 |
| Vertigo: Barbara Bel Geddes, James Stewart. Please click to enlarge. |
A print from Universal Germany by permission from Universal City Studios.
Viewed at Bio Rex, Helsinki (a KAVI 70 mm special screening), 29 Nov 2015.
For the first time I saw a good print of Vertigo. This 70 mm print really is worthwhile, doing justice to the cinematography better than regular 35 mm prints of the same restoration. The image is more solid and the picture is of a high quality. The digital sound is also impressive, but there are the well-known issues of re-recording. For me they are not too jarringly obtrusive.
In July I wrote five articles on Vertigo based on the Bologna screening of the vintage Technicolor print from La Cinémathèque française.
Each time it's different. There was heartfelt laughter in the audience in the dialogue of Scottie: The color of your hair... Judy: Oh, no! Scottie: Judy, please, it can't matter to you. There was applause after the restoration credits. (It would be difficult to applaud right after the thundering final chord of Herrmann's score of the movie proper). The 70 mm image was magnificent at Bio Rex, a cinema perfect for Clint and Bond, and perhaps less so for a deeply personal film like Vertigo. The landscapes looked especially impressive now. Not for nothing is the format called VistaVision. There was always a touristic aspect in Hitchcock.
I now paid more attention to the dream sequence in which Scottie arrives at the open grave of Carlotta Valdes after which we see a silhouette crashing down on the roof of the Mission San Juan Bautista. But the silhouette is that of Scottie instead of Madeleine - visual proof to Robin Wood's thesis that Vertigo is about Scottie's identification of Madeleine as a personification of death.
A detail: in the first sequence of Scottie with Midge there is a demonstration of a new brassiere model with "revolutionary uplift" (see image above). The scene is the first contribution to the film's theme of the construction of the feminine image. Midge and Madeleine wear those things, Judy doesn't.
In my introduction to the screening I mentioned the 150th anniversary of Tristan und Isolde (1865), a turning-point in the history of music where Richard Wagner took the classic-romantic chord concept a step towards an unprecedented psychical tension. The Tristan chord became integrated in Hitchcock's sound of suspense in Vertigo. There is a sound sample of the Tristan chord in Wikipedia. The Wagnerian Liebestod (love death) theme is taken to an even more general level in Vertigo's theme of der Todestrieb (the death drive).
I also mentioned that having seen the Bologna screening of Vertigo last summer I have been thinking about Vertigo when Jean Sibelius's The Swan of Tuonela is playing. Madeleine in Vertigo is Hitchcock's swan of Tuonela. (Tuonela is the Land of Death). *
I argued that Vertigo is about an illusion which prevents us to face reality, and also about an illusion that leads us to discover another reality.
* Erik Tawaststjerna's magisterial Jean Sibelius biography in five volumes starts with the coincidence of Sibelius being born in the same year when Tristan und Isolde had its premiere. Wagner became a challenge which also Sibelius had to face but which he chose to bypass.
MY BLOG REMARKS ON VERTIGO (2015)
https://anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2015/07/vertigo-vintage-la-cinematheque.html
https://anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2015/07/vertigo-2-james-stewart-perspective.html
https://anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2015/07/vertigo-3-making-sense-of-vertigo.html
https://anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2015/07/vertigo-4-death-drive.html
https://anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2015/07/vertigo-5-music-and-more.html
https://anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2015/11/vertigo-6-1996-restoration-in-70-mm.html
CINEMA AND PSYCHE (SYMPOSIUM 2019)
