The Pirate

Paula kaulassa / Med snara om halsen.
    US 1948. PC: MGM. P: Arthur Freed.
    D: Vincente Minnelli. SC: Francis Goodrich, Albert Hackett – based on the play by S. N. Behrman - [Joseph L. Mankiewicz, Frances Marion, Joseph Than, n.c.]. DP: Harry Stradling (Technicolor). AD: Cedric Gibbons, Jack Martin Smith. Set dec: Edwin B. Willis, Arthur Krams. Cost: Tom Keogh (design), Irene (supervisor), Karinska (execution). Makeup: Jack Dawn. Hair: Sydney Guilaroff. Songs: Cole Porter, directed by: Lenni Hayton, arranged by: Conrad Salinger. M numbers: “Niña”, “Mack the Black & Pirate Ballet”, “You Can Do No Wrong”, “Be a Clown”, “Love of My Life”. Dance directors: Robert Alton, Gene Kelly. S: Douglas Shearer. ED: Blanche Sewell.
    C: Judy Garland (Manuela), Gene Kelly (Serafin), Walter Slezak (Don Pedro / Macoco, Mack the Black), Gladys Cooper (Aunt Inez), Reginald Owen (the advocate), George Zucco (the viceroy), Nicholas Brothers (Specialty Dance), Lester Allen (Uncle Capucho), Lola Deem (Isabella), Ellen Ross (Mercedes), Mary Jo Ellis (Lizarda), Jean Dean (Casilda), Marion Murray (Eloise), Ben Lessy (Gumbo), Jerry Bergen (Bolo), Val Setz (juggler), [The Gaudsmith Brothers (Poodle Act, scenes deleted)], Cully Richards (Trillo).
    Finnish premiere: 7.4.1950. Telecast: 1965 TV1, 1983 MTV1, Yle TV2 1997, Yle Teema: 14.3.2010 ja 25.6.2011. VET 30227 – S – 2810 m /  103 min
    Viewed at Cinema Orion, Helsinki (Vincente Minnelli), 27 Feb 2016

Probably more than one of us was thinking about Peter von Bagh while watching this fantastic Vincente Minnelli musical about which Peter wrote an insightful essay in his book Taikayö [Magic Night]. The Pirate is a vision on the power of dream and fantasy and the relationship of reality and illusion, as usual with Vincente Minnelli, and never better than here.

Judy Garland and Gene Kelly are at their best in this musical based on a play by S. N. Behrman and showcasing a full set of Cole Porter songs with lavish production numbers designed by Robert Alton and Gene Kelly.

The genius of Vincente Minnelli is in transforming into great art something that might remain pure fluff in lesser hands. He approaches the fairy-tale as it is (the film literally starts with pages of a fairy-tale book about the pirate  Macoco / Mack the Black) but turns the story into a celebration of the make-believe. Art is an illusion which can make us see reality more deeply than a matter-of-fact account. The Pirate, like The Band Wagon, is about show business, but there is also an awareness than in modern life almost everything has an aspect of show business. The foolish and the serious are not separated. The sublime and the ridiculous can be two sides of the same coin.

There is a dizzying vortex of switching identities in the narrative. Manuela (Judy Garland) is to be wed in a marriage of convenience to the mayor Don Pedro (Walter Slezak), but she secretly dreams of the great pirate Macoco. The circus ringmaster Serafin (Gene Kelly), infatuated with the reluctant Manuela, decides to pose as Macoco. But when Serafin and Don Pedro meet it turns out that it is Don Pedro who really is Macoco, or was in his previous life (and failed to kill Serafin when he threw him overboard) - by now he has turned respectable. Now Serafin's impersonation has been so effective that he is about to be executed by hanging, but he is granted his last wish, a last performance, in which Manuela's declaration of love for the great pirate is so overwhelming that the madly jealous Don Pedro drops his cover and exposes himself.

Gene Kelly offers an athletic performance where he is fully equal to Douglas Fairbanks and Errol Flynn as a dashing pirate. Or a would-be pirate in a performance inside a performance that fools everyone. His production numbers are robust, physical, and athletic, and exhilarating in his first "Be A Clown" number with the Nicholas Brothers. He is introduced as a Papageno character in "Niña" where he calls every woman "Niña" because there are too many to remember them by name. However, thereafter he focuses on the one woman who rejects him, Manuela. "The Pirate Ballet" is a breathtaking action dance number.

