 |
| The final image. Joszef has been beaten by a gang of five thugs who have mistaken him for a Nazi collaborator. |
A KAVI print, deposition by Mårten Kihlman of his 1973 release with Finnish / Swedish subtitles by Risto Säämänen and Mårten Kihlman (relay translation from English) viewed at Cinema Orion, Helsinki (50 Years Ago / Remembering Miklós Jancsó), 23 May 2014
In memoriam Miklós Jancsó (1921-2014), a great modernist of the 1960s with a unique and unforgettable way to create cinema. Dynamic space, endless pustas, grim allegories of terror, a passion for liberation, contrasting uniforms with nudity, mastery of the plan-séquence and a moving camera, brilliant black and white in scope in the first great trilogy, mixing discipline and sensuality. My Way Home was already fascinating, and then followed the stunning trio of The Round-Up, The Red and the White, and Silence and Cry. Jancsó was prolific, and he never stopped being an iconoclast. Visiting the Midnight Sun Film Festival in Sodankylä in 2002 Jancsó told about his prisoner-of-war times in Soviet Karelia, studying the Kalevala, loving the light.
I kept seeing My Way Home every now and then in the 1970s, and it was a pleasure to revisit it now in memory of Miklós Jancsó. Many talents of his ensemble are already participating:
Gyula Hernádi is his screenwriter for the second time.
András Kozák debuts here for Jancsó.
János Görbe had already acted for him.
Tamás Somló the cinematographer was already a Jancsó veteran.
On the music track
Béla Bartók's Allegro barbaro is already being heard.
Many elements of Jancsó's unique style are already in place.
The moving camera.
Deep focus.
The long takes (but no plan-séquence here).
Shot on location, all exteriors.
The great plains are the location.
The constant wind.
The figures in the landscape.
Songs are important. I'd like to see the playlist.
The blocking feels spontaneous, yet is choreographed.
It is a study on the shifting situations of power.
The theme of the uniform and nudity (as an expression of vulnerability).
This film is not yet in scope.
A personal view of the chaos at the end of Second World War. The Russians have come, the Nazis have been beaten. Jozsef keeps being arrested and liberated. On his way he picks a Nazi uniform from which he tears out the insignia.
In the beginning the film expands from a group of running youths to scenes of mounted Cossacks, Russian prison camps, doctors' examinations, and military hospitals.
The middle of the film focuses on two teenagers, the Russian cowboy-guard Kolya, and the Hungarian Jozsef. Kolya has been lethally wounded in the stomach. Kolya saves Jozsef from running into a minefield. Jozsef tries to save Kolya's life but it's too late.
The film goes on to sketch views of the epic progress of the chaos. There is a desinfection car. Red Cross vehicles. Wagon trains. Impossibly crowded trains at the station.
There is a mysterious biplane hunting the characters, like in North by Northwest, and Figures in the Landscape.
The cinematography is magnificent, with striking close-ups and epic aerial views. It is not yet as stark and abstract as in Jancsó's subsequent films.
There is still psychology in the characters, there is still an account of friendship. The characters have not yet been reduced to absurd chessboard figures.
The used print looks mostly great, with rain in changeovers. We screened it in Academy, perfect for Orion.
Our program note, edited from the review by Brenda Davies
Sanotaan, että runouden alkulähde on levollisesti muistetussa tunteessa, ja tässä mielessä, kuten myös visuaalisen harmoniansa puolesta Kotiinpaluu on todella runollinen elokuva. Miklós Jancsó, arvoituksellisen mestariteoksen Miehet ilman toivoa tekijä, on sanonut tästä varhaisteoksestaan, että se on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei tosiasioiden puolesta ja että sillä on täsmällinen unenomainen luonne, jonka juuret ovat todellisuudessa, mutta joka on käynyt läpi alitajuiset valinnat ja poistot ja muistin vääristymät. Todellisuus, josta elokuvassa on kysymys, oli julma ja kaoottinen: Unkari vuonna 1945 puna-armeijan edetessä läpi sodan runteleman maaseudun ja teiden täyttyessä pakolaisista, sotilaskarkureista, yhteistyömiehistä, vangeista, kaikenlaisesta inhimillisestä hylkytavarasta. kaikki pyrkivät pakoon kohti länttä, eikä kukaan tiedä, keneen voi luottaa.