https://anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2019/03/film-and-psyche-12-look-symposium.html
HAUNTED BY VERTIGO (ANTHOLOGY 2021)
https://anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2021/10/sidney-gottlieb-and-donal-martin-ed.html
OUR PROGRAM NOTE BY HEIKKI NYMAN BEYOND THE JUMP BREAK
OUR PROGRAM NOTE BY HEIKKI NYMAN BEYOND THE JUMP BREAK
Vertigo
Vertigo – punainen kyynel (1984, 1997) / Punainen kyynel (1958) / Röd tår / Studie i brott
USA © 1958 Alfred J. Hitchcock Productions. Tuottaja / ohjaaja: Alfred Hitchcock. Käsikirjoitus: Alec Coppel ja Samuel Taylor – Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaanista D’entre les morts (1956). Kuvaus: Robert Burks – Technicolor – Vistavision. Lavastus: Hal Pereira, Henry Bumstead, Sam Corner ja Frank McKelvey. Puvustus: Edith Head. Leikkaus: George Tomasini. Erityistehosteet: John P. Fulton. Alkutekstien suunnittelu: Saul Bass. Alkutekstien abstrakti grafiikka: John Whitney. Ääni: Harold Lewis ja Winston Leverett. Musiikki: Bernard Herrmann. Pääosissa: James Stewart (John “Scottie” Ferguson), Kim Novak (Madeleine Elster / Judy Barton), Barbara Bel Geddes (Midge Wood), Tom Helmore (Gavin Elster), Henry Jones (tutkintatuomari), Konstantin Shayne (Pop Leibel). USA:n ensi-ilta: toukokuussa 1958. Helsingin ensi-ilta: 19.12.1958 Gloria, maahantuoja: Paramount – uusinta: 24.3.1984 Formia 1, maahantuoja: UIP – uusinta (restauroitu versio): 1997, maahantuoja: UIP, suom. / ruots. Esko Elstelä / Eirik Udd – videojulkaisu: 1986 Esselte, DVD-julkaisu: 2000 Egmont – tv-lähetyksiä: 8.5.1989 MTV1, 11.11. 1990 TV3, 26.7.1995 ja 5.6.1998 YLE TV1 – VET 50029 – 1958: K16, 1997: K12 – 3540 m / 128 min
Restauroitu versio: 1996 (70 mm:n filmille), ääni: DTS / Dolby Digital
Kun James C. Katz and Robert Harris 1990-luvun puolivälissä aloittivat Hitchcockin Vertigon (Vertigo - Punainen kyynel, 1958) restauroinnin, he havaitsivat ensitöikseen alkuperäisnegatiivien päässeen huonoon kuntoon. Värit olivat hiipuneet, filmimateriaali kutistunut ja rikkoutunutta negatiivia oli paikattu duplikaattikopioiden materiaalilla. Restauroinnissa läpikäytiin niin kuva kuin äänikin. Ääni digitalisoitiin ja esityksissä elokuvan ääni tulee DTS-levyltä.
1950-luvulla Hollywood-studiot innostuivat Cinemascope -laajakuvajärjestelmästä, mutta se ei ollut ainoa formaatti jolla perinteistä lähes neliömäistä akatemia-formaattia (1:1.37) pyrittiin uudistamaan. Hitchcock kuvasi Vertigon Paramount-studion kuvaaja Robert Burksin kehittämällä VistaVision-kuvausjärjestelmällä jonka kuvakoko on lähes samaa luokkaa kuin 70 mm:n filmillä. VistaVision kamerassa 35 mm:n filminegatiivi on poikkeuksellisesti vaaka-asennossa ja kuvaruutu on siten normaalia tuplasti leveämpi: filmiruudussa on kahdeksan perforaatiota normaalin neljän sijaan. Valkokankaalla tämä tarkoittaa käytännössä samaa kuvanlaatua kuin 65 mm:n negatiiville kuvattu 70 mm:n elokuva. Vertigon ohella Hitchcock käytti VistaVisionia myös Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955), Mies joka tiesi liikaa (Man who know too much, 1956) ja Vaarallinen romanssi (North by Nothwest, 1959) -elokuvissa. - Pasi Nyyssönen 29.11.2015
Vertigo, Hitchcockin 45. elokuva, on monien mielestä mestarin suurin teos; lajityyppiluokituksia uhmaava mestariteos, jossa on suurten tragedioiden piirteitä. Se on Hitchcockin romanttisin elokuva: sekä traagisessa rakkaustarinassaan että kuvastonsa ja aiheistonsa liittymisessä romantiikan taiteeseen.
Elokuva tuo pakottomasti mieleen, ei vain antiikin Pygmalion-myyttiä, vaan myös Orfeuksen myytin ja Tristanin ja Isolden keskiaikaisen tarinan. Eric Rohmer näki Vertigosta vuonna 1959 kirjoittaessaan elokuvan kertomuksessa ja kuvastossa yhtymäkohtia Edgar Allan Poen Morella-kertomukseen. Rohmerin ajatusta platonilaistyyppisistä ‘ideoista’ Hitchcock-elokuvan elementteinä on myöhemmin kehitellyt mm. Barthélemy Amengual. – Käsitys Morellan ja Vertigon analogisista piirteistä on oivaltava, vaikka Poen tuotannosta löytyy muitakin vertailukohteita – parhaimpana niistä Poen taiteilijakertomus "The Oval Portrait".
