La strada / The Road

La strada. Giulietta Masina (Gelsomina), Anthony Quinn (Zampanò). "Sans doute dira-t-on que seul le cinéma pouvait par exemple conférer à l'extraordinaire roulotte motocycliste de Zampanò la force de mythe concret auquel atteint ici cet objet insolite et banal tout à fois" (André Bazin).

Tie / Vägen.
    IT 1954. PC: Ponti–De Laurentiis Cinematografica. P: Dino De Laurentiis, Carlo Ponti. D: Federico Fellini. SC: Fellini, Tullio Pinelli, Ennio Flaiano. DP: Otello Martelli – b&w – 1,37:1. PD: Mario Ravasco. AD: Enrico Cervelli, Brunello Rondi. Cost: Margherita Marinari. M: Nino Rota. S: R. Boggio, Aldo Calpini. ED: Leo Catozzo.
    C: Giulietta Masina (Gelsomina), Anthony Quinn (Zampanò), Richard Basehart (Il Matto / The Fool), Aldo Silvani (il signor Giraffa, circus director), Marcella Rovena (la vedova / widow), Lidia Venturini (la suora / nun), Mario Passante (cameriere / waiter), Anna Primula (madre di Gelsomina), Pietro Ceccarelli (oste / bartender), Nazareno Zamperla (Neno), Giovanna Galli (la prostituta all'osteria), Yami Kamedeva (prostituta). Doppiatori originali: Arnoldo Foà (Zampanò), Stefano Sibaldi (il Matto).
    Loc: Bagnoregio, Viterbo, Lazio, Ovindoli, L'Aquila, Abruzzo. The final sequence: the wharf of Fiuminico.
    Helsinki premiere 10.2.1956 Savoy, distributor: Valio-Filmi – VET 43912 – K16 – 3220 m / 104 min, 108 min
    Viewed in a print released by Polfilm with Swedish subtitles by Stig Björkman, with e-subtitles in Finnish by Lena Talvio at Cinema Orion, Helsinki (The Wonderful Actresses of Italy), 9 Aug 2017

In memoriam Aito Mäkinen (who was with Valio-Filmi when it premiered La strada in Finland).

Revisited Federico Fellini's third solo feature film as a director, his breakthrough to the ranks of the masters of world cinema, his personal favourite film, one of the most influential films in history, one of the essential road movies, and a film that for André Bazin belonged to the all too few that belong to the greatest achievements of all art.

When I first wrote about La strada some 40 years ago I was under the spell of Pablo Picasso's Blue Period. Posters of his paintings were hanging on my wall. In fact I was living Picasso's Blue Period. I was struck by the affinity with La strada but not aware of any conscious influence.

Whereas the Charles Chaplin influence is obvious in the characters of Gelsomina and Il Matto and in the unforgettable score by Nino Rota. The contrast between the sublime and the ridiculous is introduced already in the main title music which starts with a passionate arrangement of the main theme, only to be replaced abruptly by a frenetic circus march.

Fellini has revealed that the characters of the story emerged as cartoon figures, like the Big Bad Wolf (Zampanò), Bugs Bunny (Il Matto), and Tweety (Gelsomina). The original Fellini quality is revealed in the tragic force he was able to elicit from caricature. It is one of the paradoxes of the actor that a circus stereotype, a commedia dell'arte figure, a marionette, a puppet or a cartoon character can move us so strongly.

Fellini was known as a neorealist, and his previous film, I vitelloni, was still a neorealist masterpiece. Audiences were confused at first by La strada because the protagonists are anti-realistic. But the world of La strada is still neorealistic in a way that can be compared with Paisà, Roberto Rossellini's "road movie" which Fellini scripted. The sites of the journey are real. They are full of life and haunted by the magic of reality.

The stages of the journey are also haunted by a sense of transcendence, of the holy. La strada belongs to the great spiritual and religious works of art. Not surprisingly, because this dimension, the specifically Francescan approach, had already emerged in Rossellini's Roma città aperta, Paisà and Francesco, giullare di Dio which Fellini co-scripted. And obviously in Il miracolo in which Fellini gave his only performance as an actor. Reportedly La strada is the favourite film of the current Pope, Pope Francis.

La strada takes us to the crossroads of comedy and tragedy. It makes us laugh and cry at the same time. The sense of the absurd is unique. 

It feels redundant to write about a film on which André Bazin has written such a definitive essay. He finishes it with the remark: "Le sel de l'âme que Zampanò verse pour la première fois de sa pauvre vie sur la plage qu'aimait Gelsomina est le même que celui de cette mer infinie qui ne peut plus ici-bas rafraîchir sa douleur."

This interesting re-release print looks like it has been struck from a source that has been carefully manufactured from disparate elements, including ones with very good visual quality. In the beginning there is low contrast but in a refined way preserving the fine soft detail. No scratches. A virtually complete print of the 108 min edit.

BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BASED ON SUZANNE BUDGEN AND PEKKA LOUNELA:
BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BASED ON SUZANNE BUDGEN AND PEKKA LOUNELA:

La Stradalla on keskeinen asema Federico Fellinin tuotannossa. Sen hellyys osattomia kohtaan, sen suuri koominen lento, sen kiinnostus sirkusta ja sirkusihmisiä kohtaan, meren tärkeä asema kerronnassa ja ennen muuta kenties se salaperäisyyden ilme, jota se kantaa – nämä kaikki ovat tietysti vain ulkoisia ja näkyviä merkkejä sisäisestä ja henkisestä kokemuksesta, jotka tekevät siitä Fellinin luovan lahjakkuuden varsinaisen hermokeskuksen.
– Suzanne Budgen (Fellini, 1966)

La Stradan juoni on yksinkertainen: vaeltavan voimailijan Zampanon avustaja on kuollut ja hän ottaa tämän vähämielisen sisaren Gelsominan kumppanikseen päämäärättömälle matkalle torilta torille, kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin… Toiminta on keskitetty noin kymmeneen etappiin, joista yhtäkään ei nähdäkseni sovi pitää ehdottomana draamallisena kohokohtana.
    La Strada on rakenteeltaan erittäin säännöllinen, yksinkertainen ja tiivis teos. Aluksi tarkastellaan verraten pitkään sitä kahden hengen yhteiskuntaa, jonka Zampano ja Gelsomina muodostavat. Zampano opettaa Gelsominalle temppuja kuin koiralle: suorituksen epäonnistuessa saa tyttö raipasta. Lisäksi oppimestari käyttää häntä sukuviettien purkamiseen; mutta kun hän tapaa ruokalassa muhkean ilotytön, jätetään Gelsomina yksin kadulle – jälleen kuin koira – avuttomana ja neuvottomana suremaan isäntänsä katoamista. Ohjaaja on aivan selvästi tähdentänyt näiden henkilöiden välillä vallitsevaa kasvattajan ja eläimen suhdetta.
    Filmin ydin on siinä jaksossa, joka alkaa kun Gelsomina osuu yksin liikuskellessaan näkemään Hullun köydellätanssin korkealla kadun yläpuolella. Tämä kohtaus säväyttää näiden kahden suhteen: se liikkuu henkisyyden tasolla, ja vaikka Hullu on Gelsominaan nähden ylivoimainen, ei Gelsominan alemmuudessa tällä kertaa ole mitään alentavaa, päinvastoin.
    La Stradan irrationaaliselle, oikulliselle huumorille on tunnusomaista, että ainoa ajatteleva henkilö on nimetty Hulluksi. Uskallan kärjistää selittelyä tällä kohden niin, että tulkitsen Gelsominan ja Hullun ensi tapaamisen vertauskuvalliseksi: toinen alhaalla ihaillen tuijottamassa, toinen suorittamassa huimia temppujaan korkealla väen yläpuolella, saavuttamattomissa. Hullun suuhun on pantu "elämänfilosofia", jonka Gelsomina auliisti omaksuu, mutta joka ei pelasta häntä. Jos Hullulla olisi ollut emotionaalinen tunnevaraus "elämänfilosofian" sijasta, hän olisi ottanut Gelsominan huostaansa ja vienyt hänet turvaan Zampanolta. Mutta siihen seikkaan, että hän antaa merkiksi pienimmänkin olion tärkeydestä ystävälleen vain kivensirun – se voitaneen käsittää vaikkapa tiedonjyväksi – sisältyy käsittääkseni erikoisen karvas taka-ajatus. Jerker A. Eriksson on huomauttanut, että Zampano yrittää turhaan yltää itsensä ulkopuolelle; niin tekevät nähdäkseni kaikki filmin henkilöt – kukaan heistä ei voi missään olosuhteissa auttaa toista, koska he yhdessä edustavat sovittamatonta ristiriitaa meissä kaikissa, ihmisessä.
    La Stradan tilanteiden ja henkilöiden yksinkertaisuus tuo mieleen balladin, jonka tyypit ovat pitkälle tyyliteltyjä ja tapahtumia varten tehtyjä. Sen loppu on niinikään balladimainen: Zampano saa vasta pitkän ajan kuluttua kuulla Gelsominan kuolemasta naiselta, joka pyykkiä levittäessään hyräilee tytön melodiaa. Kärjistystä ei siis tavallisessa mielessä tapahdu. Rakenteen ankara tarkoituksenmukaisuus ja tapahtumasarjan jäsentely säkeistöihin verrattaviin kohtauksiin tukevat tätä vaikutelmaa.
    Mutta La Strada on juuri sillä sietämättömän nykyaikaisella tavalla traaginen, että siitä puuttuu onnettomien kohtaloiden ylevyys, jonka estetiikka lukee tragiikan tunnusmerkiksi. Zampanon lopullinen tila ei tarjoa mitään puhdistumisen mahdollisuutta katsojalle: Zampano ulvoo mielettömästi ja tarkoituksettomasti – kuin vietti, joka on tappanut kaikki sublimaatiomahdollisuudet, älyn ja tunteen, Hullun ja Gelsominan. Vietti on sokea, jos se törmää läpäisemättömään esteeseen, ei ole korvauksen mahdollisuutta ilman Hullua ja Gelsominaa, jotka kyllä voivat löytää kiertotien toistensa kautta. Kysymys on siis "nykyaikaisen ihmisen tilasta", niin kuin Eriksson sanoo, sen toivottomuudesta, kun itsetuhon tendenssi on tiedostettu. Zampano, johon elokuva päättyy, ei ole keskushenkilö, mutta silti sen ydinhahmo. La Stradan sanoma voidaan lukea Zampanon tuskasta.

– Pekka Lounela (Suomalainen Suomi 5 / 1956)