Judy Garland covers a lot of emotional and psychological ground in her performance as Manuela whom we first meet as an immature girl still believing in fairy-tales - or wanting to. She, however, also states that there is a practical world and a dream world, as she is determined to enter a marriage of convenience. The high point of the film is the one where Manuela realizes that Serafin has been fooling her. We have learned to know Serafin as an athlete, but in the big turning-the-tables sequence Manuela gives him a beating, even shattering statues on him. From then on they are even, and they truly start to get closer without pretending. The final number is their mutual version of "Be A Clown".

The dialogue is witty, and there is a wonderful sense of joy in making such artifice work.

Yet another film with a cancelled marriage as the central plot concept.

For the first time I saw a 35 mm print of this masterpiece which I knew previously from video and 16 mm prints. A full sense of glorious Technicolor with a moment of weaker colour in the pirate ballet which therefore felt more stylized.

OUR PROGRAM NOTE BY MARKKU VARJOLA (1986):
OUR PROGRAM NOTE BY MARKKU VARJOLA (1986):

Marcel Carnén Paratiisin lasten, Jean Renoirin Kultaisten vaunujen ja Max Ophulsin Lola Montèsin tavoin Vincente Minnellin Paula kaulassa on elokuva kaikkille niille jotka rakastavat teatteria ja esittäviä taiteita. Siinä on oopperan grand guignolia ja viktoriaanisen melodraaman tunteiden paloa ironisesti nähtynä, on commedia dell’artea ja sirkusta, ja kaikki tämä samanaikaisesti innostuneessa ja vieraannuttavassa, olennaisesti modernissa muodossa.

”Paula kaulassa antaa vaikutelman, että ohjaaja yrittää yhdistää ja mobilisoida kaiken mikä koskaan on viehättänyt häntä visuaalisissa taiteissa. 1800-luvun karibialaistytön huone on Vermeerin kalustama ja valaisema. Manet’n nainen ja hänen musta palvelustyttönsä nojailevat pylvääseen satamakaupungissa.” (Joel Siegel, Film Hertage, Fall 1971). Paula kaulassa onnistuu kuitenkin sulauttamaan vaikutteensa tyylillisesti yhtenäiseen muotoon. Minnellin värinkäyttö on tässä erityisen hienostunutta. Vaaleansinisen, -punaisen ja -vihreän pehmeät pastellisävyt hallitsevat, ja voimakkaat värit kohoavat niiden keskeltä.

”Paula kaulassa ja sen kuvaama (kulissi)elämä muuttuu täydelliseksi spektaakkeliksi. Siinä käydään läpi kaikki sirkuksen ja kiertävien seurueiden bravuurit. Kaksi laulun ja tanssin virtuoosia – Judy Garland ja Gene Kelly – heittää peliin kaikkensa. Kuvatussa miljöössä kukaan – eivät ’realistit’ enempää kuin uneksijatkaan – ei pysty olemaan sitä mitä on. Elokuvasta löytyy kevyessä rekisterissä mutta täydessä tiheydessään se roolien moninaisuus ja monimutkaisuus, joka on aina kiinnostanut Minnelliä, olipa lajityyppi mikä tahansa. Gene Kelly on tähtihahmona olemukseltaan kärjistyneen tyylitelty, melkein epäihminen. Hän korostaa alituisesti etäisyyttä olemukseensa ja näyttelemiseensä, mutta luo tunteita, joiden vilpittömyys on vaikuttavaa. Mukaillessaan Douglas Fairbanksin veijariseikkailijan klassista hahmoa [nähtynä John Barrymoren tietoisen näyttelemisen läpi – MV] Kelly heittäytyy siihen roolien ja kliseekuvien monikerran kautta. Hän on laulaja, tanssija, taikuri, akrobaatti ja elämänsä naisen silmissä myös legendaarinen merirosvo. Hän on niin samastunut huijaukselle ja silmänkäännölle perustuvaan ammattiinsa että hänen olemisensa on jatkuvaa oman. jo fiktiiviseksi ohentuneen minuuden hävitystä suurempien ja vetoavampien kuvitelmaidentiteettien hyväksi. Hän esittää koko ajan, lavalla ja elämässä. Paradoksaalisesti myös hänen vilpittömyytensä, halunsa rakastua todellisesti ja kokea aitoja tuntemuksia, liittyy elimellisesti ja ehkä kipeästikin siihen, miten menestyksellinen hän on valehtelijana – vilpittömänä sellaisena, voisi sanoa Felliniä ja hänen showelämän olemustaan mukaillen. Judy Garland on Kellyn (tai Fred Astairen) tavoin yhtä todellinen kuin Mikki Hiiri. Hänessä tuntuu kuitenkin iloisimmillaankin – ja Paula kaulassa on värin ja spektaakkelin räiskettä melkein raivon rajoille – vaikeasti selitettävää surumielisyyttä ja haavoittuvaisuutta. Minnelli, ohjaaja ja elokuvan aikainen aviomies, on sanonut, että Judy Garlandin fraseerausta, ajoitusta ja hänelle luonteenomaista emotionaalista värähtelyä – hän saattaa suuressa lähikuvassa huulillaan tai silmäkulmillaan suorittaa kouraisuja, jotka ’normaalin’ näyttelemisen mukaan ovat täysin asiattomia – voisi eritellä loputtomasti pääsemättä silti asian ytimeen: ’Hän kehitti loistavia eleitä, jotka painottivat mitä odottamattomimpia sanoja. Teho oli kömpelö ja välillä suloton, mutta oudosti se oli oikea’. Silloinkin kun hän oli henkilökohtaisesti jo aivan hajalla, hän kykeni ilmaisemaan suurta riemua, kuin sitaattina jostain kaukaisesta, menetetystä maailmasta.” (Peter von Bagh, Taikayö, 1981), The Piraten huipentavassa repäisevässä klovninumerossa Judy Garlandin maskin läpi näkyy pelottavan kuihtunut ihminen, mutta ehkä juuri rooli piti häntä elämässä kiinni, antoi hänelle puuttuvan minuuden?

