Der Verlorene / The Lost Man

Peter Lorre: Der Verlorene / The Lost Man (DE 1951) with Peter Lorre as Dr. Karl Rothe. Photo from Wikipedia courtesy of Filmposter-Archiv.de

 
The Lost One / Kadotettu / [Den förlorade]. 

    DE 1951. PC: Arnold Pressburger Produktion. 

    D: Peter Lorre. SC: Peter Lorre, Benno Vigny, Axel Eggebrecht - contribution: Helmut Käutner - [based on a subject by Egon Jameson, n.c.] [Not based on a novel by Peter Lorre.] DP: Vaclav Vich. M: Willi Schmidt-Gentner. 

    Starring Peter Lorre (Dr. Karl Rothe), Karl John (Hösch / Novak), Johanna Hofer (Frau Hermann), Eva-Ingeborg Scholz (Ursula Weber), Lotte Rausch (Helene), Gisela Trowe (streetwalker).

    Loc: Hamburg - Lüneburger Heide - Kersten-Miles-Brücke.

    98 min

    Not distributed theatrically in Finland.

    Telepremiere in Finland: 13 July 2014 Yle Teema: Kino Klassikko

    A DIF print with e-subtitles in English from Goethe-Institut. 

    Viewed at Cinema Orion, Helsinki, 28 August 2008.

A dupe.

A melancholy mood. The traces of crime and suffering on Lorre's face. The restlessly roaming camera. The overpowering shadows. A feeling for the underworld. The atmosphere of the train. The puppet on the string. The sensual radiation of the frustrated women.

Peter Lorre dives into Germany's psychic undercurrents in the same way as in Fritz Lang's M. It is the story of a serial killer, an amok runner who has lost his sense of life a long time ago. Just like in M, Lorre conveys both the tenderness and kindness of the criminal (he is a well-loved doctor) as well as his irresistible urge to kill.

...

SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO

FINLANDS FILMARKIV

PROGRAM NOTE BASED ON PETER VON BAGH, EDITED BY SAKARI TOIVIAINEN

Der Verlorene

Kadotettu / Den förlorade

 

Saksan liittotasavalta 1951. Tuotantoyhtiö: Arnold Pressburger Produktion. Ohjaus: Peter Lorre. Käsikirjoitus: Peter Lorre, Benno Vigny, Axel Eggebrecht. Kuvaus: Vaclav Vich. Lavastus: Franz Schroedten, Karl Weber. Musiikki: Willi Schmidt-Gentner. Leikkaus: C.O. Bartning. Pääosissa: Peter Lorre (tri Karl Rothe), Karl John (Hoesch), Helmut Rudolph (eversti Winkler), Renate Mannhardt (Inge Herrman), Johanna Hofer (rva Herrman), Eva-Ingeborg Scholz (Ursula Weber), Lotte Rausch (Helene), Gisela Trowe (ilotyttö), Kurt Meister (Preefke), Hansi Wendler (sihteeri), Alexander Hunzinger (juoppo), Josef Dahmen (kanttiininpitäjä), Anneliese Witt (puolatar), Georg Siebert (Blaschek), Helmut Eichberg (yliluutn. Bydersach), Peter Ahrweiler (yliluutn. Marquardt), Joachim Hess (luutnantti), Frauke Stephan (sairaanhoitajatar), Hans Schmitz (Paschke) VET 56842 – K16 – 1085 m / 98 min