Jancsó käyttää päähenkilönään hämmentynyttä unkarilaista koulupoikaa, jonka venäläiset ottavat vangiksi, vapauttavat, ottavat jälleen vangiksi ja lähettävät työhön nuoren venäläisen sotilaan kanssa, kaitsemaan karjaa. Näiden ikätovereiden välille kehkeytyy sanaton ystävyys ja vapauduttuaan venäläisen kuoleman jälkeen unkarilainen saa selkäänsä maanmiehiltään, jotka luulevat hänen olleen yhteistyössä natsien kanssa. Truffautin 400 kepposen lailla elokuva päättyy jähmettyneeseen kuvaan nuorukaisesta tuntemattoman tulevaisuuden edessä.
Tarinassa on painajaisunen kauhistavan oikullisuuden aineksia. Maisema, laiduntasanko leviää ympärillä kilometrikaupalla yhtä autiona kuin kuun maisema, silti ihmisiä ilmaantuu koko ajan näkyviin ja katoaa yhtä äkkiä, he tuntuvat olevan matkalla ei-mistään ei-minnekään. Kauhu on koko ajan läsnä, mutta se pidetään juuri ja juuri nurkan takana. Vankeja ammutaan, lehmät räjähtävät ilmaan, nuori venäläinen kuolee tuskallisesti, mutta kaikki tämä tapahtuu kuvan ulkopuolella. Ja uskomatonta kyllä, elokuvasta jää aurinkoinen, lempeä, humoristinen kokonaisvaikutelma. Ikään kuin kypsä muisti valitsisi parhaan ja hylkäisi pahimman niin kuin keski-ikäisten armelias taipumus on. (Jancsó oli elokuvaa tehdessään 44-vuotias). Ja parasta tässä tapauksessa on se suhde, joka kehittyy kahden, sodan sattumoisin yhteen heittämän pojan välille. Eristettynä raunioituneessa mökissä keskellä kumpuilevaa ruohotasankoa he ovat samassa ainutlaatuisen intiimissä tilanteessa kuin Olmin työmiehet elokuvassa Il tempo si e fermato (Aika on pysähtynyt) tai Polanskin viikonlopunviettäjät elokuvassa Veitsi vedessä. Mutta tässä on vielä mutkistavana lisätekijänä se, että heillä ei ole yhteistä kieltä. Venäläinen on eloisa ja temperamenttinen, unkarilainen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Sitä paitsi he ovat vanki ja vanginvartija.
Jancsó tutkii heidän reaktioitaan sarjassa tyypillisen epäsuoria tapahtumia. Näemme venäläisen ampuvan pysäyttääkseen pakenevan vangin, ennen kuin saamme tietää, että unkarilainen on menossa suoraan miinakenttään. Ja katsojaa rohkaistaan hymyilemällä venäläisen pojan tarkalle huolenpidolle terveydestään, kunnes on tapana käsittää toistensa motiivit väärin: se on riitojen suurimpia syitä, kosmoksena. Ja aivan niin kuin hän välttää saarnaamisen, hän myös välttää sentimentaalisuuden, kun poikien ystävyys kypsyy. Pojat työskentelevät, syövät ja huvittelevat yhdessä, ampuvat sammakoita, jahtaavat tyttöä, keittävät lehmää, joka on räjähtänyt miinaan. Kaikki on toteutettu mitä hyväntuulisimmin, ja näin käy aivan luonnolliseksi se, että unkarilainen kieltäytyy pakomahdollisuudesta, koska se saattaisi hänen ystävänsä vaikeuksiin.
– Brenda Davies (Sight and Sound, Spring 1968) ST
No comments:
Post a Comment