 |
| Veiko Õunpuu: Viimased / The Last Ones (EE/FI/NL 2020) starring Pääru Oja (Rupi), Tommi Korpela (Kalastaja-Kari) and Laura Birn (Riitta). |
Viimeiset / De sista.
EE/FI/NL © 2020 Homeless Bob Production (EE), Bufo (FI), PRPL (NL). P: Kartin Kissa, Mark Lwoff, Misha Jaari, Ellen Havenith.
D: Veiko Õunpuu. SC: Heikki Huttu-Hiltunen, Eero Tammi, Veiko Õunpuu. Cin: Sten-Johan Lill – 2.39:1. AD: Otso Linnalaakso. Cost: Jaanus Vahtra. Makeup: Kaire Hendrikson. M: Sven Grünberg – 5.1. S: Mark Glynne. ED: Wouter van Luijn, Xander Nijsten.
C: Laura Birn (Riitta), Tommi Korpela (Kalastaja-Kari), Pääru Oja (Rupi), Elmer Bäck (Lievonen), Samuli Edelmann (Tatu), Sulevi Peltola (Oula), Jarkko Lahti (the foreman), Indrek Spungin (Kinnunen), Emmi Parviainen (Sanna), Juhan Ulfsak (butcher), Taavi Eelmaa (Dieter), Veiko Õunpuu (Bohlen).
Soundtrack selections: "Syksyn sävel" (Juice Leskinen). "Working Class Hero" (John Lennon) perf. Indrek Spungin. "Herrojen kanssa pellon laidassa" perf. Carola. A Brandenburg concerto by J. S. Bach. "Joyride" (Roxette, Laura Birn sing-along). "Drive" (karaoke interpretation by Tommi Korpela). "Lay Lady Lay" (Bob Dylan). Russian spiritual music.
Locations: Finland: Kolari, Kilpisjärvi; Muonio (father's house); Rautavaara (mining locations). Estonia: Tallinn. Norway: Birtavarre (mountain hut), Skibotn, Skjold leir Military Base (studio).
Languages: Finnish, English.
117 min
Festival premiere: 22 Sep 2020 Helsinki International Film Festival / Love & Anarchy.
Estonian premiere: 25 Sep 2020.
Finnish premiere: 13 Nov 2020 – released by B-Plan Distribution in 2K DCP
Corona emergency security: 25% capacity, face masks, distancing, hand hygiene.
Viewed at Tennispalatsi 4, Helsinki, 13 Nov 2020.
IMDb synopsis: " A struggling mine owner supplies his workers with drugs so they'll forget a tough existence. Nearby a small community of reindeer breeders also struggles. This critique of capitalism unfolds against a Western like Lapland landscape. "
AA: Lapland films and "Northerns" are no genre but may assimilate genre characteristics. The Northern's most obvious connection is with the Western, an affinity first revealed by our American brother William S. Hart in his lumberjack drama Blue Blazes Rawden (1918).
In Finland, lumberjack films evolved on a track of their own, adapting popular sources by Pakkala and Linnankoski. The magic of Lapland was celebrated in prominent studio era films by Vaala, Blomberg and Witikka. There was even a spoof "Wild North" fantasy cycle of films starring Tapio Rautavaara as Tundra Tauno.
Later, celebrating the sublime, Lehmuskallio and Mollberg displayed pantheistic visions of Lapland, as does Marko Röhr in the topical Tunturin tarina (The Tale of the Sleeping Giant, 2021). The sunless kaamos season of Lapland has provided a milieu for popular hit films in the Napapiirin sankarit [Heroes of the Polar Circle] cycle.
Indigenous Sami cinema was launched by Nils Gaup and Paul-Anders Simma, recently reinvigorated by Katja Gauriloff (Kaisa's Enchanted Forest). The Rovaniemi-born Miia Tervo has also brought fresh inspiration into the Lapland cinema (Aurora).
A mythical dimension exists in certain trends of the Northerns and Lapland films: the theme of the ultima Thule, the place beyond the borders of the known world, "the edge of the world", perhaps even this launched by William S. Hart, sustained in Flaherty and Arctic exploration films and finding expression in movies such as Jacques Feyder's La Loi du Nord (in Finland Pako pohjoiseen [The Flight to the North]) and Ingemo Engström's Flucht in den Norden (also called Pako pohjoiseen in Finland).
The "escape from civilization" or "retreat" theme was most prominently discussed in Risto Jarva's The Year of the Hare, based on the novel by Arto Paasilinna. Lapland has also been a setting for existential road movies by Mika Kaurismäki (The Last Border, The Road North). Anssi Mänttäri has also set irreverent stories of his in Lapland (Saunavieras).
