 |
| Robert Siodmak: Criss Cross (US 1948). Yvonne De Carlo (Anna) and Burt Lancaster (Steve Thompson). |
031311 / 16 / US / 1948 / Siodmak, Robert / thriller
Criss Cross / Elämän ja kuoleman leikki. © Universal Pictures. P: Michel Kraike. D: Robert Siodmak. SC: Daniel Fuchs – based on the novel (1934) by Don Tracy. DP: Frank Planer. M: Miklos Rozsa. CAST: Burt Lancaster (Steve Thompson), Yvonne De Carlo (Anna), Dan Duryea (Slim Dundee), Stephen McNally (ltn. Pete Ramirez). 88’. B&w Academy. MPAA Seal 13393. A fine 35 mm NFTVA print. Revisited in Helsinki, SEA, Cinema Orion, Tuesday 3 March 1998. **** Bunker Hill, Los Angeles. Steve Thompson is the armored car guard who gets connected with gangland because of love. The romantic ambience of the Round-Up Club is contrasted with the cold efficiency of the armored car robbery. These scenes are pure cinema, as is the sequence in the hospital where Steve is waiting for the assassin at night, and the final confrontation (”She’s all yours now”).
...
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO
FINLANDS FILMARKIV
PROGRAM NOTE BY MATTI SALO
Criss Cross
Elämän ja kuoleman leikki / På liv och död
Yhdysvallat, 1949. Tuotantoyhtiö: Universal-International. Tuottaja: Michel Kraike. Ohjaus: Robert Siodmak. Käsikirjoitus: Daniel Fuchs – Don Tracyn romaanista Criss-Cross / The Cheat (1934, suom. Naarassusi). Kuvaus: Frank (Franz) Planer. Musiikki: Miklos Rozsa. Laulut: ”I’ll Remember April”. Leikkaus: Ted J. Kant. Pääosissa: Burt Lancaster (Steve Thompson), Yvonne De Carlo (Anna), Dan Duryea (Slim Dundee), Stephen McNally (poliisi luutn. Pete Ramires), Richard Lang (Slade Thompson), Esy Morales (orkesterin johtaja), Tom Pedi (Vincent), Percy Helton (Frank), Alan Napier (Finchley), Griff Barnett (Pop), Meg Randall (Helen), Joan Miller (naisjuoppo), Edna M. Holland (Mrs. Thompson), John Doucette (Walt), Marc Krath (Mort), James O’Rear (Waxie), John Skins Miller (kääpiö), Robert Osterloh (Mr. Nelson), Tony Curtis (gigolo), Gene Evans (yksi vartijoista). Helsingin ensiesitys: 3.3.1950 Tuulensuu – maahantuoja: Bio-Kuva – VET 31311 – K16 – 2450 m / 90 min
Huom! Robert Siodmak tiettävästi osallistui käsikirjoituksen tekoon. Elokuvan alkuperäinen tuottaja ja ideoija, Mark Hellinger kuoli 1947, ja projekti siirtyi Universal-yhtiölle.
Huom 2! Steven Soderbergh teki elokuvasta uusversion The Underneath / Isku vasten kasvoja (1995). Austiniin, Texasiin sijoitetussa älyllisen mietiskelevässä tunnelmassa Soderbergh paljolti kyseenalaisti film noirin fatalismia. Poliisiystävä ja veli sulautettiin yhteen: psykoottiseksi poliisiveljeksi.
”The link between the opening kiss and final carefully composed death tableau resonates with the irony of a failed romantic passion. It is one of the great dramatic endings of film noir”
Romaaninsa Criss-Cross (1934, epäilyttävän näköisenä suomennoksen Naarassusi) nojalla Don Tracy (1905-1976) luokittuu Ernest Hemingwayn jälkeläisiin, kovaksikeitettyyn kirjailijakuntaan. Laskelmoiva sankaritar ja tätä lammasmaisesti ja pakkomielteisesti palvova nuori lättänenä ex-nyrkkeilijä lähentävät teosta James M. Cainin rikosmaisemiin. Verrattain ohueksi ja ennustettavaksi jäänyt romaani liittyy kuin sivuteitä gangsteriperinteisiin. Taannehtiva, muisteleva minäkerronta oli omiaan film noirin rakennuspuiksi.