Saksan elokuvateollisuus, jonka propagandakäytöstä natsi-Saksan käytäntö oli ollut kouluesimerkki, oli liittoutuneille melkoinen huolen aihe. Ensimmäisiä toimenpiteitä olivat pyrkimykset purkaa Ufan kartellimuodostelma ja toisaalta "kasvattaa länsisaksalaisia uuteen demokraattiseen ajattelutapaan". Amerikkalaisten miehittäjien tunteet eivät olleet pyyteettömiä. Tiedettiin, että Ufan tapaisen keskitetyn mahdin nouseminen tuhkasta heikentäisi amerikkalaisten elokuvien pyrkimyksiä Saksan markkinoille; esim. vuokrausvuonna 1951—52 niitä tuotiin 226 kappaletta. Thomas Gubackin mukaan ratkaiseva taistelu käytiin amerikkalaisten ja länsisaksalaisten teollisuusintressien välillä (Variety -lehti arvioi esim. vuonna 1954, että amerikkalaisten voitot Länsi-Saksassa olisivat 13 miljoonaa dollaria); ja vaikka amerikkalaiset tuskin voivat valittaa, he epäonnistuivat UFI:n (Ufan katto-organisaatio) purkamisessa. Vuonna 1956 UFI:n kontrolli siirtyi johtavien talous- ja pankkiiripiirien käsiin. 50-luvun lopulla tuotettiin yli 100 elokuvaa vuodessa, ja maan elokuvateollisuus oli vaurain koko Länsi-Euroopassa.

Luovassa katsannossa asiat eivät olleet yhtä onnellisesti. Ajanvietteen vanhat lajityypit kukoistivat, mutta veltommassa ilmiasussa kuin koskaan. Siegfried Kracauerin Hitleriä edeltävän ajan elokuvista paikallistamat peruspiirteet olivat yhä tunnusomaisia: auktoriteettiusko – oli sitten kysymyksessä upseeri tai suuri kirurgi —, oman aloitekyvyn sammutus, kohtalonusko, alistumisen ja uhrautumisen teemat. Natsismia käsittelevien elokuvien näkökulma oli säännöllisesti epähistoriallinen: rakenteellisia syitä ei käsitelty, saati natsismin jatkuvuuden vaaraa.

Peter Lorren Kadotettu on yksi niistä erittäin harvoista elokuvista, joita fasismia paennut henkilö on ohjannut Länsi-Saksassa. Se on myös yksi niistä erittäin harvoista töistä, joissa fasismin kokemusta käsitellään ilman pelkkänä tärppinä käytettyjä osoittelevia pistoksia katsojan "omaantuntoon". Lotte Eisner on korostanut, että teoksen natsi määrittyy täysin oleilunsa, naurunsa, kielenkäyttönsä perusteella. Hän on vain kerran tappamistilanteessa: muuten aikakautta käsittelevien elokuvien loputtomat Heil Hitler -tervehdykset puuttuvat, samoin niin usein pittoreskeina tehoina käytetyt rauniokuvat. 

Lorre itse näyttelee häiriintynyttä murhaajaa, jolle natsit antavat valtuudet jatkaa tappotoimiaan, koska hänen palveluksensa tiedemiehenä tiedetään sodankäynnin kannalta tähdellisiksi. Kun miehen syyllisyydentunnot kasvavat ja hän tajuaa virallisten tahojen yhteydet rikoksiinsa, hän yrittää kostaa suojelijoilleen. Liittoutuneiden tullessa maahan natsit jakaantuvat korkean tason virkamiehiin, jotka tekevät kauppoja miehittäjien kanssa, ja alemman tason idealisteihin, jotka yrittävät jatkaa taistelua loppuun asti. Koko tarina kerrotaan takau-tumana, joka tapahtuu leirillä: entinen natsi tunnistaa Lorren ja alkaa muistella vanhoja hyviä päiviä. Lopuksi Lorre tekee itsemurhan, koska ei pysty ottamaan vastaan roolinsa todellisuutta. Lorren ohjaus sivuutettiin tylysti ja hän palasi Yhdysvaltoihin rutiininomaisten kauhuelokuvien näyttelijäkalustoon. Kadotettu jäi hänen ainoaksi ohjauksekseen: se on Langin M:n rinnalla Lorren hienoin roolitulkinta, arvokas jatke siihen kriittiseen perinteeseen, joka kukoisti Saksassa Hitleriä edeltävänä aikana ja johon Brechtin teatterin kasvatti Lorre niin elimellisesti kuuluu.   

— Peter von Baghin Elokuvan historiasta (1975) Sakari Toiviainen