The Bandit's Wager

Francis Ford: The Bandit's Wager (US 1916) starring Francis Ford (the bandit) and Grace Cunard (Nan Jefferson). The production team Ford-Cunard were a major artist couple in Hollywood in 1912-1917. Photo lifted without permission from the excellent entry on this title in Fritzi Kramer's Movies Silently blog.

A Bandit's Wager (the title used by Il Cinema Ritrovato 2009).

    US 1916. D: Francis Ford. Ass. D: John Ford; SC: Francis Ford, Grace Cunard; CAST: Grace Cunard (Nan Jefferson), Francis Ford (il bandito), John Ford (il fratello); PC: Universal; 35 mm. Orig: 273 m. 245 m. 13’ a 16 fps. B&w. English intertitles From: BFINA / Printed in 2009 by the BFI from an original nitrate print. Presenta John Oliver, grand piano: Maud Nelissen, viewed at Cinema Lumière 1, Bologna, 27 June 2009.

From John Oliver's introduction: In 1914-1916, John Ford worked in a number of capacities for Francis Ford and other directors such as Allan Dwan. John would later credit Francis as the greatest of influences on his own directorial career. During this period, it is believed that John acted in at least 13 films, all directed by Francis. With Francis as the titular bandit and Grace Cunard the heroine whom he promises to kiss, A Bandit's Wager is possibly the only one of these films to survive (John appears as Grace's brother).

AA: Print from a scratched source.

Grace Cunard is put to a test. She thinks she has been caught by a bandit (Francis Ford), but displays formidable resistance, destroying his effects, including the mirror and the guitar. In fact, the bandit is Grace's brother's (John Ford) friend. She passes the test. "You belong to the West".

...

"Nan comes west to keep house for her brother. She is considered, out in the land of cactus and sand, a mere child when it comes to the real nerve that is required out in that country. But Nan thinks otherwise. One day she and her brother go for a ride in their motor car and the machine breaks down as they near a hut. The brother nays that he will go to get aid and tells Nan that she better look out for a bandit that has been terrorizing the county. Nan enters the cabin and finds that it is the home of the bandit. She is frightened when the man himself comes in masked. A struggle follows when the man says that he will kill her; she rebels and gets hold of his gun. When he still persists she fires and he falls as though dead. She is frightened at what she has done and calls for help. Then her brother, who is the bandit in disguise, gets up and tells how the whole thing was to test her nerve and how he removed the bullets from the gun beforehand. Nan has proved her nerve."—Moving Picture World synopsis (From IMDb)

The Man Who Shot Liberty Valance

John Ford: The Man Who Shot Liberty Valance (US 1962) starring James Stewart (Ransom Stoddard), John Wayne (Tom Doniphon) and Vera Miles (Hallie Stoddard).

THE ANN RUTLEDGE THEME (from Young Mr. Lincoln) is the main music theme of The Man Who Shot Liberty Valance. (There is also a theme song recorded called The Man Who Shot Liberty Valance, but it is not heard in the film.) The Ann Rutledge theme is played seven times:
1) Hallie and Link arrive in their cart at Tom's burned hut.
2) Ransom promises Hallie to teach her to read.
3) Tom brings a cactus rose to Hallie.
4) Hallie alone in the classroom.
5) Hallie binds Ransom's wound.
6) After the statement "print the legend", the train whistle, "getting late", Hallie's cactus flower on Tom's coffin.
7) After the statement "nothing's too good for the man who shot Liberty Valance", the train disappears in the horizon, THE END.

THE PSYCHOANALYTICAL ANGLE
1) The main symbols: the cactus rose and the gun.
2) The psychologically sensitive actors Vera Miles and James Stewart, both Hitchcock regulars.
3) Das Unbehagen in der Kultur: the theme of civilization being built upon the repression / control of our wild primitive forces.
4) The unhappy, unsatisfied woman, the childless Hallie.
5) Alcoholism. What makes the man drink: Tom loses Hallie, takes to the bottle, burns his house, almost commits suicide, and in a way the rest of his life is a slow suicide.

THE JOHN FORD STYLE
The unique combination of the over-the-top (the character of Liberty Valance, several other characters verging on the caricature and parody) and restraint. The most beautiful scene of restraint is the one where Hallie sits besides Link, and their looks tell everything. During the film, Vera Miles acts with her eyes.

THE SCREEN AND THE MONITOR
The eloquence of the restraint is evident on the cinema screen but may pass unnoticed on the home monitor. The Man Who Shot Liberty Valance is readily available on dvd and in tv programming, but to evaluate it it's necessary to see it on the screen.

