 |
| F. W. Murnau: Sunrise (US 1927). George O'Brien (Man), Janet Gaynor (Woman). |
Auringonnousu / Soluppgång.
US © 1927 Fox Film. P: William Fox. D: F. W. Murnau. SC: Carl Mayer – based on the short story "Die Reise nach Tilsit" (1917) by Hermann Sudermann. DP: Charles Rosher, Karl Struss. PD: Rochus Gliese. M: Hugo Riesenfeld. Starring George O'Brien (Man), Janet Gaynor (Woman), Margaret Livingstone (City Woman).
96 min.
The Killiam reconstructed version in Movietone, high contrast print screened without soundtrack.
A SONG OF TWO HUMANS WORD COMPOSITION BY LAURA LINDSTEDT to Sunrise (1927) Actors Jussi Lehtonen (Man) and Hanna Ojala (Woman)
Music by Sanna Salmenkallio performed by Sanna Salmenkallio (violin) and Max Lilja (cello).
Bruiteurs: Jenni Bergius, Sidi Lahdenperä, Anna-Kaisa Makkonen, Riikka Pelkonen.
Nuoren Voiman Liitto: Leikkauksia elävästä sanasta elävään kuvaan.
Suomen elokuva-arkisto, Orion, Helsinki, 24 April 2005.
AA: The more I see Sunrise the more heavy and abstract it gets: beyond realism, beyond psychology it takes place in a Gestalt world, where everything is broadly sketched, unfolding in a space between sleep and
awakening.
The Man is the sleepwalker, the women are two psychic forces fighting over him. The Madonna and the Vamp, beyond melodrama. The word and music composition had an aspect of Dadaistic assault on the heavy imagery.
...
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO
FINLANDS FILMARKIV
2005 PROGRAM NOTE BY LAURA LINDSTEDT
Laulu kahdesta ihmisestä
Sanasävellys
Elokuva: Auringonnousu (Sunrise – A Song of Two Humans 1927), ohjaus Friedrich Wilhelm Murnau. Teksti: Laura Lindstedt. Näyttelijät: Jussi Lehtonen ja Hanna Ojala. Musiikki: Sanna Salmenkallio. Viulu: Sanna Salmenkallio. Sello: Max Lilja. Saliääni: Suopo Kauppinen. Bruiteurs: Jenni Bergius, Sidi Lahdenperä, Anna-Kaisa Makkonen, Riikka Pelkonen. Esitys: 24.4.2005 elokuvateatteri Orion. Esitys kuuluu Nuoren Voiman Liiton ja Suomen elokuva-arkiston järjestämään Leikkauksia elävästä sanasta elävään kuvaan tapahtumaan.
F. W. Murnaun Auringonnousu on ehkä yksi historian äänekkäimmistä mykkäelokuvista. Kuvat puhuvat koko ajan liikaa. Myyttinen tarina Miehestä ja Naisesta on jatkuvaa dialogia, jota käydään silmin, kasvoin, käsin – kehon kaikilla kielillä. Englanninkieliset tekstiplanssit varmistavat viestien perillemenon.
Myös sanasävellys Laulu kahdesta ihmisestä on puhetta toiselle. Kaksi ääntä eivät kuitenkaan palaudu kahden ihmisen, Miehen ja Naisen, artikuloiduksi ääneksi, vaan ne jalkautuvat joukoksi ääniä: ääniksi menneisyydestä, ääniksi tulevaisuudesta, pelon ääniksi, halun ääniksi, eri henkilöiden ääniksi... Sanat kaivavat Murnaun juonellisesti kulkeviin kuviin uusia aikamuotoja. Kieli etsii etiäisiä ja muistumia, se tarkentaa kuvassa olevaa ja viittoo kuvan ulkopuolelle. Näin esimerkiksi koiran räksytys muuttuu omantunnon ääneksi ja tivolista karkaavan porsaan pako alitajunnan laukaksi.
Sanasävellyksen lähtökohtana on luoda kielen avulla kuvaa eri tavoin kommentoiva – tai kuvan haastava, kuvan kääntävä – äänimaailma. Sanat siis ottavat paikan, joka on perinteisesti kuulunut elokuvamusiikille. Musiikkia taas tarvitaan kielen ja kuvan volyymien kirkastajaksi. Musiikki silloittaa wagnerilaisessa draamassa näyttämökuvan ja runokielen vastakkaisuutta, ja samoin sanasävellyksessä musiikin tehtävänä on avata aisteja ylittämään ylitarjonnan ongelmia.
Sanasävellystä voikin ajatella eräänlaisena käänteisoopperana. Oopperoiden uudel-leensovituksissa musiikki ja libretto tulevat menneisyydestä, ja näyttämö avaa tilan uusille tulkinnoille. Sanasävellyksessä näyttämö, mykkä kuva menneisyydestä, säilyy koskemattomana. Elokuvasaliin rakennetun äänimaailman tarkoituksena on luoda uusia mielen kuvia vanhojen kuvien päälle.
Sanasävellyksen voi myös ymmärtää kuvakuunnelmana. Näemme elokuvassa kaksi naista: aviosiippaa vokottelevan kaupunkivampin ja viattoman maalaisvaimon. Samalla kuulemme Naisen äänen, joka ei suostu noin vain jakaantumaan. Kuka vie, ja ketä? Kuka haluaa, ja mitä? Liike ja liukumat ylikeskustelun (voice over) ja alikeskustelun (voice under) – etäännytetyn ja välittömän, menneen ja nykyisen, kaikkitietävän ja ärsykkeisiin spontaanisti reagoivan puhujan – välillä rakentavat kuvakerrontaan uudenlaista muistia, uudenlaista halun tarinaa.
Sanojen peruuttamattomuus (”Eikö hän voisi hukkua?”) on elokuvan perimmäinen viesti, ja sanasävellyksen tehtäväksi jää kulkea läpi kaikki kielen umpikujat. Niinpä kirkkokohtaus, Miehen sovitustyön ennenaikainen ”loppuhuipentuma”, huokuu sanasävellyksessä juorun halpamaista henkeä. Ja siksi elokuvan auvoisin, huumorilla ladattu jakso, jossa rakkauden uudelleen löytänyt aviopari syöksyy valokuvaamosta kaupungin huvielämään, kääntyy kielessä hypnoosiksi, joka viimein johdattaa Miehen alitajunnan tervehdyttäville rämemaille.
Laura Lindstedt 24.4.2005
(Ks. tarkemmin Nuori Voima 1–2/2005)
No comments:
Post a Comment