L’Appât / Fresh Bait

Syötti / Lockbetet / The Bait.
    Ranska 1995. PC: Little Bear Productions / Hachette Première & Cie. Co-Production Companies: M6 Film / France 2 Cinéma. P: René Cleitman, Frédéric Bourboulon. D: Bernard Tavernier. SC: Colo Tavernier O’Hagan, Bernard Tavernier – based on the novel by Morgan Sportès (1990). DP: Alain Choquart. PD: Emile Ghigo. Cost: Marpessa Djian. Makeup: Agnès Tassel. M: Philippe Haïm. S: Michel Desrois, Gérard Lamps. ED: Luce Grunenwaldt.
    Film extract: Brian DePalma: Scarface (1983).
    Music video: Peter Gabriel: "Kiss That Frog" (1993), D: Brett Leonard.
    C: Marie Gillain (Nathalie), Olivier Sitruk (Eric), Bruno Putzulu (Bruno), Richard Berry (Alain), Jean-Louis Richard (le patron du restaurant), Christophe Odent (Laurent), Jean-Paul Comart (Michel), Philippe Helies (Pierre), Philippe Torreton (le chef de la police), François Berléand (inspector Durieux), Thierry Gimenez (un policier), François Levantal (un policier), Jacky Nercessian (M. Tapiro, Nathalie's boss), Alain Sarde (Philippe).
    Helsinki premiere: 29.7.1996 Bio City 1, distributed by Kamras Film Group Oy with Finnish / Swedish subtitles (n.c.). Telecast: 16.2.2000 YLE TV2. VET 99845 – K16 – 3210 m / 117 min
    Screened at Cinema Orion, Helsinki (Bertrand Tavernier), 24 April 2018.

I confess I suffer from a fatigue of crime fiction, including Nordic Noir, with serial killings and fancy murders. Real-life crime has little to do with such fiction. Truly epic crimes are cases of fraud in the world of financial speculation, of a magnitude the world has never seen. The biggest criminals are careful not to get involved with violence. Even professional burglars never carry a weapon.

L'Appât is a true life story of young and marginalized amateur criminals. There is nothing fancy in this tale, but it is deeply moving and conveyed with genuine feeling for both the criminals and their victims by maestro Bertrand Tavernier. It is a work rich in implications of the social psychology of crime.

The criminal trio consists of Eric (Olivier Sitruk), Bruno (Bruno Putzulu), and Nathalie (Marie Gillain) . Eric is a son from a wealthy home, but his father has cancelled his checkbook because Eric has no sense of money. Bruno is an orphan, reportedly found as a baby in a shopping cart. Nathalie is from a good and loving home, and she has a nice job, but in the evenings she is active as an escort (providing company only, but apparently no sex). The desperate duo, Eric and Bruno, get the idea to consult Nathalie's book of her regular clients (she is usually the one who calls them) and use Nathalie both as a bait and a Troyan horse helping them to get in and commit robbery. The result is a disaster. The clients have ingenious security systems. Nobody keeps at home money or such valuables that can be easily cashed into money. Bruno is a loose cannon, and Bruno and Eric end up brutally murdering two victims. They end up with a minimal catch and maximal culpability.

The performances feel true to life. The characters are interesting and surprising. For instance Bruno is the more tender one of the guys. He is the one who defends Nathalie from Eric's violence. Everyone is a part of a materialistic world. There is not much spirituality in evidence.

The film is full of interesting scenes and observations. In the beginning Nathalie and her best girlfriend laugh at the sex polls of a magazine. There is a quarrel at home concerning the use of the remote control. Bruno watches television quiz shows which support his sense that wealth is not earned. At their victims' homes Bruno marvels at cases of conspicuous consumption such as a cinema-size television screen.

Sexual harassment is ubiquitous. The female viewpoint is strong. Nathalie has to be permanently vigilant, even against rape attempts and domestic violence.

There is a Jewish angle in the final robbery tragedy. Alain (Richard Berry) senses correctly that Eric is Jewish like he. The attempt at bonding does not save Alain, nor Eric from himself.

The references to popular culture seem to indicate that films such as Brian DePalma's Scarface contribute to demoralization and soullessness, as well as music videos. I'm not sure that Peter Gabriel is a good example to illustrate the detrimental aspect of the music video.