Cinema and Psyche: The Touch of Horror (Symposium 13-14 March 2009)

Cinema Orion, 190 participants

FRIDAY 13 MARCH, 2009

Chairman AA
9.00 Film: El espíritu de la colmena (Victor Erice, ES 1973)
- an infinitely rich film, inspired a high level discussion with several in-depth interpretations; the print was not brilliant
11.00 Lecture: Christel Airas: The Spirit of the Beehive by Victor Erice
11.45 Recital: Arto Leppänen: the commentary to La Morte Rouge (ES 2006, Victor Erice)
- the film itself is not yet available for screenings (it is reserved for viewing at the marvellous Erice / Kiarostami exhibition only), but in this case, the commentary is highly rewarding in itself, as the film is largely speech-driven
12.15 Lunch break

Chairperson Aune Raitasalo
13.45 Lecture: AA: Media and Violence
14.45 Film: Retour en Normandie (Nicolas Philibert, FR 2006)
- a fascinating documentary look on the countryside, mirroring the making of Moi, Pierre Rivière 30 years earlier, the changes and fates of the performers
16.40 Coffee break
17.05 Lecture: Jussi Kotkavirta: Retour en Normandie
18.30 Film: Moi, Pierre Rivière (René Allio, FR 1976)
- the first screening of this film in Finland, based faithfully on the dossier edited by Michel Foucault's team, an unique film made on location with lay performers, on a turning-point in the French history of jurisdiction and psychiatry, Pascal Bonitzer and Serge Toubiana among the screenwriters

SATURDAY, 14 MARCH 2009

Chairperson Stig Hägglund

9.00 Film: Nosferatu (DE 1922)
- the Lumière project restored version (1995), always rich and fascinating
10.25 Break
10.40 Lectures: Mikael Enckell: Nosferatu, and Aune Raitasalo: Latterday Vampires
11.45 Film: Tuholaiset [Devastators / Pests / Vermins] (Katja Lautamatti & Mina Laamo, FI 2007) 39 min + discussion with Stig Hägglund and Mina Laamo
- an excellent documentary on the reality and nightmare projections of household insects
13.00 Lunch break
14.30 Film: The Man Who Shot Liberty Valance (US 1962)
- see separate entry
16.30 Coffee break
17.00 Lecture: Vesa Manninen: The Man Who Shot Liberty Valance
- the male images of Tom Doniphon and Ransom Stoddard
18.00 Conclusion

18.15 Buffet dinner at Restaurant Dubrovnik

The Last Hurrah

John Ford: The Last Hurrah (US 1958). Spencer Tracy (Frank Skeffington).

Viimeinen koetus / Det sista försöket. 

    US © 1958 Columbia. P+D: John Ford. SC: Frank Nugent – based on the novel by Edwin O'Connor (1956). DP: Charles Lawton. Starring Spencer Tracy, Jeffrey Hunter, Dianne Foster, Pat O'Brien, Basil Rathbone, Donald Crisp, James Gleason, John Carradine, Willis Bouchey, Ricardo Cortez, Anna Lee, Jane Darwell. 121 min. Vintage print with Finnish / Swedish subtitles. Viewed at Suomen elokuva-arkisto, Orion, Helsinki, 1 June 2008.

AA: Good definition of light in this daringly darkly photographed film. Works fine in the Academy ratio. – Due to an overlapping schedule, I watched a portion only of this moving farewell film about the elderly Boston politician. It portrays American political life with a special blend of satire and tenderness.

...

SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO

FINLANDS FILMARKIV

PROGRAM NOTE BY MATTI SALO

The Last Hurrah

Viimeinen koetus / Det sista försöket

Yhdysvallat 1958. Tuotanto: Columbia, A John Ford Production, Ford. Ohjaus: John Ford. Apulaisohjaajat: Wingate Smith, Sam Nelson Käsikirjoitus: Frank Nugent – Edwin O'Connorin romaanista. Kuvaus: Charles Lawton, Jr.. Lavastus: Robert Peterson. Leikkaus: Jack Murray. Pääosissa: Spencer Tracy (Frank Skeffington), Jeffrey Hunter (Adam Caulfield), Dianne Foster (Maeve Caulfield), Pat O' Brien (John Gorman), Basil Rathbone (Norman Cass, Sr.), Donald Crisp (The Cardinal), James Gleason (Cuke Gillen), Edward Brophy (Ditto Boland), John Carradine (Amos Force), Willis Bouchey (Roger Sugrue), Basil Ruysdael (Bishop Gardner), Ricardo Cortez (Sam Weinberg), Wallace Ford (Charles J. Hennessey), Frank McHugh (Festus Garvey), Anna Lee (Gert), Jane Darwell (Delia Boylan), Frank Albertson (Jack Mangan), Charles Fitzsimons (Kevin McCluskey), Carleton Young (Mr. Winslow), William Leslie (Dan Herlihy). Helsingin ensiesitys: 6.3.1959 Corona – televisioesityksiä: 6.5.1967 MTV1, 15.6.1997 YLE TV2 – VET 50274 – S – 3320 m / 121 min  