There is a striking contrast between the sublime of the nature and the parlous state of humanity in many of these films, including the crime films of Jussi Hiltunen (Armoton maa / Law of the Land) and Matti Ijäs's Kaikella rakkaudella / Things We Do For Love.
Veiko Õunpuu, our Estonian brother from south of the Gulf of Finland, seems to have been aware of these trends when embarking on his own existential Lapland odyssey, its title The Last Ones signalling the mythical ultima Thule dimension with a tinge of irony.
In Lehmuskallio's cinema, the theme was, like in Flaherty, a search for a lost paradise. In Õunpuu, paradise has been lost long ago. We find ourselves in a desolate mining village in makeshift circumstances. There is an absence of beauty in the lived space. It's a world of exploitation: of nature, and of the workforce.
The company is here merely for instant profit, on the verge of selling out to the Chinese in the spirit of globalization. The big boss, called Fisherman Kari, doubles as a drug lord, keeping the workforce in a state of addiction. He displays blatant disregard for work safety in the dangerous mine. As for women, he seems to be inclined to the attitudes of a Feudal lord.
The period of the meta-Western and the Superwestern emphasized the theme of "the end of the West". In a similar way, Õunpuu's film is an "end of the North" film, an anti-romantic film about commercial extraction from the wilderness, leaving behind only ruins. The old reindeer herder fights to the end, until a Pierrot le fou climax.
We are left contemplating a miserable carnage, set against breathtaking landscapes shot in glorious scope.
BEYOND THE JUMP BREAK:
FROM THE PRESS KIT:
SHORT RESUME
Veiko Õunpuun veitsenterävä pohjoinen western VIIMEISET sijoittuu sivistyksen hylkäämään lappilaiseen kaivoskylään, jossa elämän rypistämät kaivosmiehet louhivat päivisin kallion sisään ja laulavat öisin karaokea maailmanlopun juottolassa. Pakoon ei pääse ja minne sitä enää menisikään. Rikokset ja haikeana riutuva rakkaus tempovat parakkikylän asukkaita kohti lopullista kohtaloaan.
SYNOPSIS
Viimeiset on kansainvälistä mainetta nauttivan Veiko Õunpuun ohjaama pohjoinen western, jonka tapahtumat sijoittuvat Lapin kesyttömille tunturialueille. Nuori kaivosmies Rupi (Pääru Oja) aikoo tuntureita louhimalla kaapia kasaan tarpeeksi rahaa karistaakseen kaivoskylän tukahduttavat tomut ikuisiksi ajoiksi jaloistaan. Mutta työt kaivoksessa seisovat, koska Rupin isä, vanha poromies (Sulevi Peltola), kieltäytyy myymästä maitaan. Kaiken lisäksi ”Kalastajana” tunnettu juonitteleva kaivospomo (Tommi Korpela) iskee silmänsä Rupin parhaan kaverin Lievosen (Elmer Bäck) naisystävään Riittaan (Laura Birn), johon Rupikin on salaa rakastunut. Elämä kaivoskylässä on vaarallista, ja tapahtumat vievät hetki hetkeltä kohti lopullista sortumista. Rupin on tehtävä valinta: minne ja kenelle hän kuuluu? Isiensä maille, alkukotiin tuntureille, vai itsekkäiden pyrkimysten kylmään maailmaan?
INTERVIEW WITH VEIKO ÕUNPUU BY EERO TAMMI
Eero Tammi
Vakaa vetäjä Saarenmaalta – Veiko Õunpuun haastattelu
Viimeiset (2020) on Lappiin sijoittuva, nuotiotulien ääreltä metamaailmoihin kuljettava pohjoinen western. Sellaisen tekemiseen suomenkielellä tarvittiin Neuvosto-Virossa varttunut kansainvälinen ohjaajanimi Veiko Õunpuu. Syystanssia (2007) on esitetty hyvin Suomessakin, jossa nuoremmat filmihullut tuntevat ohjaajan koko tuotannon (The Temptation of St. Tony, 2009, Free Range, 2013, Roukli, 2015), kiitos ennen kaikkea Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin. Seuraavat lauseet puhuttiin ohjaajan kotona Saarenmaalla 22.2.2020. Haastattelija Eero Tammi toimi myös Viimeiset-elokuvassa käsikirjoittajana. Lopussa palataan ensiesitysten tunnelmiin.