”Serafinin kosiskellessa Manuelaa paljastuu, että Manuelan halu (merirosvo) Macocoa kohtaan on halua romanttiseen individualismiin yhteiskunnan ulkopuolella – teema jota erityisesti vahvistaa elokuvan sijoittaminen 1700-luvun espanjalaiseen roomalais-katoliseen maahan tarkkoine yhteisöllisine muotoineen ja seremonioineen. Kelly hypnotisoi hänet pyörivällä peilillä – kuva monesta mahdollisesta minästä. Vapautettu Manuela, minä sosiaalisen pintakerroksen alla, on laulava ja tanssiva minä. [– –] Garland sopii täydellisesti tämänkaltaiseen osaan, koska hän heijastaa niin selvästi pidättyvän, melkein hiirimäisen henkilön kuvaa, kunnes alkaa laulaa ja tanssia.” (Leo Braudy, The World in a Frame, 1976). Garlandin fantasioilla ja vapautumisella on voimakkaan eroottinen pohjavire. Tätä ei hämärrä sekään, että MGM:n pomo vaati merirosvobaletin uusittavaksi ”liian eroottisena” ja ”VooDoo”-numero poistettiin.

”Paula kaulassa on minulle Vincente Minnellin suurin elokuva; se on myös suosikkini Hollywood-musikaaleista (vaikka Cukorin Tähti on syntynyt on lopultakin suurempi elokuva). [– –] Siitä lähtien kun Serafin seurueineen saapuu. [– –] Minnelli käyttää kaikkia tyylittelijän lahjojaan antaakseen teatterimagiikan ja myytin aiheelleen muodon selluloidilla. Hänen kameransa liikkuu nosturilla hahmottaakseen seurueen saapumisen ja paljastaa pukujen, tarvikkeiden ja lavasteiden purkamisen aikana hänen pettämättömän vaistonsa koreografioidulle liikkeelle, dekoraatiolle ja värivaikutelmille. Saapuminen kulminoituu Serafinin esittämään laulu- ja tanssinumeroon ”Niña”, joka on omassa kokemuksessani elokuvallisen koreografian ideaali. Jos pyrkimyksenä on yhdistää sanat, musiikki, liikkeet, tanssi, lavasteet, puvut, esineet, värikuvaus ja kameran liikkuvuus kokonaiseksi, pakottomaksi harmoniaksi, on tämä varmasti oikea tapa tehdä se. [– –] Manuelan laulu- ja tanssinumero ”Mack the Black” on koreografioitu, esitetty ja kuvattu henkeäsalpaavan hypnoottisesti, mikä on erityisen soveliasta, koska Manuela on mesmeroijan transsin alaisena . [– –] Merirosvobaletissa Kellyn jyrkkä nousu mastoon (jossa hän seisoo singoten alas liekehtiviä soihtuja) on spektakulaarinen tour de force, mutta sen ylittää hänen miekkatanssinsa [– –].” (Douglas McVay, The Velvet Light Trap, Spring, 1978) Merirosvobaletti rakentu mustan, oranssinpunaisen, tulen ja savun kiehtovaksi toivepainajaiseksi.

Markku Varjola (1986)