The Last Hurrah on kuvaus vanhan suunnan poliitikon viimeisestä kamppailusta. Frank Skeffington on tyypillinen "self made man", joka oveluudella, kovalla työllä ja taiteeksi kehittyneellä kyvyllään käsitellä kanssaihmisiä on noussut urallaan. Hän on toiminut pormestarina Uuden Englannin kaupungissa – ei suinkaan kaikkien rakastamana, sillä itsepintaisena, sentimentaalisena irlantilaisena hän tuskin on aina ollut puolueeton ja nuhteeton. Tutustumme Skeffingtoniin, kun hän asettuu viimeisen kerran kaupunkinsa pormestariehdokkaaksi: edessämme on yksinäinen, ihailtu ja vihattu, vanha mutta energinen veteraani, jota kohtaan Ford tuntee samaa hellyyttä kuin kirjailija lievästi verhottua autobiografian keskushahmoa kohtaan. Frankin tapaisia patriarkkoja ja suurmiehiä Ford on kuvannut ennenkin: muistamme tuomari Priestin (Ja aurinko paistoi) ja sheriffi Wyatt Earpin (My Darling Clementine).

  

Skeffington tietää, että hänen aikansa on päättymässä, mutta haluaa johtaa vielä yhden vaalikampanjan vanhanaikaiseen klassilliseen tyyliin. Hän kutsuu sisarenpoikansa, urheilureportteri Adam Caulfieldin seuraamaan "sisältä käsin" kamppailun kulkua. Frank on leskimies, hänen poikansa elää nuoruuden kepeissä iloissa ja mahdollisimman kaukana politiikan huuruista, mutta Caulfieldin kautta väistyvän ja tilalle astuvan elämäntavan ristiriidat saavat syvempiä vivahteita kuin tietoisesti karrikoidut vastakohtaisuudet toisaalta Frankin ja hänen vastustajiensa, toisaalta Frankin ja hänen poikansa välillä.

   

Pilapiirrokset Skeffingtonin vihollisista – pankkiireista, entisestä klaanilaisesta ja muista taantumuksellisista sekä heidän ehdokkaastaan McCluskey'sta – palvelevat ensi sijassa Fordin burleskin ko-miikan purkautumisteinä. Ford on itse irlantilainen ja yhtä haluton kuin sankarinsa tasapuolisen kilttiin ihmisten käsittelyyn, joten Skeffingtonin kilpailijat joutuvat Fordin satiirisen näkemyksen kohteiksi. Ford erittelee konservatiivisuuden luonnetta: hänellä on sisältänäkijän mahdollisuudet niin sympaattiseen kuvaukseen kuin purevaan kritiikkiin. Skeffingtonin henkilössä Ford suorittaa jälleen kunnian-osoituksen perinteelle ja humanistisille arvoille, joille edistys ja suvaitsevaisuus eivät ainakaan periaatteessa merkitse vihollista; mutta Skeffingtonin vastustajista Ford on ollut oikeutettu piirtämään pilakuvia, sillä vaikka nämä väittävätkin Frankin "poliittisesti katsoen elävän kivikaudella", he itse asiassa edustavatkin joustamatonta vanhoillisuutta.

   

Ford ei kaihda esittää Frankia häikäilemättömänä kyynärpääpoliitikkona ja "tarkoitus pyhittää keinot" -metodin antaumuksellisena harjoittajana. Frankin periaate kuuluu, "Kompromissi on miehen lähin ystävä". (Vrt. Truffautin elokuvaa Ampukaa pianistia, jossa pistooli todetaan miehen parhaaksi ystäväksi.) Lämmöllä muistelevan kaipuun värittämänä poliitikon ja ihmisen kuvana Skeffington on Fordin, runoilijan ja traditionalistin vastaus edistyksellisen tendenssin läpitunkemille turmeltuneiden poliitikkojen paljastuksille kuten Willie Starkille Robert Rossenin tulkinnassa Warrenin romaanista Kaikki kuninkaan miehet.

   

Frankin uskollisten kannattajien ja apulaisten parvesta on ennen muita mainittava Ditto Boland, jonka sydän on lämmin, ja katse vilpitön kuin bernhardilaisen. Tämä liikuttavan koominen hahmo, joka muistuttaa monia Victor McLaglenin unohtumattomia kersantteja Fordin lännen filmeissä, toteaa itsekseen Adamista: "That's a nice boy." Skeffingtonin tappion tultua vihdoinkin selväksi Dittolle Ford viivyttää lähikuvaa Frankin uskollisimman aseenkantajan surullisista kasvoista – ja luo yhden tenhoavimmista "rapport"-tuokioistaan.