Eero Tammi: Viimeiset-elokuvan idea syntyi halusta tehdä jotakin western-elokuvan tyyppistä, mutta jonka tapahtumat sijoittuisivat pohjoiseen. Ainoat suomalaiset elokuvat, joista puhuimme olivat 70-luvulta: Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973) ja Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973). Ennen kaikkea karheiden luonnonmaisemien ja niitä pilaavien väliaikaisrakennelmien takia. Ja koska ne käsittelevät luusereiden ja rahan välistä suhdetta omassa ympäristössä ja ajassaan. Viimeiset-elokuvassa se suhde tapahtuu tietenkin tässä ajassa. Nämä olivat ensimmäisiä lähtökohtia, mutta mikä sinua erityisesti motivoi?
Veiko Õunpuu: Kaivoskylän kaoottinen ja jollakin tapaa säälin tunteita herättävä elämäntyyli. Se tuntui hyvältä metaforalta, joka sisältää myös tietyn maailmankatsomuksen. Liian kauan kaupungissa asuneena luulin löytäväni pohjoisesta jonkinlaisen autenttisen luontosuhteen jäänteitä tai kurkistusaukon esiteolliseen maailmaan. Ihmisiä, jotka olisivat shokissa maaperän tuhoamisesta. Mutta se romantiikka jäi kyllä löytämättä. Sen sijaan näin tavallista suomalaisuutta: nahkasohvia ja plasmatelkkareita poronkasvattajien olohuoneissa. Normaalia toimeen tulemista keskellä kaikennielevää kapitalismia.
Kiinnostiko lännenelokuvien maailma ylipäätään?
Näen western-elokuvat eräänlaisena poikien maailmana, jossa unelmoidaan miehuudesta. Viimeiset-elokuvassa kiinnosti lähtökohta, jossa se miehinen ajattelutapa murenee. Kaikki elokuvan henkilöhahmot unelmoivat jostakin suuremmasta ja eivät oikein tiedosta omia tekojaan.
Elokuvan tapahtumia määrittää jonkinlainen jatkuva luuseriaktiviteetti, kelkasta pudonneiden säätäminen vastoin parempaa tietoaan.
Niin se on globaalistikin. Ydinkysymys on ahdistus elämisestä. On olemassa sellainen luulo, että kun tietyt tavoitteet on saavutettu, on onnikin saavutettu. Luullaan, että ihminen voi tulla joskus valmiiksi. Tämä ajatus tuottaa vääristyneitä odotuksia ja vääriä roolimalleja. Ihmisen tasapaino voi perustua vain oman olemisen ymmärtämiselle. Mitä kauemmas joutuu tästä henkilökohtaisesta tasapainosta, sitä ontommaksi muuttuu koko maailma. Se tie vie suoraan helvettiin.
Katsoin eilen esikoiselokuvaasi Tühirand (Empty) ja huomasin samankaltaisuutta Viimeisten kanssa. Ainakin tietyn koomisuuden kannalta.
Kirjoitin tuolloin muistiin Beckettin ajatuksen, että ei ole mitään koomisempaa kuin onneton ihminen.
Viimeisten kova äijä Kalastaja-Kari (Tommi Korpela) on kyllä sukua Tühirandan viulisti-Eduardille (Taavi Eelmaa). Kaksi kookasta itseään esittelevää urosta, jotka pukeutuvat mauttomasti ja nauttivat naisten vokottelusta toisten miesten nähden.
Itsensä he näkevät kyllä vahvoina ja tasapainoisina miehinä, joilla on järkevä ulosanti. Eivät he ole millään tavalla tietoisia siitä, miltä he muiden silmiin vaikuttavat. Ja pukeutumistyylistä voi jo päätellä jotain heidän sisäisen ymmärryksensä ulottuvuuksista. Maailma on alttari, jossa heidän tahtonsa ohjailee muiden tekemistä. Sellainen malli toimii kyllä, jos on tarpeeksi valtaa ja pyrkii määrätietoisesti kohti äärimmäisyyksiä. Karilla ja Eduardilla on myös samanlainen suhtautuminen seksuaalisuuteen. Pohjimmiltaan väkivaltainen, mutta jotenkin käsittämättömällä tavalla toimiva ja käytännöllinen. Perustavanlaatuisesti epäterve, mutta kuitenkin tavallinen.
Nuori Rupi (Pääru Oja) on heti kättelyssä alakynnessä. Miesten välinen mittely on ollut teemana myös muissa elokuvissasi.
