Reel 1 Right: Nico in Kitchen. Reel 2 Left: Pope Ondine and Ingrid, Reel 3 Right: Bridgit Holds Court, Reel 4 Left: Boys in Bed, Reel 5 Right: Hanoi Hannah, Reel 6 Left: More Hanoi Hannah & Guests, Reel 7 Right: Mario Sings Two Songs, Reel 8 Left: Marie Menken, Reel 9 Right: Eric Says All, Reel 10 Left: Color Lights on Cast, Reel 11 Right: Pope Ondine, Reel 12 Left: Nico Crying.
During the first five minutes only the right image is seen. The film ends with only the left image, and after that only the music of The Velvet Underground.
Locations: besides the Chelsea Hotel scenes were also shot at The Factory (especially the final reels) and elsewhere.
The duration of our screening (including the end music): 234 min (almost four hours)
Made possible thanks to the crucial contribution of Mika Taanila.
Svenska Filminstitutet / Filmarkivet print (12 reels in 16 mm), double projection at Cinema Orion, Helsinki (Kiasma Mapplethorpe), 5 Sep 2015
I saw for the first time this legendary Andy Warhol movie.
It is an anti-film, a performance, a documentary about Warhol's superstars, and a reality show decades ahead of its time. Chelsea Girls feels contemporary in the age of the selfie.
Nothing happens, but there is a hypnotic fascination in the movie.
We have forgotten that 50 years ago gays, lesbians, and transsexuals were marginalized and discriminated. Andy Warhol embraced them and called them superstars. Chelsea Girls is also an account of the drug addict scene. There are extended explicit scenes of heroin use.
Chelsea Girls is Scènes de la vie de bohème anno 1966.
Although it has no narrative, there is a tragic arch. It starts with Nico's make-up. It ends with Nico crying.
Laconic, enigmatic, unexplained, Chelsea Girls has not dated at all. It is about ennui even more than the pictures of Antonioni or La dolce vita. It is about being gloriously bored. It is about indulging in narcissism, living in a narcissist bubble.
Andy Warhol's constant obsession was death. His entire oeuvre can be seen as an immense expression of the vanitas theme. It gives also its muted echo of depth to Chelsea Girls.
The basic concept of the cinematography is not only the plan-séquence but shots that last a whole reel. Yet the camera is stopped at times. Apparently the film was not edited at all. Camera reels were simply printed as shot. The sound is often awful. There are technical issues in the original footage.
The black and white is effective. The psychedelic colour in the Factory scenes towards the end still causes a jolt and stays in the memory.
The vintage print is fine, the black levels seem correct, and the colour is bright.
OUR PROGRAM NOTE BASED ON JONAS MEKAS BEYOND THE JUMP BREAK:
OUR PROGRAM NOTE BASED ON JONAS MEKAS BEYOND THE JUMP BREAK:
Andy Warhol vie elokuvaa takaisin alkulähteilleen, Lumièren päiviin, jotta se voisi jälleen nuortua ja puh-distua. Työssään hän on hylännyt ”kinemaattisen” muodon ja alamaiset koristeet, joita elokuva on näihin asti kerännyt ympärilleen. Hän on keskittänyt linssinsä yksinkertaisimpiin mahdollisiin kuviin ja yksinker-taisimmilla mahdollisella tavalla. Taiteilijan intuitio ainoana oppaanaan hän miltei pakkomielteen omaisesti tallentaa ihmisen päivittäisiä toimia, asioita joita hän näkee ympärillään.
Käy oudosti. Maailma muuttuu toiseen järjestykseen, tihentyy, sähköistyy. Näemme sen terävämpänä kuin koskaan. Ei dramaattisissa, uudelleen järjestetyissä yhteyksissä ja merkityksissä, ei jonkun muun palveluksessa (ei edes Cinéma Vérité onnistunut pakenemaan tätä objektiivisen todellisuuden subjekti-vointia ideoihin), vaan yhtä puhtaana kuin se on itsessään: syöminen syömisenä, nukkuminen nukkumi-sena, tukanleikkuu tukanleikkuuna. Andy Warholin elokuva on objektiivisen maailman mietiskelyä; eräässä mielessä se on elokuvaa onnesta.