Elokuvana persoonallisuudesta ja identiteetistä Vertigon aatehistorialliseen taustaan kuuluu romantiikan ‘kaksoisolennon’ (Doppelgänger) idea. Persoonallisuuden rakentamisen aiheessaan Vertigo liittyy myös elokuvantekijöitä aina niin innoittaneeseen Frankenstein-mytologiaan, joka sekin on romantiikan hengen luoma.
Vertigo on teos naisen rakennetusta/väärennetystä identiteetistä ja siitä, miten tällainen identiteetti, kun siinä on tavoitettu persoonallisuuden salaperäinen ”aura”, voi olla todellisuutta voimakkaampi ja kiehtovampi. Samalla se on tutkielma miehen romanttisesta unelmasta ja siihen uppoutumisesta: menneisyyden ja kuoleman kaipuusta, intohimosta (jonka synnyttää paradoksaalisesti intohimon kohteen etäisyys), pakkomielteestä, freudilaisesta ”toistamispakosta” ja nekrofiliaan vivahtavasta seksuaalisuudesta. Se on myös elokuva naisen hyväksikäytöstä, naisen alistamisesta ja alistumisesta – tällaisena erittäin haastava ja ongelmallinen teos feministiselle elokuvatutkimukselle.
Vertigon suurenmoinen orgaanisuus, sen temaattinen ykseys syntyy ennen muuta siitä, että juonen ja tematiikan kaikki rakenneosat palautuvat muodossa tai toisessa näkemiseen ja katsomiseen. Alkutekstien silmäkuvasta elokuvan viimeiseen kuvaan asti ihmissilmä ja sen toiminnot hallitsevat tätä teosta, jonka huimaukseen viittaava nimikin liittyy näkemiseen: huimaus, vertigo on nimenomaan näkemiseen ja katsomiseen liittyvä sairaus. – Elsterin juoneen kuuluu, että Ferguson saadaan näkemään Madeleine. Scottie aloittaa naisen seuraamisen etsivänä, mutta pian hänen ”ammatillinen katseensa” – kuten asianajaja Keanen katse elokuvassa Kaksi pisaraa viiniä (The Paradine Case) – muuttuu rakastuneen ihmisen katseeksi. Tervejärkinen Midge yrittää muotokuvaparodiallaan saada hänet takaisin Madeleinen maailmasta, mutta epäonnistuu – Scottie näkee kaiken romanttisen obsessionsa valossa. Kun Judyn henkilöllisyys paljastuu pelin edessä, hän on juuri sanonut korua kiinnittävälle Scottielle can’t you see? Ferguson näkee ja palaa unelmien peilimaailmasta todellisuuteen alkaen jälleen käyttäytyä poliisina. Ja kun Judy suistuu kuolemaansa, hän on nähnyt hahmon nousevan aavemaisesti torniin. Elokuva päättyy – kuin suureen traagiseen kysymysmerkkiin – kuvaan Fergusonista katsomassa alistuneesti alas syvyyteen.
Hitchcock paljastaa elokuvan mysteerin eli Madeleine Elsterin / Judy Bartonin henkilöllisyyden puoli tuntia ennen elokuvan loppua. (Boileaun ja Narcejacin romaanissa naisen henkilöllisyys paljastuu vasta aivan lopussa.) Olennainen jännitys keskittyy tämän paljastuksen jälkeen sen seuraamiseen, miten elokuvan katsojaa vähemmän tietävä elokuvan päähenkilö reagoi. Kun elokuvan alkujaksoissa näemme ja katselemme yhdessä Scottie Fergusonin kanssa ja usein hänen näkökulmastaan, viimeisen puolen tunnin aikana katselemme ennen muuta häntä: identiteettiväärennökseen pakkomielteisesti uppoutuvaa miestä ja sitä, miten hän muovaa naisesta haluamansa kuvan. Enemmän kuin mikään toinen Hitchcock-elokuva Vertigo on tutkielma intohimosta kuvaan – intohimosta, joka ei aina ole tervettä.
Elokuvan tärkeä peiliaihe on enemmän kuin kuvitusta – se on rakenteellinen piirre kuten Cocteaun Orfeuksessa. Tämä peiliaihe huipentuu sinä hetkenä, kun Scottie oivaltaa olleensa petoksen uhri. Tämän hän näkee peilistä nähdessään Judyn kaulakorun ja samalla, että Judy on hänen niin epätoivoisesti rakastamansa Madeleine. Paradoksaalisesti Scottie kuitenkin menettää Madeleinensa juuri tänä hetkenä – kuten Orfeus menetti Eurydikensa katsoessaan häntä.