Rupi on melankolinen sivustakatsoja, kunnes alkaa yhtenä hetkenä tajuta kokonaisuuden. Haluaisin uskoa, että ihmisellä on aina mahdollisuus kieltäytyä. Mahdollisuus sanoa, että tässä menee nyt raja. Vaikka sen takia sitten joutuisi näkemään nälkää. Mutta Viimeiset-elokuvan Kari toimii tavoilla, joilla saa haltuunsa kaiken. Ja mieluiten sellaista, joka on ollut jonkun toisen omaa. Hän on kaikkia nautintoja hamuava all over the place -mies. Mielihyvää hän ei tunne, mutta puuhailee silti fetisistisesti ahneuden ja kateuden rattaissa. Epäröimättä hän ylittää rajan, josta paluuta ei ole.
Vaikka Kalastaja Kari on vaikuttajista pahin, jopa hänen on täytynyt valita tietty pärjäämisen moodi.
Henkilökohtaisella tasolla Tühirand- ja Viimeiset-elokuvien välinen ero on se, että nykyisin tunnen tuollaista alfatyyppiä kohtaan myötätuntoa. Sellaisen ihmisen koettelemukset ovat kaameat. Ennen näin sen vain jotenkin koomisena. Kalastaja Kari toimii lähes mielisairaan tavoin ja yritin seurata ja elää mukana hänen koettelemuksissaan silloinkin, kun hänen sisäistä logiikkaansa oli vaikea ymmärtää. Välillä suorastaan kauhistutti olla hänen kanssaan tekemisissä. Tommin oli pakko mennä todella epäluonnollisiin mielentiloihin näyttääkseen vilahduksia siitä, kuinka sekaisin tyyppi itse asiassa on.
Kuinka tietoinen näyttelijän pitää olla siitä mitä tehdään?
Jos rehellisiä ollaan, ei ollenkaan. Näyttelijän pitää vaikuttaa oikeanlaiselta. Se mitä hän mielessään ajattelee, on täysin hänen oma asiansa. Mutta kuinka saada näyttelijä vaikuttamaan juuri tietynlaiselta: valitsemalla sopivan ihmisen rooliin. Tapaan näyttelijän, yritän ottaa selvää onko hän valmis osallistumaan ja onko hän tosissaan kiinnostunut. Sanon heille, että ryhdymme tekemään jotakin, josta en vielä tiedä ja kun tiedän, en kerro. Viimeiset-elokuvan näyttelijät pitivät sellaisesta lähestymistavasta. Esimerkiksi Laura Birnin näyttelemä nainen on jossain määrin ambivalentti, mutta käyttäytymiseltään yksiselitteisesti kunnianhimoinen, surkeasta elämästä pois rimpuileva hahmo. Hän on tyytymätön omaan mieheensä ja sattuu ajattelemattomasti tilanteeseen, jonka seurauksena alkaa tapahtua järjettömiä asioita. Yhtenä hetkenä tuntee sääliä häntä kohtaan, toisena hän kauhistuttaa ja häntä on helppo moraalisesti ylenkatsoa. Ja kun lopulta todella ymmärrät millaisessa toivottomuudessa hän elää, aukeaa taas uusi ulottuvuus. Rupi on positiivinen hahmo siinä mielessä, että hän onnistuu elokuvan aikana ymmärtämään,ettei kaikkeen tarvitse mennä mukaan ja kaikkea ei vain ole mahdollista muuttaa. Se vastaa omaa käsitystäni maailman tilasta.
Let's Dance
Tapasi tehdä elokuvia ei vastaa perinteisiä normeja. Luovut kuvausten aikana käsikirjoituksesta ja liikut lähemmäs John Cassavetesin tapaa etsiä kohtausten taustalta jotakin suurempaa ja merkityksellisempää. Teet näyttelijöiden kanssa erilaisia versioita. Se on aikaa vaativa ja riskejä täynnä oleva metodi. Lainsuojattomien löytöretki. Bela Tarr työskentelee myös vähän samalla tavalla.
Mitä ilmeisimmin minun metodilleni on olennaista riskien ottaminen. Mielestäni vain riskeeraamalla voi onnistua ja synnyttää jotakin vaikka vain itselleen täysin odottamatonta, jotain uutta, jota on mahdoton myöhemmin verrata yhtään minkään muun kanssa. Taiteessa riskien ottaminen on olennaista. Silloinkin kun kaikki ei mene nappiin. Taidetta ei voi tehdä mukavuuden kautta; hattu päässä ja perse penkissä. Yhtenä hetkenä riskistä syntyy se tietty jokin, jonka voi elokuvaa katsoessa tuntea. Toivottavasti.