– Film Culture
Mitä Chelsea Girls on? Se on toistaiseksi Andy Warholin kunnianhimoisin työ. Se on myös todennäköi-sesti hänen tärkein työnsä. Chelsea Girls on eeppinen elokuvaromaani. Niiden yli kolmen tunnin ajan, jotka filmi kestää, valtava ihmisgalleria kulkee ohi, monta kompleksista elämää, naamaa, kohtaloa. Sil-miemme edessä avautuu monia outoja elämäntarinoita, jotkut niistä lavastettuja, jotkut todellisia – ja silloinkin kun ne ovat falskeja, ne ovat hyvin todellisia – koska tämä on mielikuvituksemme Chelsea-hotelli. Rakastavaisia, huumausaineiden orjia, homoseksuaaleja, lesboja, heteroseksuaaleja, surullisia hauraita tyttöjä ja kovia taffeja tyttöjä; hiljaisia keskusteluja, joutenoloa, puhelinkeskusteluja, ajan tappa-mista; seuraleikkejä, huumausaineleikkejä, seksileikkejä. Lukuun ottamatta Kansakunnan syntyä en tiedä yhtään toista elokuvaa, jossa olisi marssitettu esiin näin paljon erilaisia ihmisiä. Emme aina ymmärrä, mitä he puhuvat, vain lyhyitä keskustelunpätkiä erottuu selvästi. Filmin kuluessa näistä lukuisista ihmisistä ja elämänkohtaloista kasvaa kompleksinen ihmiskeko. Tämän filmin kompleksinen ja virtaava rakenne, monen elämän samanaikaisuus silmiemme edessä – tämä on lähellä Joycea. Antakaa minulle anteeksi tämä pyhäinhäväistyksen arvoinen vertaus – mutta tämä on tosiaan ensimmäinen kerta kun elokuvan yhteydessä uskallan mainita Joycen. Tämä on ensimmäinen kerta kun näen elokuvan kerrontatekniikas-sa kiinnostavan ratkaisun, joka tekee mahdolliseksi, että elokuva pystyy esittämään elämää yhtä kerrok-sisesti ja rikkaasti kuin moderni kirjallisuus.
Chelsea Girlsissä on klassista suuruutta, jotain Victor Hugolta. Se suuruus on aiheen suuruutta, aiheen inhimillisen ulottuvuuden suuruutta. Ne elämät, jotka näemme tässä filmissä, ovat täynnä epätoivoa, kovuutta ja kauhua. Ja Chelsea Girls on traaginen filmi. Se on siinä jokaisen nähtävänä ja ajateltavana. Jokainen taideteos auttaa meitä ymmärtämään itseämme kuvailemalla elämämme niitä puolia, joita me tunnemme vähän tai joita me pelkäämme. Siinä on se mustavalkoisena silmiemme edessä, tämä epätoi-voisten olentojen joukko, olemassaolomme epätoivoinen osa, olemassaolomme avant garde. Ja muuan tämän filmin hämmästyttäviä asioita on, että sen ihmiset eivät tosiaankaan ole näyttelijöitä, ja jos he näyttelevät, se on merkityksetöntä, se on osa heidän persoonallisuuttaan, ja siinä he ovat, täysin todelli-sina, muuntuneen, tihentyneen minänsä kanssa. Tämä korostaa todellisen ja epätodellisen välisen rajan hämäryyttä, mikä on osa Warholin tapaa tehdä elokuvaa. On tyttö joka kulkee kohtauksesta toiseen itki-en todellisia kyyneleitä, todella loukkaantuneena; tyttö, todennäköisesti LSD-humalassa, joka ei ole tie-toinen tai joka on vain puoliksi tietoinen, että häntä filmataan, pappi joka saa raivonpuuskan (todellisen), ja läimäyttää tyttöä (todellinen läimäys, ei mikään näyttelijän läimäys), kun tämä alkaa puhua Jumalasta – tämä on luultavasti dramaattisin uskonnollinen kohtaus, mitä koskaan on filmattu. Loppupuolella Chelsea Girls muuttuu värifilmiksi, ikään kuin puhkeaa väreihin – ei tavallisen värifilmin väreihin, vaan kauhun dramaattiseen, haltioituneeseen, kirkuvaan punaiseen väriin.