Daniel Fuchsin vapaasti mukailema Elämän ja kuoleman leikki oli Siodmakin kolmas film noir gangstereista: Tappajien ja Cry of the Cityn jälkeen se oli ohjaajansa fatalistisin, sternbergiläisin teos, ”ei vähemmän kuin jengivaltakunnan Tristan ja Isolde” (Carlos Clarens). Vartijakuljettaja Steve Thompsonin näkökulmaan pitäytyvää taidokasta takautumarakennetta sitoo Steven ja hänen entisen vaimonsa, petollisen Annan kuolemaantuomittu viha-rakkaus. Se värittää mustasukkaisen pomon, Slim Dundeen johdolla suoritetun viimeisen ”suuren keikan”, ”big caperin” seksuaalisen orjuutuksen kuvaukseksi, Tappajista tutun masokistisen suhteen muunnokseksi.
Ulkokohtaukset kuvattiin valtaosin Los Angelesin vanhassa kaupunginosassa Bunker Hillissä, alueilla, jotka tuhottiin 1950-luvulla. Elämän ja kuoleman leikin ohella ainakin kaksi muuta film noirin klassikkoa sijoitti toimintansa noihin slummeksi rähjääntyneisiin muinoin niin arvokkaihin kortteleihin: Fred Zinnemannin Kenen on kosto (1948) ja Joseph Loseyn M (1951). Bunker Hill jäi kirjallisuuteen Raymond Chandlerin ja John Fanten romaanien ansiosta.
Elämän ja kuoleman leikin avaus vie suoraan tarinan ytimeen, in median res, ”kuin vatsaan survaistu veitsi” (David Thompson). Helikopteriotokset öisestä Los Angelesista johdattelevat pienen yökerhon (the Round-Up Club) parkkialueelle, Steven ja Annan salaiseen tapaamiseen, ja film noirille ominainen kohtalon ilmapiiri kiihkeine seksuaalisine kolmioasetelmineen on loihdittu esiin. Steve muistuttaa Ulmerin Detourin antisankari Al Robertsia siinä, että hän ei näe eikä myönnä omaa osuutta kohtaloonsa vaan pettää ja sääli itseään petollisen, kypsymättömän ja haavoittuvaan femme fataleen, Annaan kohdistuvan pakkomielteisen intohimon vallassa. ”From the start, it all went one way. It was in the cards or it was fate or a jinx or whatever you want to call it.” (“Alusta pitäen se kaikki meni yksisuuntaisena. Se oli korteissa tai se oli kohtalo tai pahanilmanlintu ja mitä tahansa nimeltään.”)
Panssariauton rahojen ryöstö San Raphelon, Long Beachin tehtaalla on elokuvan tour de force, Siodmakin ekspressionismin taidonnäyte, kuin balettia. Tummat naamioidut hahmot liikkuvat pahojen aavistustensa vallassa savupommien aikaansaaman sekaannuksen keskellä. Michael Walkerin oivalluksen mukaan ryöstö on kuin Steven ja Slimin ei-myönnetty kaksintaistelu Annan voittamiseksi. Stevestä tulee sankari tahtomattaan, ja jälkinäytöksen ympäristönä on sairaala, josta Siodmak kehittelee klaustrofobisen vainoharhaisen painajaiskuvion subjektiivisine otoksineen. Ikkunoissa on sälekaihtimet. Ryöstön tulitaistossa haavoittunut Steve maksaa avuttomana vuoteellaan käsivarsi ja olkapää telineessä. Hänellä on syytä odottaa rikoskumppaneittensa kostoa: vinopeilin avulla hän tähyilee käytävään, josta harmittomalta vaikuttava kaupparatsu lähestyy potilasta... Francis Ford Coppola osasi Kummisedässä hyödyntää tätä jännitysjaksoa ja laventaa sen pohjalta muistettavan episodin.
