 |
| Kinuyo Tanaka, Hideko Takamine |
From Japan Foundation a 35 mm print with English subtitles viewed at Cinema Orion, Helsinki (Yasujiro Ozu), 22 April 2014
Probably the first screening of this film in Finland.
Yasujiro Ozu, Shochiku's house director, on an excursion in a company called Shintoho. Shintoho provided a strong budget and a wonderful cast, but Ozu had no say on the story and the cast.
There's a variety of interesting locations, the plot is more complex than usually, and there are new faces and situations in Ozu's world.
In theory, this film should be more exciting than a typical Ozu film of the 1950s, but in reality somehow there is not the same urgent intensity as in Ozu's best work.
So I watch this without the compelling engagement that grips me in Ozu's best films, feeling more distanced, more like an observer, yet appreciating many fine Ozu shots and moments.
The film is based on the modern / traditional dichotomy of the Munekata sisters, interpreted by Kinuyo Tanaka (the traditional Setsuko) and Hideko Takamine (the modern Mariko). But the most unusual modern character is that of Yoriko (Sanae Takasugi), Hiroshi's Platonic lady friend, a successful stock broker from Osaka. "She's arrogant. She smells of secrecy", says Mariko. Yoriko leaves Hiroshi: "It's goodbye. I won't see you again. I'm temperamental. I'm true to myself when I swing this way and that".
Interesting aspects include: - Locations such as Kyoto's Saiho-ji Temple ("Moss Temple"), the Yakushiji Temple, and the mountain villa in Hakone. - Memories from Manchuria shared by several characters. - The interest in Hideko Takamine's feminine hips, unusual with Ozu. - The passivity of the men. - Ryosuke Mimura drinks himself to death as an act of revenge. "Mimura's death was intentional. He cast a dark shadow on my heart. I can't marry with that shadow on me. The shadow I'm carrying would ruin you." - "I'm true to myself. The most important thing is not to lie to myself".
David Bordwell: "For many critics the lack of control accorded to Ozu is responsible for the film's obvious failings. David Owens has concisely summed them up: 'This melodramatic story suffers from too schematic a division between tradition and modernity, too self-conscious an effort to depict the gulf between pre-war and post-war Japan.' The melodramatic devices - two sisters in love with the same man, a drunkard's sudden death, a woman's noble repudiation of her love - did not go unnoticed by Ozu himself. Unlike Late Spring, he remarked in 1950, this was a 'very heavy' script; he hoped, however, to 'direct it very lightly.' Yet certainly the script tugs against this, showing as perhaps no other film does the limits of Ozu's style when confronted with a linear plot."
The 35 mm print has sometimes a slightly duped look, and for a brief moment there are marks of water or nitrate damage, but on the whole this is a pleasant film experience.
My programme note of 22 April 2014:
Tarina kahdesta sisaruksesta ja heidän yhteisestä elämästään, jota mutkistavat heidän perheensä vaatimukset ja heidän intressinsä ulkopuolisessa maailmassa.
Kaksi Japanin suurinta näyttelijätärtä ja useita muita huomattavimpia näyttelijöitä, kuten Ken Uehara ja Chishu Ryu, valittiin mahtavaan "prestige-tuotantoon", joka Ozu palkattiin ohjaamaan. Munekatan sisarukset ovat yhtä kuin Setsuko, jota esittää Kenji Mizoguchin lempinäyttelijätär Kinuyo Tanaka, ja Mariko, jota tulkitsee Mikio Narusen suosikki Hideko Takamine. Kipakka ja moderni Mariko pukeutuu länsimaisiin asuihin ja ilmentää sodanjälkeisen Japanin vapautunutta naiskuvaa, kun taas levollinen ja perinteinen Setsuko sonnustautuu kimonoihin. Setsuko kamppailee pitääkseen pinnalla baarinsa Tokiossa ja selviytyäkseen liitossa raa'an, alkoholisoituneen miehensä kanssa. Mariko saa selville, että muuan antiikkikauppias on ollut kerran rakastunut Setsukoon, ja vaikka Mariko on häneen itsekin ihastunut, hän yrittää lietsoa näiden romanssia uuteen liekkiin. Korostaakseen jännitteitä modernisuuden ja perinteen, vanhan ja uuden Japanin välillä Ozu nostaa esiin kuvankauniita tapahtumapaikkoja, kuten Kyoton sammaltemppelin, vuoristohuvilan Hakonessa ja Yakushiji-temppelin Naran lähellä. Vaikka Munekatan sisarukset on lineaarisempi ja mutkikkaammin rakennettu kuin mikään muu Ozu-elokuva se on kompositioltaan luonteenomaisen ankara ja hienostunut. Sovinnaisuudesta se työstää syvällistä tunnetta.
– James Quandt (Cinematheque Ontario, Winter 2004 Programme Guide)
Yasujiro Ozu sanoi: "Ollakseni rehellinen minusta on vaikea tehdä elokuvaa romaanista. On pakko työstää kirjailijan mielikuvituksen luomusta, ja on valittava henkilö esittämään roolia, joka on jo ennakolta luotu. Kirjoittaessani itse mielessäni on aina alusta alkaen määrätty näyttelijä, ja tämä auttaa luomaan roolihahmon elokuvaan. Itse asiassa", hän, tyypillistä kyllä, lisäsi, "tämän elokuvan tekeminen oli minusta helppoa." Aivan liiankin helppoa, on houkutus lisätä. Ozun hankaluutena oli myös se, että hän työskenteli (ensi kertaa urallaan) uudelle yhtiölle, Shintoholle, ja Shintohon vaatimuksesta elokuvan nimekkäille tähdille rakenneltiin romanttisia suhteita, millaisessa Ozu ei koskaan ollut vahvoilla. Kaiken lisäksi Kinuyo Tanaka oli juuri palannut Amerikasta täynnä itseään ja uusia näkemyksiä näyttelemisestä, joista yhdestäkään Ozu ei ollut samaa mieltä. Poikkeuksellista kyllä Ozun kuultiin ärhentelevän näyttelijästä. Silti elokuva valittiin seitsemänneksi Kinema Jumpon vuosilistalla.
– Donald Richie (Ozu. Berkeley, Los Angeles, London: University of California Press, 1974)
Shintoho ("Uusi Toho") oli perustettu 1947, ja lyhyen kukoistuskautensa aikana se etsi tuotantoihinsa hyviä ohjaajia. Ozun lisäksi sille ohjasivat Mikio Naruse (Okasan, 1952) ja Kenji Mizoguchi (O'Haru, 1952). Ozu sai hyvän sopimuksen mutta ei päätösvaltaa tarinasta eikä näyttelijöistä. Pohjana oli populaarin kirjailijan Jiro Osaragin jatkokertomusromaani. Ensi kertaa Ozu-elokuvan päärooleissa oli sellaisia suuria näyttelijöitä kuin Ken Uehara ja Hideko Takamine. Ozua vaivasivat tarinan jyrkkä kahtiajako perinteisyyteen ja modernisuuteen, samoin melodramaattiset konventiot (sisarukset
rakastavat samaa miestä, juopon äkillinen kuolema, nainen kieltää jalosti rakkauden). "Raskaan" käsikirjoituksen hän otti ohjatakseen "hyvin kevyellä" otteella.
– David Bordwellin mukaan (Ozu and the Poetics of Cinema. BFI / Princeton University Press, 1988) AA 22.4.2014
No comments:
Post a Comment