Ohjaajan työ kuitenkin alkaa ennen itse kuvauksia. Niin lavastaja kuin puvustajakin tarvitsevat ohjeistusta.
Kyllä. Jos haluaa tanssia, pitää ensin nikkaroida tanssilattia. Ja vasta sitten saa laittaa jalalla koreasti. Roolihahmojen välisiä pieniä vivahteita alan ymmärtää vasta kuvauksissa. Cassavetes on sanonut, että kirjoittaessa on mahdotonta ottaa huomioon kaikkia näkökulmia. Roolia tehdessä näyttelijä löytää aina jotain, jota et olisi itse pystynyt kuvittelemaan. Mutta myös näyttelijöillä tulee ongelmahetkiä, ja kun vapauttava lähestymistapa löytyy, omista peloista eroon pääseminen tuo helpotusta.
Näet ehkä suomalaiset tähtinäyttelijät hieman eri näkökulmasta kuin täkäläinen tv-katsoja.
Olen tästä roolituksesta todella onnellinen. Näyttelijät ovat uskomattomia. Samuli Edelmann Rupin veljen roolissa ja Sulevi Peltola poronkasvattajana ovat ehkä hieman odottamattomia valintoja, mutta sopivat ihmeellisen hyvin rooleihin. Tommin ja Lauran yhteispeli on tyystin omassa lajissaan. Jarkko Lahti teki omasta Työnjohtajan roolistaan Oscar-tason suorituksen. Elmer Bäckin rokkikukko-poikaystävä ja Tero Jartin juoppo proletaari ovat nerokkaita. Tosin minun piti supistaa lopullisessa versiossa tarinankerronnallisista syistä molempien rooleja. Mielestäni suomalaiset näyttelijät ovat valmiita menemään paljon pidemmälle kuin mitä heiltä normaalisti odotetaan. Joka tapauksessa he ovat todella taitavia.
Kaksi tuntia elämästä
Olet aina ollut kuvien tekijä, myös taidemaalari, ja elokuvasi vaikuttavat tavoilla, joita on usein vaikea kuvailla. Erityisesti suhteessa sommitteluun, liikkumiseen, ääneen ja aikaan. Millaisen vaikutuksen haluaisit itse elokuvillasi luoda, ja minkä perusteella aavistat olevasi oikealla tiellä?
Sisäinen kello yleensä ilmoittaa, milloin juttu on menossa tylsäksi tai muuttuu katsojan piinaamiseksi. Jokainen meistä tavoittelee elämässä tyytyväisyyden tunnetta. Se ei toteudu, jos saa aina sen, mitä haluaa. Päinvastoin se johtaa vain pettymyksiin, vääriin valintoihin, perverssiin minäkuvaan ja itselleen valehteluun. Maalatessa opin, että kun katsoo jotakin tarpeeksi kauan, ei haluakaan enää kääntää katsettaan pois. Rauhattomuus ja väistämisen tarve katoaa, tilalle tulee rentoutuminen ja alat oikeasti nähdä asioita.
En siis mene mukaan siihen, mitä oletan katsojan ensimmäiseksi haluavan, en auta häntä pakenemaan, tarttumaan itselleen sopivaan maailmankuvaan tai roolihahmoon, johon nopeasti samastua. Se ei tarkoita, että elokuvan pitäisi olla jotenkin tuskallinen kokemus, päinvastoin.
Elokuva on lähtökohtaisesti sinulle iso kanvaasi ja tapahtumaluontoinen juttu. Ihmisen on sitouduttava mukaan pariksi tunniksi. Ohjaajana et tee lyhyttä muotoa tai galleriajuttuja, vaan painuit suoraan isoihin viihdeteollisuuden keitaisiin, elokuvateattereihin.
Oman kokemukseni pohjalta voin kyllä sanoa, että elokuvateatteri voi aina yllättää. Kun näin Gena Rowlandsin Love Streams -elokuvassa, melkein kuulin kuinka jokin suojapanssari minussa mureni. Kaikkein parhaimmat elokuvat löytävät aina ihmeellisen tasapainon – nautinto yhdistyy olemassaolon toden kanssa. Siinä mielessä elokuva on kyllä yksi kekseliäimpiä ajanviitteen muotoja. Kun kerran jo olet siellä elokuvateatterissa, olet pakotettu katsomaan. Ja kun katsojan luonnollinen vastustuskyky heikkenee, tulee tilalle olotila, jossa on mahdollista tarjota erilaisia ajatuksia, joilla on tunteita herättävä vaikutus.
