C: Ulla Jacobsson (Maj Berg, director and co-owner of Modeateljén), Gunnar Hellström (Per Berg, disponent [property manager, superintendent], her man), Sven Lindberg (Peter Storm, kriminalkommissarie / inspector), Mimi Pollak (Anna Söderblom, Aunt Anna, co-owner of Modeateljén), Mona Malm (Pia Bolt, tecknare / drawer at Modeateljén), Tord Peterson (Max Eriksson-Berg, "Stryparen" / "The Strangler"), Ingrid Backlin (Elsa Johansson, seamstress), Christina Carlwind (Eva Jansson, the first murder victim), Rune Halvarsson (Erik Boman, Storm's assistant), Marianne Karlbeck (Berta Larsson, cutter), Birger Lensander (vaktmästaren / doorkeeper at Svenska Dagbladet), Barbro Nordin (Mrs. Lundgren, annonsmottagare / ad editor), Helena Reuterblad (Siv Lundström, seamstress), Hans Bendrik (Karl Svensson, portvakt / concierge), Inger Juel (Mrs. Svanström, customer at Modeateljén), Ewert Ellman (policeman), Lasse Krantz (tractor driver), Ingrid Norrman (a mannequin, "Miss Sweden"), Alf Östlund (a punk), Sten Ardenstam (taxi driver), Lennart Norbäck (a journalist).
Helsinki premiere: 10.2.1967 Maxim, distributed by Filmipaja – VET 75009 – K16 – Svensk Filmdatabas 2770 m / 101 min - VET 2825 m (0,5 m cut at the time, cut reinstated) / 103 min
A vintage KAVI print, deposition of the Filmipaja release, duration of screening 101 min, viewed at Cinema Orion, Helsinki (Thriller Sweden), 15 May 2014
Arne Mattsson directed many thrillers, and within the genre he was versatile. Mannekäng i rött is a highly stylized urban exercise, and Ljuv är sommarnatten is an enchanting rural mystery. Nattmara belongs to traditions of which Mattsson himself and his Swedish critics noted links with Gaslight, The Spiral Staircase, Suspicion, Les Diaboliques, Psycho, and Repulsion. I would add Experiment in Terror. There are also links with Mannekäng i rött.
In its bold approach to the visuals and to the sound Nattmara is original. Together with his cinematographer Max Wilén Mattsson creates constantly exciting visual solutions. The films quoted above have inspired them to build something new. The pre-credit sequence under the railway bridge. The killer's refuge in the empty church. The incident at Svenska Dagbladet with the false obituary. The subjective visions of the dazed Maj. Her paranoid views of suspicious faces everywhere. Her nightmares and hallucinations. The sense of distorted space and vertigo is created with a refined approach to special lenses.
Notable is also Georg Riedel's innovative score with harmonica solos, weird voices, and subtle music effects of menace. There is an affinity with what Ennio Morricone was doing, but Mattsson had been one of the pioneers (together with Kurosawa and other Japanese) of such an approach already in the 1950s.
Nattmara is well cast, but there is a lack of inspiration in Mattsson's direction of actors. Both Ulla Jacobsson and Gunnar Hellström play too much with one note. Mattsson had discovered Ulla Jacobsson for Hon dansade en sommar, and she had a brilliant international career. Here she is perhaps slightly too one-sidedly nervous and girlish, too somnambulistic. And Gunnar Hellström is too obvious as the villainous husband who is determined to hasten the progress of inheritance.
The most memorable character is Aunt Anna played by Mimi Pollak in a similar casting coup as was Lillebil Ibsen in Mannekäng i rött. Mimi Pollak was a prominent theatre director and actress whose film career had started in 1922; she was then Greta Garbo's schoolmate at the Dramaten Theatre School.
Nattmara is strong in atmosphere but feels slightly lethargic and prolonged at times. Arne Mattsson was able to create a compelling rhythm; here his grip is not at its most effective.
The vintage print is mostly pleasing to watch. Some passages feel slightly duped; momentarily there are signs of heavy use while the image is usually clean.
