Filming locations: Iceland (volcano, glacier), Spain: Gran Canaria: Playa del Ingles (the sand dunes), Austria (the castle in long shots), Finland: Naantali, Espoo, Helsinki, Sipoo, Inkoo, Dragsfjärd, Uusikaupunki.
A vintage 35 mm KAVI print with Swedish subtitles by Anna-Lisa Holmqvist deposited by Finnkino viewed at Cinema Orion, Helsinki (Once Upon a Time), 15 Nov 2015
Päivi Hartzell's The Snow Queen is a top Finnish family fairy-tale film, a perennial favourite at our Cinema Orion's family screenings.
Based on the fairy-tale by H. C. Andersen it tells the story of the Snow Queen of the Far North who needs to access a special emerald frozen inside the ice to rule the universe with the Crown of Darkness. But she cannot access the precious stone with her own icy hands; she needs a gallant boy with warm hands to commit the deed with a Black Sword. For this purpose she abducts Kai. The film is the story of Gerda's quest of Kai whom she finally discovers in the Far North in a last minute rescue which saves the universe.
The production is handsome, the landscapes are magnificent, and the cast and the crew consist of top talent. Special distinctions of the film are a cosmic feeling and a sense of wonder. The sense of wonder is the true hallmark of cinefantastique, and here it is not based on production values but an authentic enchantment which make even the forest treks seem magical.
The cast is a fascinating mix of veterans such as Elina Salo, Esko Hukkanen and Saara Pakkasvirta together with newcomers like Marja Pyykkö and Paavo Westerberg at the beginning of their careers. The true leading role of Gerda is played by the ten-year-old Outi Vainionkulma with an appealing sensitivity. Satu Silvo is cast against her hot-blooded type as the ice queen with masks that bring to mind the Japanese Noh play.
The film is not over-produced, and there is room for a sense of play and for the bizarre detail. There are impressive camera movements by Henrik Paersch. Jukka Linkola's original score has a consistent sense of enchantment. The lavish costumes and make-ups are essential to the grandeur of the tale. Although there are juicy passages of dialogue, this film is to a high degree purely visual. A recurrent motif is the wind. The four seasons play an important part.
The Snow Queen is a coming of age tale. In the end of Andersen's tale the world has remained the same but the boy and the girl have changed. The Snow Queen can be also seen as an ecological parable, but instead of global warming we have here final freezing. Anyway this is a tale with an apocalyptic dimension.
The vintage print screened has good basic health but due to heavy use there is "rain" in the changeovers. The print seems to do justice to the wonderful original colour concept.
OUR PROGRAM NOTE EDITED BY SAKARI TOIVIAINEN:
OUR PROGRAM NOTE EDITED BY SAKARI TOIVIAINEN:
Lumikuningatar perustuu H. C. Andersenin satuun ilkeästä kuningattaresta, joka pyrkii hallitsemaan maailmaa Pimeyden kruunun avulla. Päästäkseen käsiksi kruunusta puuttuvaan osaan Lumikuningatar tarvitsee ihmisen apua, ja siksi hän kaappaa luokseen Kai-pojan. Kain ystävä Kerttu lähtee etsimään kadonnutta kumppaniaan ja joutuu moniin seikkailuihin.
Ennen Päivi Hartzellin suomalaista elokuvaa Andersenin satu oli käännetty elokuvaksi Neuvostolii-tossa, mm. Lev Atamanovin ohjaamaksi hienoksi animaatioversioksi. Hartzellin sovitus on vapaa, hän on käyttänyt Andersenia vain lähtökohtana ja luonut kyvykkään tekijäjoukon avustamana alita-junnan ilmiöitä vertauskuvallistavan, vahvasti visuaalisen kokonaistaideteoksen, jossa Jukka Linkolan musiikilla on balettimaisen merkittävä osuus. Tuloksena on elämyksellinen, tunnelmallinen ja tunteisiin vetoava odysseia, jossa hyvä ja paha mittelevät tarpeen tullen voimiaan varsin julmalla ja pelottavallakin tavalla. Tekijät ovat ihailtavasti edenneet kauas niistä ajoista, jolloin sadut selitettiin ja ymmärrettiin kuoliaiksi.
“Ihmisen persoonallisuuden eri puolet voidaan eheyttää yhdeksi kokonaisuudeksi vasta sen jälkeen kun asosiaalisista, tuhoavista ja tuomittavista puolista on päästy vapaaksi, eikä tähän taas voida päästä, ennen kuin ihminen on saavuttanut täyden kypsyyden.”
Tämä Bruno Bettelheimin näkemys teoksesta Satujen lumous pätee myös Hartzellin Lumikuningattaren lukuohjeeksi. Kain ja Kertun matka nähdään psykoanalyysin näkökulmasta, kuitenkin niin että satu säilyttää klassisen perusluonteensa. Matka on vaarallinen ja se kestää keväästä talveen. “Satu esitetään meidän versiossamme vertauskuvallisena tarinana ihmisen matkasta kohti aikuisuutta. Kertomus liikkuu keväästä talveen eli symbolisesti ihmisen kehityksen ajan.” (Hartzell).
Lumikuningatar on lapsille tehty satuelokuva, mutta silti se ei ole mikään helppo elokuva – kaikkein pienimmille sitä tuskin on tarkoitettukaan. Hartzell on lähes hylännyt sadunkerronnan perinteiset keinot: hän luottaa kuvaan ja tunnelmaan, ilmeisiin ja väreihin, lavastukseen ja musiikkiin. Lumikuningatar onkin vahvasti visuaalinen elämys, välillä jopa ylenpalttisen estetisoivalla tasolla. Henrik Paerschin upea kuvaus saa metsät ja niityt kimmeltämään, kasvokuvat ja värit hohtamaan. Hartzell luottaa enemmän assosiaatioihin kuin vuoropuheluihin, ja siirtyessään siten rohkeasti ajasta ja paikasta toiseen hän ei puno kohtausten väliin väkinäisiä aasinsiltoja, vaan antaa tarinan hahmottua katsojan tajunnassa. Elokuvan visuaalinen voima huipentuu lopun välienselvittelyissä.
Lumikuningattaressa on myös kysymys todellisuuden ja mielikuvituksen suhteista. Kehyskertomus avaa näkökulman sadun ulkopuolelle, eivätkä todellisuus ja uni näyttäydy toisensa poissulkevina vaan vuorovaikutteisina elementteinä. Sadut eivät siis välttämättä ole valheita, vaan niillä on hyvin todellinen funktionsa ihmisen kehityksessä ja elämässä.
– Eri lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 24.9.2000
No comments:
Post a Comment