Jotkut katsovat elokuvia saadakseen myös tietää jotain itsestään. Suurin osa elokuvista kylläkin keskittyy erilaisten kuluttajaidentiteettien vahvistamiseen.
Sellaisten niin sanottujen kulutuselokuvien ongelma on mielestäni niiden automaattisuus. Astut yhä uudestaan samaan tuttuun tilaan ja stimuloit totuttuja odotuksia. Minä yritän ratkaista tämän ongelman sen kautta, että vastaan vain minimimäärän katsojan odotuksiin. Yleisesti toivoisin, että minun elokuviani katsoisivat mahdollisimman monenlaiset ihmiset. Mutta ikävä kyllä olen virolaiselle yleisölle jonkinlainen keksitty kummajainen, joka houkuttelee ihmisiä epämukaviin olosuhteisiin, jotta pääsisin heitä solvaamaan. Se ei ole totta.
Ovatko kaikki elokuvasi tekotavoiltaan samanlaisia?
Kyllä vain. Vaikkakin ne kaksi ensimmäistä ohjasi joku sekopää. Syystanssi-elokuvaa (Sügisball) tehdessä ajattelin joka päivä, että pitäisi varmaan tappaa itsensä, koska työ ei etene. Sitten menin vartiksi tai kauemmaksi jonnekin sivuun istumaan ja odottamaan että tunne menisi ohi. Vaikkakin vastoinkäymiset kuvauksissa ovat ihan realistisia ja olemassa olevia, se paniikki syntyy vain oman pään sisällä. Pitää vain odottaa hetkisen ja yleensä tulee joku idea, miten tehdä toisin. Se tietoisuus siitä, että paniikin tunne menee ohi, onkin se metodi. Koska aina on varmaa, että se kaikki menee ohi. Ja inspiraatio on olemassa. Se on tosi.
Taide vs. kulttuuri
Mistä luulet sen johtuvan, että elokuvateollisuus niin laajalti suojautuu elokuvantekijöiltä, jotka haluavat pitää päänsä. Miksi se vaikuttaa aina kuin pankkiryöstöön vertautuvalta rikokselta?
On käytännöllistä rakentaa elokuvakulttuuri toimivaksi, jotta se olisi kaikille turvallinen ja vakaa. Kulttuurin tavoitteena yleisellä tasolla on luoda säännöt ja taiteen sitten taas luoda poikkeuksia. Nämä ovat kaksi vastakkaista asiaa. Elokuvateollisuus näkee itsensä palveluntarjoajana sellaisille ihmisille, jotka haluavat hetkeksi paeta todellisuutta. Henkilökohtaisesti näen elokuvanteossa mahdollisuuden kehittyä, mutta ei vain itsekseni, vaan yhdessä toisten kanssa. Elokuva voi muuttaa ihmisen sisäistä rytmiä. Olen sen itse kokenut ja se on parasta mitä voi tapahtua.
Jotta kulttuuri toimisi, säännöt ovat perusteltuja. En lähde sitä vastaan tappelemaan, vaan annan olla. Mitä enemmän ajattelisin sitä, sitä heikommaksi muuttuisin. Ymmärrän kyllä, että sääntöjen taustalla on pelon häivyttäminen. Yksi pelkää, että kuvaukset epäonnistuvat. Toinen, että myönsi rahaa väärälle projektille. Kolmas, että menettää työpaikkansa. Toki minullakin on pelkoja, kuten tietoisuus siitä, että elokuva saattaa epäonnistua ja epäonnistuukin. Mutta jos aikoo tehdä pelosta välittämättä jotakin kiinnostavaa, on parempi laittaa moiset ajatukset sivuun. Tosin aina jää se mahdollisuus, että muuttuu sitten itsekeskeiseksi narsistiksi tai tulee hulluksi.
Kuten Kalastaja Kari elokuvassa.
Jos ymmärrät vaarat, voit vielä pelastaa tilanteen. Se on raskasta, mutta onnistuessa ihmeellistä. Jotakin uutta avautuu. Koen sen hyvin tervehdyttävänä ja moni kanssani töitä tehnyt on kokenut sen samanlaisena. Se antaa toivoa.
Joutuuko sitä lähtökohtaisesti olemaan keinottelija?