Siodmakin ohella elokuvan tekijäkaartista on syytä nostaa esille käsikirjoituksen laatija Daniel Fuchs, kuvaaja Franz (Frank) Planer ja säveltäjä Milos Rozsa, kaikki film noirin olennaisia voimia. Kirjailija Fuchsin (1909–1993) muita noireja olivat The Gangster (oman romaanin Low Company pohjalta), Hollow Triumph/The Scar / Arpi, Storm Warning / Ku Klux Klaanin merkeissä ja Pakokauhun vallassa. Planer (1984–1963) oli Ufan kuvaajia ja työskennellyt mm. Max Ophulsille. Unkarilaissyntyinen Rozsa (1907–1995) kirjoitti musiikin mm. elokuviin Double Indemnity / Nainen ilman omaatuntoa, Tuhlattuja päiviä, Noiduttu, Tappajat, Alaston kaupunki ja Asfalttiviidakko.
”The big caper film”, suuren keikan kuvaukset, on gangsterifilmien kiintoisa alalaji. Sen muita merkittäviä Hollywood-edustajia ovat Walshin High Serra, Siodmakin Tappajat, Lewisin Rikosten Pyörteessä, Walshin Valkonen hehku, Hustonin Asfalttiviidakko, Kubrickin Peli on menetetty, Wisen He pakenivat huomispäivää, Tarantinon Reservoir Dogs ja John Irvinin ”melvilleläinen” City of Industry – Pelon kaupunki. Ranskassa tätä alalajia ovat kehitelleet mm. Becker, Dassin ja ennen kaikkea Melville. Joseph Losey teki Englannissa Sementtiviidakon. Keikkakuvaukset ylipäätään keskittyivät rikoksen valmisteluihin, itse rikoksen suoritukseen (Dassinin Rififi selkeimpänä esimerkkinä) taikka – useimmiten kohtalokkaisiin, tuhoisiin – jälkivaiheisiin (Reservoir Dogs, City of Industry).
Michael Walker on kiinnittänyt huomiota kolmen Siodmak -elokuvan toistuvaan kuvioon: rikollisen ja tämän lapsuudenystävän, nykyisen poliisin väliseen asetelmaan. Toisin kuin Tappajissa ja Cry of the Cityssä poliisi ei Elämän ja kuoleman leikissä juurikaan esiinny rikosta tutkivana, ratkovana voimana vaan lähinnä rangaistuksen välikappaleena. Poliisiluutnantti Pete Ramirez on Steven moraalin vartija, omatunto tai yliminä. Michael Walker on huomannut ”ratkaisemattoman homoeroottisen kiintymyksen” Steven ja poliisin välillä.
Kanadalaissyntyinen Yvonne De Carlo (s. 1922) ansaitsee oman kappaleensa. Hän oli alkuaan tanssijatar, ja niinpä Annan latinotanssi Elämän ja kuoleman leikissä vastaan Kittyn (Ava Gardner) laulua Tappajissa: Burt Lancasterin tulkitsemien miesten eroottinen pakkomielle syttyy jäädäkseen. ”Läpi Siodmakin elokuvien – ja läpi film noirin valtaosan – käy tuntu siitä, että mies joka rakastaa naista on heikko.” (Michael Walker). De Carlo ei valitettavasti koskaan muulloin saanut Annan veroista haastetta eikä Siodmakin tasoista ohjaajaa. Annassa on proletaarista seksikkyyttä. Petollisuudestaan ja rakkauteen kykenemättömyydestään huolimatta Anna säilyy liikuttavana ja vetoavana hahmona, paljolti siitä syystä, että hänet kaiken aikaa nähdään palvovan Steven näkö- ja muistelukulmasta.
Lähteitä:
Carlos Clarens: Crime Movies: From Griffith to the Godfather and beyond (1980), Tom Flinn: “Three Faces of Film Noir”, The Velvet Light Trap 5/Summer 1972, 11–16.
R. Barton Palmer: Hollywoods Dark Cinema: The American Film Noir (1994).
Matti Salo: Seinä vastassa: Johdatus Hollywoodin mustan elokuvan, film noirin lähteille (1982).
A.S. [Alain Silver]: ”Criss Cross”. Teoksessa Alain Silver, Elizabeth Ward, Carl Macek & Roberto Porfirio (toim.): Film Noir (1979), 70–72.
David Thompson: “A Cottage at Palos Verdes”, Film Comment 26:3/May–June 1990, 16–21.
Michael Walker: “Robert Siodmak”. Teoksessa Ian Cameron (toim.): The Movie Book of film Noir (1992, 1994), 110–151.
– Matti Salo (1998)
See my 2012 blog remarks.
.jpg)