   

Valloittavan omalaatuisia sivuhenkilöitä The Last Hurrah on täynnä: vanha täti Delia Boylan, jonka "läsnäolo hautajaisissa on melkein yhtä välttämätön kuin ruumiin", ja joka estottomasti käyttää sateenvarjoa antamaan puhtia sanoilleen; The Honorable Charles J. Hennessey, yksityispoliitikko ja eräänlainen totuudentorven edustaja, josta sanotaan, että hän "on pähkähullu ja tulee aina hullummaksi". Miehen ääni on kuin ukkosen jylinä eikä hiljene hautajaisissa eikä kuolinvuoteen äärellä. Entä Johnnie Deegan, hautajaisurakoitsija? Hän on tottunut järjestämään viimeiset jäähyväiset sellaisiksi, että vainaja itse olisi niistä ylpeä, mutta joutuu Skeffingtonin toiminnan ansiosta hoitamaan Knocko Minihanin viimeisen matkan loisteliaat järjestelyt tavallista huokeammalla.

   

Knocko Minihan lienee kuulunut kaupungin vähiten suosittuihin kansalaisiin, mutta Skeffington muo-dostaa hänen valvojaisistaan muistettavan tilaisuuden, eikä Knockolla ole mahdollisuutta esittää vastalausetta, jos ihmiset eivät surekaan häntä "yhtä pyhästi kuin Pyhää Fransiskusta". Fordin herkälle tunnelmien vivahteiden ja vaihdosten tajulle kuvaavasti Knockon riemulliset maahanpanijaiset seu-raavat välittömästi Frankin nostalgista lyhyttä vierailua lapsuuden kortteleihin Adam Caulfieldin kanssa.

   

Miehen ja legendan ihannoinniksi on Penelope Houston nimittänyt elokuvaa. Tuskin mikään kohtaus osoittaa luonnehdinnan sattuvuuden niin hyvin kuin lyhyt jakso, jossa tappion kärsinyt Frank yksinään kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin McCluskeyn voittokulkue. Tämä jalo hetki seuraa Frankin ja Ditton tuskallista eroa ja muodostaa autenttisen runollisen säkeistön ihmiselon katoavuudesta.

   

Loppujakson muodostavat pitkät jäähyväiset Skeffingtonille. Se on muunnelma hautajaiskulkueesta elokuvassa Ja aurinko paistoi, häpeämättömällä, kuitenkin arvokkaalla tavalla sentimentaalinen ja fordilaisen huumorin sovittama päätös, saman sentimentin ilmausta kuin Tom Doniphonin arkun äärellä vietetty hiljainen hetki elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen tai sateinen joulujuhla hök-kelikappelissa Etelämerellä Fordin uudessa filmissä Donovan's Reef. John Ford on Conradin lainausta käyttäen "one of the old lot", tosi tunteellinen irlantilainen romantikko, joka haluaa liikuttaa yleisöään iloon ja suruun. Harva pystyy häntä vastustamaan, varsinkin kun kuvat, joissa tämä vetoaminen suoritetaan, ovat niin puhtaita.

– Matti Salo

How Green Was My Valley

John Ford: How Green Was My Valley (US 1941). Walter Pidgeon and Roddy McDowall.

024943 / G / US / 1941 / Ford, John / / drama
How Green Was My Valley / Vihreä oli laaksoni. PC: 20th Century-Fox. P: Darryl F. Zanuck. D: John Ford. Based on the novel by Richard Llewellyn. DP: Arthur Miller. CAST: Walter Pidgeon, Maureen O’Hara, Donald Crisp, Roddy McDowall. 119’. B&w. MPAA Production Code Seal of Approval 7480. A beautiful NFTVA print. Viewed in Helsinki, SEA, Cinema Orion, Thursday 30 October 1997. **** I knew the film previously only from TV. I had had trouble with the idealization and sentimentalism, and was now able to look through them for the first time. The idyll now seems like a sugar coating to the bitter story. The conditions in the mine are harsh, causing death and suffering. The central romance remains unrequited as the bride marries money. Because of his humble origins the boy-protagonist is brutally harassed at school both by the teacher and by his classmates. All this is acknowledged, and still the film is a praise to the triumph of the spirit, about never giving up. The climax is the final sermon of the preacher portrayed by Walter Pidgeon. It is a highlight in the whole Ford oeuvre. Among the joys of the film: the faces are wonderful down to the smallest parts. They all live the drama.