KAVI program note by Lauri Lehtinen (2014):
Yöllä liikenteessä oleva muotitalon johtaja Maj Berg (Ulla Jacobsson) huomaa autostaan tienpientareella makaavan miehen ja pysähtyy katsomaan, onko tämä hengissä. Mies nousee maasta ja yrittää kuristaa Majn, joka pääsee pakoon. Salaperäinen murhayritys ei jää viimeiseksi. Maj ei kuitenkaan kykene todistamaan häneen kohdistuvia hyökkäyksiä poliiseille eikä aviomiehelleen, jotka eivät ota uhkaa todesta. Onko kaikki pelkkää kuvitelmaa?
Ruotsin rikoskirjallisuuden nouseva kyky Per Wahlöö osallistui 1960-luvun keskivaiheilla kolmen Arne Mattssonin jännityselokuvan käsikirjoittamiseen. Hillittömät (Morianerna, 1965), Ansa (Nattmara, 1965) ja Murhaaja – aivan tavallinen ihminen (Mördaren – en helt vanlig person, 1967) eivät ole poliisielokuvia, eivätkä realistisia rikostarinoita, joista Wahlöö ja hänen kumppaninsa Maj Sjöwall (joka hänkin kuului viimeksi mainitun elokuvan skenaristeihin) tulivat tunnetuiksi Martin Beck -romaanisarjan tekijöinä.
Wahlöön ja Mattssonin yhteistyö ei ollut silkkaa sattumaa, arvelee Michael Tapper kirjassaan Snuten i skymningslandet: Svenska polisberättelser i roman och på film 1965-2010 (Nordic Academic Press, 2011): ”Kummankin taiteilijaprofiilissa oli anglosaksinen juonne. Lisäksi molempia kiinnosti rikosgenre ja he jakoivat tunteen siitä, että kriitikot eivät ymmärtäneet heitä.”
Ansa ammentaa aineksensa paranoidin jännityksen elokuvallisesta perinteestä. Mattsson mainitsi esikuvakseen Robert Siodmakin Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945). Muita vaikuttajia lienevät olleet Henri-Georges Clouzot’n Pirulliset (1955), Roman Polanskin Inho (1965) ja monet Alfred Hitchcockin ohjaukset 1940-luvulta Psykoon (Psycho, 1960).
Muotimiljöössä koettu kuolemanvaara tuo mieleen myös Mattssonin oman ohjauksen Punaisen mannekiinin (Mannekäng i rött, 1958), jonka lörpöttelevän vuolas puheliaisuus on vaihtunut kokonaisvaltaisempaan ja hypnoottisempaan painajaismaisuuteen vailla kirjallista sivumakua. Kuva ja ääni saavat puhua puolestaan; tunnelmaa rakentaviin tehokeinoihin kuuluvat massiiviset lähikuvat, vaanivat kamera-ajot, Georg Riedelin sähköisiä ja akustisia soittimia yhdistävä musiikki sekä ahdistavaksi viritetty äänimaailma.
Neuroottisiin tiloihin virittyvä pääosanesittäjä Ulla Jacobsson on jäänyt historiaan kohutusta ja rakastetusta läpimurtoroolistaan maalaispapin tyttärenä draamassa Hän tanssi kesän (Hon dansade en sommar, 1951), joka kuuluu Arne Mattssonin suosituimpiin töihin ja palkittiin Berliinin elokuvajuhlien Kultaisella karhulla. 1950-luvun voittojen jälkeen Mattsson muuttui Ruotsissa haukutuksi ohjaajaksi. Tuottelias veteraani katkeroitui vähitellen elokuvakriitikoille niin voimakkaasti, että muutti 1970-luvulla Espanjaan. Ansan valmistuessa tilanne ei vielä ollut täysin tulehtunut ja elokuva sai lehdistöltä osittain kiittävän vastaanoton. ”Ansassa on niin hyytäviä ja teknisesti taitavia kohtauksia ja jaksoja, että Hitchcock ja Clouzot tulevat mieleen. Kansainvälistä luokkaa”, kirjoitti Stockholms-Tidningin nimimerkki Robin Hood alias Bengt Idestam-Alquist.
- Lauri Lehtinen 15.5.2014
No comments:
Post a Comment