– Jonas Mekas
Minulle Chelsea Girls oli visio helvetistä, joka ulottuu kauas Chelsea-hotellin seinien ulkopuolelle. Sen lonkerot koskettavat Yhdysvaltain jokaista nurkkaa, hiipivät jokaiseen koloon, jokaiseen kilpailysysteemiin turmelemaan sieluun.
Elokuvan ”näyttelijät” eivät ole miehiä eivätkä naisia, vaan amfetamiinisia hirviöitä, jotka epätoivoisesti imevät oman seksuaalisuutensa karvasta pohjasakkaa. He ovat kidutettuja sieluja, jotka voivat tuntea elävänsä vain piikin päässä. Heidän sielunelämässään on samaa kuin jälkeenjääneiden lasten ympy-röissä. Heidän käsityksensä nautinnosta on heitä vielä raunioituneempien kidutuksessa. Jätä heistä joku tunniksi yksin huoneeseen, ja itsemurha olisi taattu.
Chelsea Girls on kuva amerikkalaisen yhteiskunnan todellisesta rappiosta. Katsomme valkoisen vallan syövän mätään ytimeen… voi melkein tuntea napalmin kauhean kuumuuden… ilma on paksuna korrup-toitujen sielujen, mustien ja valkoisten, mutta enemmän valkoisten, löyhkästä. Andy Warhol saattaa tietää helvetistä enemmän kuin LeRoi Jones.
– Richard Preston // Suomen elokuva-arkisto 1968 (Pentti Pajukallio)
Chelsea Girls: lisiä musiikkiin
Score music: The Velvet Underground, additionally two songs by Irving Berlin, performed by Mario Montez.
Music sequences in Chelsea Girls:
Reel 7 (a.k.a. ”Mario Sings Two Songs”):
”They Say It’s Wonderful” from the musical Annie Get Your Gun (1946), music and lyrics by Irving Berlin, performed by Mario Montez (100 secs)
”I Got Sun in the Morning” from the musical Annie Get Your Gun (1946), music and lyrics by Irving Berlin, per-formed by Mario Montez (50 secs)
Reel 8 (a.k.a. ”Marie Menken”):
The Velvet Undergound (approx 20 mins)
There a long talk between Marie Menken and Gerard Malanga, with Mary Woronov listening. During that scene there’s subtle VU instrumental music for about 20 minutes. Mostly we hear electric guitar with tremolo effect.
Reel 12 (a.k.a. ”Nico Crying”):
The Velvet Underground (instrumental music played live while filming, approx 33 mins).
The most famous reel of Chelsea Girls: VU plays in real-time, but off-screen while we witness a series of Nico’s close-ups in various color schemes. The beginning of the reel 12 is silent, after which there is VU music until the very end. It has many textures from moody melodic parts to very noisy passages. Curiously enough, the screening instructions state that once the previous reel nro 11 finishes on the right side, the image of reel nro 12 on the left side ”must be switched off and continue sound as exit and intermission music." So in every screening of Chelsea Girls, the reel 12 has a somewhat random point of departure and remains partly unseen. It remains also partly unheard, unless one stays seated in the dark cinema for about five minutes.
– Mika Taanila 2015
No comments:
Post a Comment