Kaikista Hitchcock-elokuvista Vertigo on Rebekan ja Lintujen ohella unenomaisin. Prologin lopussa päähenkilö jää elämän ja kuoleman rajalle unenomaiseen tilaan. Elokuvan tärkeä ja tunnelmaltaan äärimmäisen voimakas metsäkohtaus on hyvin unenomainen. Madeleinen katoamisessa McKittrick-hotellissa on jotakin unenomaista. Madeleinen unet ovat osa ”suunnitelmaa”, petosta, osaksi kenties aitoja. Ferguson näkee painajaisunessaan – ja sen rikki räjähtävässä kukkalaitteessa unelmansa valheellisuuden. Unen perspektiivi on mukana koko ajan, silti elokuvaa ei voi tulkita uneksi sinänsä.
Kuten Rebekka myös Vertigo on tutkielma kuolleen vallasta. Mutta kun Rebekka kuvaa kuolleen kahlitsevaa ja tuhoavaa voimaa, Vertigo näyttää kuoleman ja kuolleen tavallaan myös rakkaussuhteen katalysaattorina.
Vertigon musiikissa Bernard Herrmann luo kauneimman partituurinsa. Tätä musiikkia on pidetty suorastaan suurimpana elokuvaan koskaan sävellettynä musiikkina. Herrmann upottaa musiikkiinsa subtiileja viitteitä Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperaan (erityisesti kohtauksessa, jossa Judy Madeleineksi muuntuneena kävelee kylpyhuoneesta Scottien syleiltäväksi), ja hänen nerokas motiivinen ajattelunsa täydentää suurenmoisella tavalla Hitchcockin kuvallista toteutusta.
Vertigo on hyvin kaunis värielokuva ja värien käytössään erittäin tietoinen. Hitchcock käyttää punaista, vihreää ja niiden sekoitustulosta harmaata elokuvassa, jossa Scottie Fergusonin lumoaa nainen, joka on tavallaan olematon. Vanhaa konventiota aaveitten aineellistumisesta vihreässä valossa Hitchcock soveltaa hotellihuoneeseen sijoittuvissa kohtauksissa.
Elokuva, joka yhdeltä aspektiltaan on eräänlaista dokumentaaria San Franciscosta ja sen ympäristöstä, kuuluu geometrialtaan Hitchcockin ”vertikaalisiin” elokuviin. Alkutekstien spiraalikuvasto tuo elokuvaan heti kuitenkin jotakin, mikä on yksinkertaisen vertikaalisuus / horisontaalisuus -opposition ulkopuolella. Samoin autolla ajot kaupungissa (”vaeltamisen” aihe) ja tornin kierreportaat ovat tämän ”puhtaan” vastakohdan ulkopuolella. Elokuvan loppukohtaus tornissa yhdistää horisontaalisuuden ja vertikaalisuuden spiraalikuvioon. Kierteisten portaiden ja ylös nousemisen päässä tornin huipulla on tasanne. Tasanteelta voi kuitenkin pudota, ja näin tapahtuu Judylle, joka näkee jonkun nousevan torniin.
Elokuvan fyysisiä putoamisia (engl. falls) vastaavat sen metaforiset putoamiset. Elokuvan päähenkilö rakastuu, falls in love, ja (sen hetkisen tietämyksen perusteella) lankeaa syntiin, koska nainen on hänen ystävänsä vaimo. Ja Judy Barton on a fallen woman, ”langennut nainen” monessakin mielessä.
Shakespearen draamojen tavoin Hitchcock-elokuvan juonen uskottavuus on jotakin toissijaista. Uskottavuuden puute selittää, miksi moni katsoja on ensimmäisellä katsomiskerralla pettynyt elokuvaan. Vertigo kuuluu niihin elokuviin, joiden lumo ja syvyys paljastuvat vasta useamman katsomiskerran jälkeen.
Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan erinomaisia. James Stewart on viimeisen kerran Hitchcock-elokuvan tähtenä. Stewart, jonka rooli on kaikkea muuta kuin tyypillinen hänelle, oli innostunut käsikirjoituksesta. Kim Novak tekee epätasaisen uransa suorastaan uskomattoman huippusuorituksen. Loppukohtauksessa Stewart ja Novak eivät enää näyttele, he värisevät.
– Heikki Nyman (1989)
No comments:
Post a Comment