Monterey Pop (50th Anniversary Restoration 2017 / 4K / The Criterion Collection / L'Immagine Ritrovata)

The original movie poster from Wikipedia. Janis Joplin sings "Ball and Chain".

The original The Monterey International Pop Festival poster from Wikipedia.

US 1969. PC: The Foundation. A California non profit organisation. Original distributor: Leacock Pennebaker, Inc. P: John Phillips, Lou Adler. D: D. A. Pennebaker.
    CIN (17 cameras): James Desmond (aka Nick Doob), Barry Feinstein, Richard Leacock, Albert Maysles, Roger Murphy, D. A. Pennebaker, Nicholas Proferes – 16 mm – 1,37:1 – shot on Ektachrome, released on Eastman Color – blown up for release to 35 mm. Camera operator: John Maddox. Assistant camera: Brice Marden. Stage manager: Bob Neuwirth.
    Titles: Tomi Ungerer. ED: Nina Schulman. Assistant ED: Mary Lampson. S: Wally Heider – recorded on his eight-channel recorder – original releases: 4-Track Stereo or Mono.
    The soundtrack listing below is according to Wikipedia.
    Loc: filmed at The Monterey International Pop Festival – Monterey County Fairgrounds – 2004 Fairground Road, Monterey, California, USA
    Dates of shooting: 16–18 June 1967. Release date: 26 Dec 1968.
    The film had no theatrical premiere in Finland. On screen it has mostly been seen at the Finnish Film Archive. At Midnight Sun Film Festival in 1987 it was screened in the presence of D. A. Pennebaker. First telecast in Finland: 10 Nov 1998.
    For The Criterion Collection in 2009 the soundtracks were remixed in 5.1 Surround Sound by Eddie Kramer.
    50th Anniversary Restoration 2017 / 4K / The Criterion Collection / L'Immagine Ritrovata at 4K. 80 min
    4K DCP from Janus Films by arrangement with Jane Balfour screened at Bio Rex, Helsinki (Helsinki Festival 50th Anniversary / Monterey Pop 50th Anniversary / 50 Years Ago / The Crazy Year 1968), 29 Aug 2018

The Monterey International Pop Festival was a key event of the Summer of Love in 1967.

Monterey Pop the movie, released the year after, became a manifesto of counterculture. As a concert documentary it builds on insights from legendary predecessors: Bert Stern's Jazz on a Summer's Day and Murray Lerner's Festival. Not forgetting the Electronovision production of The T.A.M.I. Show.

The biggest difference to the previous Pennebaker Leacock music documentary, Don't Look Back, is that in Monterey Pop we see full and unabridged performances, usually one song per artist.

"The festival is remembered for the first major American appearances by the Jimi Hendrix Experience, the Who and Ravi Shankar, the first large-scale public performance of Janis Joplin and the introduction of Otis Redding to a mass American audience." (Wikipedia)

The complete Monterey Pop Festival records with all performers and their performances have been published by The Criterion Collection on dvd and blu-ray. But this original compact edit of this original movie still works beautifully, although its final number, the never-ending raga excerpt by Ravi Shankar may test the patience of some patrons – although it is only a sample from a four hour long performance!

Beautifully directed, beautifully photographed, beautifully edited.

For me personally this film is deeply moving. Listening to pop music in 1966–1969 at the tender age of 11–14 had an enduring impact on me. I keep being surprised at how well this music wears.

Scott McKenzie – "San Francisco (Be Sure to Wear Flowers in Your Hair)" studio version played over film footage of pre-concert activity.  "All across the nation, Such a strange vibration, People in motion. There's a whole generation, With a new explanation, People in motion, People in motion..." The song written to promote the festival and released in May 1967 announces the California theme. Soon this song became an international anthem for young people, including in the Prague Spring. The song has been overplayed but now sounds like newborn.

The Mamas & the Papas – "Creeque Alley" studio version played over film footage of pre-concert. Denny Doherty, Cass Elliot, John Phillips, Michelle Phillips. Tens of thousands of people keep arriving.

The Mamas & the Papas – "California Dreamin'". The California theme is reinforced in another legendary anthem.

Canned Heat – "Rollin' and Tumblin'". Frank Cook, Bob Hite, Henry Vestine, Alan Wilson, Larry Taylor. Blues roots: an inspired performance of the delta blues favourite.

Simon & Garfunkel – "The 59th Street Bridge Song (Feelin' Groovy)". Paul Simon, Art Garfunkel. Folk roots: "Slow down, you move too fast".

Hugh Masekela – "Bajabula Bonke (The Healing Song)". African jazz: the B-side of "Grazing in the Grass".

Jefferson Airplane – "High Flyin' Bird" and "Today". Marty Balin, Jack Casady, Spencer Dryden, Paul Kantner, Jorma Kaukonen, Grace Slick. At the top of their game.

Janis Joplin and Big Brother and the Holding Company – "Ball and Chain". Janis Joplin, Peter Albin, Sam Andrew, Dave Getz, James Gurley. Janis Joplin's jaw-dropping interpretation of Big Mama Thornton's blues standard. She screams her agony into the wide open space. There is a fundamental difference in watching this at home or at a large cinema. She fills the space even in the biggest cinema.