En ajattele niin, haluan ehkä nähdä itseni paremmassa valossa, en ainakaan minään huijarina. En kuitenkaan ole aina täysin rehellinen, varsinkin jos jollakulla työprosessissa on liikaa sisään rakennettuja, turvallisuutta tuottavia ajatusmalleja. Jos häntä ei voi vapauttaa näistä malleista, sitten pitää yrittää ohittaa ne jollakin tapaa. On turhaa yrittää selittää jotakin asiaa toiselle, jos sen ihmisen oma logiikka on täysin erilainen. Siinä piilee myös vaara, että alat manipuloimaan ja hyväksikäyttämään toista ihmistä. Siksi se vaatii, että terapoit koko ajan itseäsi ja yrität nähdä omien suunnitelmiesi läpi.
Eettinen kysymys...
Ei, se on kokonaan mielenterveydellinen kysymys. Jos menet sekaisin, kaatuu koko homma. Siitä ei tule silloin yhtään mitään ja olet epäonnistunut...
Tampereelta Hauholle
Miten suhteesi Suomeen on muuttunut niin läheiseksi?
Kaikki mitä neuvostoaikaan tuli Suomen telkkarista, oli samalla myös meidän kulttuuriamme. Suomirokki, Pulttibois, elokuvat, Ritari Ässä mainoskatkoineen... Tästäkin syystä jäimme aina vähän sivustakatsojiksi ja varjopuolelle. Kuuntelin Peer Güntiä, Sielun veljiä, Juicea... Ensimmäistä kertaa matkustin Suomeen vuonna 1987 luokkaretkelle. Avasin suuni ja sieltä tuli ulos suomen kieltä. Tämän asian psykoanalyyttista merkitystä voikin sitten miettiä.
Neuvostoliiton hajoamiseen en uskonut pätkän vertaa ja vuonna 1990 välttelin armeijaa. Halusin mennä Kanadaan tai Australiaan, mutta en saanut viisumia Suomea kauemmas. Olin jonkin aikaa töissä jossain kaupungin ulkopuolella autopurkaamossa kunnes lähdin Helsingissä poliisilaitokselle ja anoin poliittista turvapaikkaa. Se oli ainoa mahdollisuus, jos ei halunnut mennä takaisin Neuvosto-Viroon.
Olin valmistellut pakenemista jo pitkään. Olisin lähtenyt vaikka moottoriveneellä. Opiskelin kaksi vuotta englantia kursseilla samaan aikaan kun kävin lukiota. Olin kiinni musiikissa, mutta en päässyt käsiksi edes levyihin. Suomessa meinasi tulla levykaupassa itku.
Sulla oli bändi?
Joo. Spitaalinen messias. Neljä tyyppiä. Soitimme trash-metallia paskoilla vahvistimilla.Tykkäsin soittaa kitaraa, mutta ei ollut kunnon instrumentteja.
Meni vielä vuosi ennen kuin Virosta tuli taas itsenäinen...
Minut lähetettiin Helsingistä Tampereelle, mutta sinne alkoi kasaantua niin paljon virolaisia myymälävarkaita, että meidät kaikki lähetettiin jonnekin puskiin Hauholle. Siellä olimme yhdessä somalialaisten kanssa monta kuukautta, talven yli, jossakin suuressa ränsistyneessä talossa, jonka huoneista tuli mieleen neuvostoliittolaiset pioneerileirit.
Kuulostaa aivan Viimeiset-elokuvan ydinongelmalta. Ihmiset asuvat väliaikaisissa parakeissa. Ja kukaan ei halua jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.
Joitain yhtäläisyyksiä siellä kyllä on.
Eikä elokuvassakaan kaikki mene ihan lain mukaan. Rupi haluaa edetä pikkurikollisten maailmassa. Kriminaali nuori mies eksyksissä. Eikö Free Range -elokuvassakin (2013) ole sama lainsuojattomuuden tunnelma? Päähenkilö Fred ei kyllä varsinaisesti rikkonut lakia, mutta ei ollut myöskään millään tavalla systeemin suojeluksessa.
En ehkä osaa sitä noin yleistää, en ole niin sitä ajatellut. Ehkä pitäisi mieluummin miettiä mikä on lain antama turva, tavallisuus.
Sitä, että kokee olevansa kunnollinen ihminen suhteessa siihen maailmaan, jossa elää.
Mihin tähtäät tällä?
Yritän tietenkin asettaa tämän lainsuojattomuuden kokemuksen poikkiteloin tietynlaisen ammattimaisuuden ja ammattimaisuuden peräänkuuluttamisen kanssa.