There is a sense of convincing realism in the police investigations.

L'Appât is an original contribution to accounts of an age ruled by the spirit of instant gratification.

A fundamentally good and complete print.

OUR PROGRAM NOTE BASED ON KATI SINISALO AND RAIMO KINISJÄRVI:
OUR PROGRAM NOTE BASED ON KATI SINISALO AND RAIMO KINISJÄRVI:

Bertrand Tavernierin viimeaikainen tuotanto on sisältänyt niin historiallisia spektaakkeleita kuin tämän päivän rikosaiheita. Syötin sisarteoksena sopii pitää elokuvaa L. 627 (1992), joka kuvasi dokumentinomaisesti huumepoliisin työtä ja jota ei ole esitetty Suomessa.

Syötti kääntää esiin toisen näkökulman. Kuvauksen kohteena olevat nuoret ovat rikollisina amatöörejä, mutta yhtä kaikki ryöstömurhaajia. Ajattelemattomuus, typeryys, lapsellisuus ja kadotettu omatunto ovat Tavernierin tähtäimessä.

Elokuvan pohjana vaikutti tositapaus 1980-luvulta: kolme nuorta tuomittiin vankilaan kahden keski-ikäisen murhasta. Kolmikon tyttö oli toiminut houkutuslintuna ja päästänyt pojat miesten asuntoihin. Murhat olivat harvinaisen raakoja, saalis oli surkea, ja kahdella nuorista oli niin sanottu hyvä tausta. Kolmikko oli tehnyt ryöstömurhat todella amatöörimäisesti. Elokuvan Nathalie myy päivisin merkkivaatteita ja keräilee iltaisin ravintoloissa varakkaiden herrojen suosionosoituksia ja käyntikortteja. Poikaystävä Eric on varakkaan perheen työtön hulttiopoika ja kolmas pyörä Bruno on entinen koditon katulapsi.

Syötti on kylmä ja julma elokuva, koska näiltä nuorilta puuttuu tyystin omatunto. He eivät ole pahoja ihmisiä. He haluavat perustaa oman vaateliikkeen Floridaan, tehdä töitä ja tulla rikkaiksi. Heillä on pienet setelinväriset unelmat ja veren tahrimat kädet. He eivät ole mitään romanttisia nuoria kapinallisia. Heidän vaatteensa ovat heidän aatteensa, ja heidän päänsä on täyttänyt amerikkalainen videoroska (niin Scarface kuin Total Recall ovat Syötissä roskan synonyymejä). Elokuvassa oikein erikseen todetaan, että ranskalaisia elokuvia nämä nuoret eivät halua katsoa. Amerikka ja Eurooppa on muutenkin asetettu vastakkain ja päähenkilöt jätetty pyristelemään niiden väliin. Historiaton Amerikka edustaa nuorille tulevaisuutta, kotimaa Ranska sitä mistä he haluavat päästä eroon.

Tavernier on ilmeisen huolestunut amerikkalaisen unelman otteesta ranskalaisnuorisoon, vaikka Syötin laajempana teemana voidaankin nähdä moraalisten rakenteiden yleinen romahdus nyky-yhteiskunnassa. Elo-kuva ei psykologisoi eikä vapauta nuoria vastuusta syyttelemällä yhteiskuntaa, mutta se kuvaa nuorten elämää niin että myös ympäristön sieluttomuus näkyy. Elokuva on myös vakava varoitus: kun tytär ilmestyy yöllä kotiin ja selittää äidille riidelleensä poikaystävänsä kanssa, hän on itse asiassa tullut suoraan murhapaikalta. Elokuvan tehokkainta kauhua on lausumaton kysymys: tiedätkö mitä lapsesi teki viime yönä? Dramaattisia tapahtumia ei korosteta kuvakulmin tai leikkauksin. Tavernier suosii yleiskuvaa, mistä syntyy kerronnan dokumentaarinen sävy, välillä tuskallisen tunteettomalta, välillä taas ihailtavan selkeältä tuntuva.

– Kati Sinisalon (HS/NYT 30/1996) ja Raimo Kinisjärven (Kaleva 22.9.1996) mukaan