Eric Burdon & The Animals – "Paint It Black". Eric Burdon, Vic Briggs, Barry Jenkins, Danny McCulloch, John Weider. The breakthrough of Burdon's anti-war, hard rock style. Burdon was deeply influenced by Monterey, and he went on to write a song called "Monterey".

The Who – "My Generation". Roger Daltrey, John Entwhistle, Keith Moon, Pete Townshend. The breakthrough of The Who into the U.S. mainstream. People try to put us down / Talking 'bout my generation / Just because we get around / Talking 'bout my generation / Things they do look awful cold / Talkin' bout my generation / I hope I die before I get old / Talkin' bout my generation. The first guitar smashing performance of the movie.

Country Joe and the Fish – "Section 43". Country Joe McDonald, Bruce Barthol, David Cohen, Chicken Hirsh, Barry Melton.

Otis Redding – "Shake" and "I've Been Loving You Too Long". Otis Redding with Booker T. & The M.G.s: Steve Cropper, Donald Dunn, Al Jackson, Jr., Booker T. Jones. "Otis Redding: This is the love crowd, right? We all love each other, don't we? Am I right? Let me hear you say: Yeah! Audience: Yeah! Otis Redding: Alright. [singing] I've been loving you – too long – to stop now, You were tired and you want to be free...". A brilliant interpretation. Even with sudden repetitions the interplay of Otis Redding and Booker T. & The M.G.s remains perfect. The dynamics in the outbursts of Otis's passion and the accuracy of the master musicians is electrifying.

The Jimi Hendrix Experience – "Wild Thing". Jimi Hendrix, Mitch Mitchell, Noel Redding. Next to Janis Joplin, the most incredible performance of the movie. Hendrix starts by evoking mythical powers of thunder and lightning. His guitar is at once an ancient phallic cult fetish and a lightning rod. Heaven and earth are shaking in this song about wild love.

The Mamas & the Papas – "Got a Feelin'". The return of the mamas and the papas of the festival.

Ravi Shankar – "Dhun" ("Dadra and Fast Teental") (mistitled as "Raga Bhimpalasi"). Introducing Ravi Shankar to a wide U.S. audience, but film-lovers already knew him from Satyajit Ray's Apu Trilogy. Spiritual meditation on the sitar.

The best performance I have seen of this movie. The image has been tenderly restored, transferring the raw immediacy of the 16 mm grain to digital. The colour is bright as it should but never garish. The restored sound is refined and full-bodied.

BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE FROM ATTE BLOM (1969):
BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE FROM ATTE BLOM (1969):

