more directly compelling. Starting with Banshun Ozu found himself more profoundly and completely as a man of the cinema; there is a more mature, assured and refined philosophy and mise-en-scène, and everything is organically linked in a unique and personal fashion. Having now seen within a short period of time I Was Born, But..., The Only Son, and Record of a Tenement Gentleman this feeling of mine has been reinforced. They are great films in a more raw, blunt, and direct way than the later films of Ozu. Of course they are also films about have-nots whereas late Ozu deals with the well-to-do.

There is a luminous quality in the cinematography of Yuharu Atsuta. The close-ups of the characters experiencing great hardship are soulful. The superficially somewhat battered but fundamentally good 16 mm film conveys the visual quality satisfyingly. I would prefer this vibrant photochemical print to a more polished but possibly lifeless presentation.
My programme note (2014):

Leskirouva ja keittiötarvikekaupan pitäjä Otane joutuu ottamaan hoiviinsa Kohein, kodittoman pojan. Aluksi Otane vihaa tätä ja tekee kaikkensa välttääkseen vastuuta, mutta Kohei pitää pintansa. Kasteltuaan vuoteensa eräänä yönä Kohei karkaa, ja Otane etsii tätä huolissaan. Kohei löytyykin, ja Otane huomaa alkaneensa rakastaa tätä. Otane vie Kohein eläintarhaan ja valokuvaliikkeeseen. Samana yönä isä ilmestyy. Hän on riemuissaan löydettyään poikansa. Liikuttunut Otane päättää adoptoida lapsen.

Viiteen vuoteen Yasujiro Ozu ei ollut tehnyt elokuvaa. Toda-ke no kyodai / The Brothers and Sisters of the Toda Family (1941) ja Chichi ariki / There Was a Father (1942) olivat kuuluneet hänen parhaimpiin ja suosituimpiin elokuviinsa. Häneen oli kohdistunut nationalistisen propagandakoneiston paine, mutta se ei näkynyt tuloksessa. Ozu osoitti siviilirohkeutta puolustamalla muitakin. Kun Akira Kurosawaa painostettiin hänen tehdessään Sanshiro Sugata -elokuvaansa, Ozu asettui Kurosawan puolelle. Joku muu olisi joutunut sellaisesta vankilaan, mutta Ozulla oli kyky esittää asiansa hyväntuulisesti ja vitsaillen. Kun Ozu otti työstettäväkseen joukon nationalistisia elokuvahankkeita, niistä ei valmistunut mitään.
    Ozu kutsuttiin jälleen armeijapalvelukseen, ja hänet lähetettiin Singaporeen, jossa oli vireillä useita propagandaelokuvia. Niistäkään yksikään ei valmistunut. Ozu käytti aikaansa katsomalla suuren määrän takavarikoituja amerikkalaisia elokuvia. Hänen suosikkinsa oli Citizen Kane, jonka hän mainitsi siitä pitäen aina ulkomaisena suosikkielokuvanaan, vaikka on mahdotonta kuvitella elokuvaa, joka olisi suurempi vastakohta hänen omilleen. Vuonna 1945 Ozun sota-aika ei vielä päättynyt. Vaikka hän ei ollut sotarikollinen, hänestä tuli brittien sotavanki Singaporen lähellä olevalle vankileirille. Siellä hän ja hänen vankitoverinsa kuluttivat aikaansa sommittelemalla renga-runoja. Kun Ozu palasi uuteen Japaniin helmikuussa 1946 suuri osa Tokiosta oli tuhottu, osa sen väestöstä oli kuollut, ja hänen varhaisvuosiensa Fukugawa oli melkein kokonaan hävitetty. Ozu aloitti työnteon uudelleen raunioiden keskellä.
    Ozun kaksi ensimmäistä sodanjälkeistä elokuvaa, Tarina vuokrakorttelista ja Kaze no naka no mendori / A Hen in the Wind, 1948, edustavat sodanjälkeisen uudelleenarvioinnin ja jälleenraken-nuksen aikakautta ja kytkeytyvät samalla monin tavoin Ozun 1930-luvun tuotantoon. Choko Iida, Mitsuko Yoshikawa, Takeshi Sakamoto ja Chishu Ryu ovat tuttuja näyttelijäkasvoja Ozun aiem-mista elokuvista. Tatsuo Hamada on edelleen lavastaja, Yuharu Atsuta jatkaa kuvaajana, ja Tadao Ikeda on viimeistä kertaa Ozun käsikirjoittajana. Kun Ozun uralla alkoi uusi vaihe Myöhäisen kevään (1949) myötä, hänen käsikirjoittajakseen vakiintui toinen vanha kumppani Kogo Noda.
    "Vaikka Ozu olisi tehnyt vain tämän yhden 72-minuuttisen elokuvan, häntä täytyisi pitää yhtenä maailman suurimmista ohjaajista" (David Bordwell). James Quandt toteaa, että Tarina vuokrakorttelista on "vähemmän tunnettu mutta todella upea Ozu-teos, jossa on hänen parhaiden elokuviensa sanomattoman surullista ja ajatonta suuruutta. Chishu Ryulla on herkullinen rooli astrologiksi muuttuneena peepshown pitäjänä, joka alussa hylkää pojan lesken hoteisiin. Hellä ja humoristinen teos päättyy koskettavaan viittaukseen siitä, että sodanjälkeisessä Japanissa vilisee hylättyjä lapsia."

– Donald Richien (Ozu. Berkeley, Los Angeles, London: University of California Press, 1974). David Bordwellin (Ozu and the Poetics of Cinema. BFI Publishing / Princeton University Press, 1988) ja James Quandtin (Cinematheque Ontario, Winter 2004) mukaan AA 17.4.2014