Taide on myös ammatti. Toisaalta, taide on nykypäivänä epämääräinen käsite. En pidä itseäni lainsuojattomana, mutta ymmärrän kyllä tarpeen täydelliselle vapaudelle.
Viimeiset-elokuva ei tapahdu täsmälleen tässä ajassa, vaan koostuu monista lähimenneisyyden palasista. Siinä on paljon 90-luvun tunnelmaa.
En pysty hahmottamaan tämän meidän ajan koko kokonaisuutta. Sen ymmärtää vasta sitten kun se mennyt ohitse ja ajalle antaa jälkikäteen muodon. Esimerkiksi nyt pystyn kuvailemaan millainen on hipster, koska käsite on asettunut johonkin tiettyyn perspektiiviin. Se on muuttunut yhden, jo loppumassa olevan aikakauden selkeäksi piirteeksi. Nyt hipsteriys on estetiikkakysymys: väri ja muoto, joita pystyy kuvailemaan... Kiinalaiset tietävät, että pitää odottaa vielä ainakin parisensataa vuotta ennen kuin Ranskan vallankumouksesta voi tehdä mitään varmoja johtopäätöksiä.
Jos eläisit täällä maalla yhtäjaksoisesti kymmenen vuotta, tekisitkö silloin elokuvia kaupunkilaiselämästä?
Jos asuisin täällä pysyvästi, ei tulisi mieleenkään tehdä kaupungissa yhtikäs mitään. Yleisesti ottaen minua kiinnostaa paljon enemmän “miten”, ei “mitä”. Miten me toimimme, miten meidän tietoisuutemme toimii, millaisia asioita se ottaa vastaan. Ja vielä jatkona: miten yhdistellä siitä toimiva tarina ja mitkä asiat vaikuttavat. Millainen olisi juuri sen taiteen täydellinen muoto, joka olisi mahdollisimman tiivis, mahdollisimman tarkka, ja mahdollisimman puhdas, mutta kuitenkin vain “elokuva”. Sellaisen toiminnan verukkeeksi itse asiassa kelpaa mikä tahansa tarina.
Yritän vetää tekotapaasi yhteen siten, että elävä suhde kuvaustilanteeseen tuottaa erilaisia yhtälöitä; tutkit näyttelijöiden ja henkilöiden ominaisuuksia, törmäytät niitä eri tavoin, jolloin opit asioita ihmisistä, ja sitten tallennat sen. Lopulta tuot sen leikkauspöytään, ja mietit, miten ilmennät tätä matkaa. Se on jo ihan eri premissi kuin, että lähdetään nyt tekemään tästä tätä stooria.
Kyllä vain. Miten tavoittaa se yksi tietty kokemus näiden ihmisten avulla. Vähän niin kuin metaelokuva. Hyvä että sanallistit, koska minun olisi ollut vaikea selittää sitä itse.
Ihmeellinen juttu sinänsä... Elokuvassa syntyy aina uusi maailma, jota ei ole missään muualla. Ei siellä Lapissakaan enää. Kaikki lavasteet on purettu.
...
Keskustelu käytiin alkujaan suomeksi. Jälkikirjausta lukuun ottamatta se julkaistiin viroksi Taavi Eelmaan kääntämänä ja Õunpuun tarkistamana. Tuo teksti kääntyi jälleen suomeksi Mirkka Maikolan toimesta, jonka jälkeen sen tarkistivat Õunpuu ja Tammi. Näin toimii osuuskauppaväki.
Filmihullulle suomentanut Mirkka Maikola
Julkaistu Filmihullu-lehden numerossa 5/2020
Kiitos: Katrin Kissa / Homeless Bob
SOUNDTRACK ALBUM
A1 –Sven Grünberg Flowerlight 5:34
A2 –Carola Herrojen Kanssa Pellon Laidassa 2:59
A3 –Paralelo Europa Y Aliados 3:46
A4 –Riitta & Lievonen Untitled 1:03
A5 –Steve King Satan Is Her Name 2:34
A6 –Orso Maria Guerrini I Wanna Go 3:28
B1 –Enigma Return To Innocence 4:11
B1 –Sven Grünberg Grill Party 1:49
B2 –Roxette mixed with Riitta Joyride 4:17
B3 –Indrek Spungin Working Class Hero 2:46
B4 –Bob Dylan Lay Lady Lay 3:20
B5 –Sven Grünberg Departure 1:33
B5 –Geinoh Yamashirogumi Ito Wo Tsumuideta 1:49
B5 –Sven Grünberg The End 1:05
B6 –Quiet World Sam 2:53
No comments:
Post a Comment