Vuonna 1958 Bert Stern teki väridokumenttinsa Jazzin juhlaa. joka kuvasi Newportin jazzjuhlia. Jazzmusiikki oli vuosikymmenien aikana muodostunut monien myyttien ja romantisoitujen harhakuvitelmien kohteeksi. Siitä oli 1950-luvulla tullut merkittävät subkulttuurin, ns. beatsukupolven tunnustama musiikkimuoto. Sternin filmi pyrki osittain pirstomaan näitä myyttejä samalla kun koko juttu kuitenkin ratsasti niiden varassa. Stern näytti jazz-muusikkoja auringonvalossa ja risteytti musiikkiesiintymiset samanaikaiseen tapahtumaan: paikallisen yläluokan purjehduskilpailuihin. Jazzmuusikoiden status jäi kuitenkin ennalleen: valtakulttuurista irrallaan ja kuitenkin sen ehtojen heijastuma.
    Sternin elokuvan kestävimpiä kokemuksia on rocklaulaja Chuck Berryn esiintyminen. Berryn Sweet Little Sixteen irtoaa kuviosta mm. siksi, ettei se ole osa beatkulttuuria, se on rahvaanomainen ja suoraan puhutteleva. Kymmenen vuotta myöhemmin Berryn edustaman rockmusiikin asema on muuttunut, se on nyt keskeisessä asemassa uuden subkulttuurin kentässä: hippieliike. Chuck Berry ei ole enää yksin, tätä todistaa D. A. Pennebakerin Monterey Pop.
    Pennebaker ei ilmeisesti ole ollut samojen kiusausten edessä kuin Stern. Hänet on palkattu ikuistamaan myyttejä, ei pirstomaan niitä. Hän on monen kuvaajan voimalla kasannut materiaalin, joka vahvistaa kaikkia niitä käsityksiä, joita hippieliike on synnyttänyt, ja epäilemättä nämä käsitykset esitetään filmissä liikkeen omilla ehdoilla. Pennebakerin Don’t Look Back on osoittain loistava dokumentti Bob Dylanin matkasta riivaajien joukossa. Dylan ei kiellä itseään kertaakaan samalla kun hän kieltäytyy artikuloimasta vastarintaansa selvin sanoin, esimerkiksi agressiivisessä keskustelussaan amerikkalaisen lehtimiehn kanssa. Monterey Popin sankarit eivät ole tällä tavalla monisärmäisiä. Esiintyjät ja yleisö muodostavat ehjän, ristiriidattoman kokonaisuuden. ”Rohkeutta ja kukkia” on festivaalin tunnus. Jeparitkin ovat mukavia, heittävät huulta ja puhuvat asiallista, isällistä tekstiä.
    Onko tämä kuva totuudenmukainen? Ketkä ovat elokuvan todelliset sankarit? Vastaus on ilmeinen: festivaalien ja filmin tuottajat ”epäkaupallinen” The Foundation ja John Phillips and Lou Adler Productions. Epäilemättä kokonaisuus palvelee tuottajien pyrkimyksiä, mm. ajatellen yritystä, joka kylläkin epäonnistui, tehdä Montereyn popfestivaaleista perinne. Pennebakerilla asia ei tietenkään ole tuottanut sen suurempia omantunnontuskia. Pahemmassa jamassa on esim. Bert Stern joka lyhytpätkässään on kuvannut Gerry Mulliganin Coca-Cola Companyn laskuun (Sprite-mainos).
    Elokuvan antamaa todistusaineistoa Pennebakerin ja John Phillipsin välisestä suhteesta: paitsi että Phillips tietenkin näkyy silloin tällöin tuottajana on hän myös Mamas ja Papas –yhtyeen jäsen ja musiikillinen johtaja. Tällä yhtyeellä on tietenkin ylivoimaisesti pisimmät esiintymiset. Yhtyeen suurikokoista laulajatarta Mama Cassia näytetään yhtenään. Elokuvan alun laulut kertovat festivaalien pitopaikasta, Kaliforniasta. Mamas ja Papas laulavat pari stykiä, mm. erinomaisen California Dreaming. Koko jutun aloittaa kuitenkin Soctt McKenzien San Francisco. McKenzie sattuu olemaan John Phillipsin keksimä, lanseeraama ja tuottama laulaja.
    Ajatellaan sitä että filmin dokumentaarista totuudenmukaisuutta voidaan epäillä joiltakin osin, on ehkä hyvä että siinä niin selvästi keskitytään eri esiintyjiin. Tässä mielessä Monterey Pop ei ole muuta kuin älykkäämpi versio esimerkiksi suomalaiseen elokuvaan syviä jälkiä jättäneistä levytähtiparaateista. Pennebakerin 16 mm:n kuvaukset korostavat dokumentaarisuuden ohella sitä, että Montereyn festivaalit itse asiassa olivat psykedelikulttuurin viimeisen yhteisesiintymisen huippukohtia. Montereyssa kohtasivat San Franciscon tunnetuimmat bändit (Jefferson Airplane, Big Brother & The Holding Company ja Janis Joplin, Canned Heat) ja Englannissa huippuun nousseet The Who ja Jimi Hendrix Experience. Musiikillisesti Montereyn festivaalit muodostuivat voitoksi ennen kaikkea englantilaisille yhtyeille. The Whon destruktioshow saa Hendrixin versiossa uusia muotoja, raivoisa sukupuoliakti, jossa elin (kitara) palaa poroksi hyvän varvin jälkeen.
    Filmin loppu herättää, ilmeisesti tahtomattaan, mielenkiintoisia kysymyksiä. Parkkipaikalla kenkäpari viittaa lähtöön, bluesmiehen, ikuisen oikean amerikkalaisuuden etsijän vaivoihin. Toisaalta ne kytkeytyvät Ravi Shankarin paljaana vipottaviin jalkoihin. Filmissä Shankar edustaa paremmin kuin mitkään popbändi sitä mitä pop oli hippieliikkeelle: yhteiskunnallista neutraalisuutta, vähimmän vastuksen tarjoava yhtenäisyyttä voimistava tekijä. Mutta ”nuorisovallankumous” oli jo liikkeellä, sitä ei Monterey eivätkä muut myöhemmät, usein voimakkaasti kaupallisesti manipuloidut popjuhlat voineet estää. Se siirtyi illuusioiden täyttämästä hippiemaailmasta todellisuuteen, osaksi vallankumouksellista taisteluliikettä.

– Atte Blom: ”Chuck Berry ei ole yksin” (Limbotietoa 2/1969)

Friday, June 16

    The Association
    The Paupers
    Lou Rawls
    Beverley
    Johnny Rivers
    Eric Burdon and The Animals
    Simon & Garfunkel

Saturday, June 17

    Canned Heat
    Big Brother and the Holding Company
    Country Joe and the Fish
    Al Kooper
    The Butterfield Blues Band
    The Electric Flag
    Quicksilver Messenger Service
    Steve Miller Band
    Moby Grape
    Hugh Masekela
    The Byrds
    Laura Nyro
    Jefferson Airplane
    Booker T. & the M.G.'s
    The Mar-Keys
    Otis Redding

Sunday, June 18

    Ravi Shankar
    The Blues Project
    Big Brother and the Holding Company
    The Group With No Name
    Buffalo Springfield
    The Who
    Grateful Dead
    The Jimi Hendrix Experience
    Scott McKenzie
    The Mamas & the Papas