Lilith

Lilith / Lilith.
    US © 1964 Centaur Enterprises. P+D+SC: Robert Rossen – based on the novel (1961) by J. R. Salamanca. DP: Eugen Shuftan. AD: Richard Sylbert. Titles design: Elinor Bunij. M: Kenyon Hopkins. - J. S. Bach. ED: Aram Avakian.
    C: Warren Beatty (Vincent Bruce), Jean Seberg (Lilith Arthur), Peter Fonda (Stephen Evshevsky), Kim Hunter (Dr. Bea Brice), Anne Meacham (Yvonne Meacham), James Patterson (Dr. Lavrier), Jessica Walter (Laura), Gene Hackman (Norman), Robert Reilly (Bob Clayfield), Rene Auberjenois (Howie), Lucy Smith (Vincent's grandmother), Maurice Brenner (Mr. Gordon), Jeanne Barr (Miss Glaasman), Richard Higgs (Mr. Palakis), Elizabeth Bader (girl at the bar), Alice Spivak (a lonely girl).
    Loc: Chestnut Lodge and Rockville (Maryland), Great Falls (Virginia), Locust Valley (Long Island).
    Helsinki premiere: 26.2.1965 Adams, distributor: Columbia Films, Finnish / Swedish subtitles by Elisa Hillo / Ragnhild Troupp – telecast: 15.5.1972 MTV1, 23.4.1989 TV3 – VET 70451 – K16 – 3115 m / 114 min
    Vintage KAVI print viewed at Cinema Orion, Helsinki (50 Years Ago), 29 May 2014.

The story of a trainee occupational therapist (Warren Beatty) caught in the vortex of a highly intelligent schizophreniac Lilith (Jean Seberg) to the point where the therapist himself needs help.

I had not seen Lilith in 42 years, and when I saw it then, I was too young to comprehend. Yet I had not forgotten the impression of the film which was not just an account of fragile people - but of a film which was also fragile, itself. Lilith and Repulsion got linked with each other in my memory as tragic films which take us inside deeply injured minds, but I was asking what was the point. Maybe I still do, but now Lilith feels stronger than then. It has aged well.

Now I liked the sympathy of the veteran Robert Rossen in his final film for the young people, played by a great cast. Warren Beatty had made his screen debut the year before for Elia Kazan, and he has a credibly sensitive presence as Vincent. For Jean Seberg Lilith might be her greatest role, difficult, complex, multi-faceted. Peter Fonda, too, had debuted the year before, and he plays memorably the tragic role of Stephen, a victim of Lilith and Vincent. Kim Hunter had debuted a generation before in the Val Lewton-Mark Robson masterpiece The Seventh Victim; her alert eyes tell a lot about what is going on in a memorable performance as Dr. Bea Brice who introduces Vincent to the hospital. Jessica Walter got her screen debut in Lilith, launching her to a long career; here she plays Laura, a longtime friend (but not an ex-girlfriend) of Vincent. For Gene Hackman Lilith gave his first credited screen role. He is already a strong presence as Laura's bullying husband Norman.

The cinematography of Eugen Shuftan is very ambitious and totally different from his previous collaboration with Robert Rossen, The Hustler. Shot on location, the landscape is beautiful and slightly haunting. An important sequence is the trip to the falls. Water, crystal, and reflections are key motifs. Superimpositions abound. Visually, Lilith resembles French impressionistic films of the 1920s.

There are discourses on insanity. It is compared to fine crystal shattered. It is depicted as having seen too much with too fine an instrument. Some people are destroyed by their excellence.

In an odd sequence the thesis is offered that schizophrenia can be implanted even to spiders. We see episcope slides of webs of mad spiders.

"What was your mother like?" asks Lilith. The question remains unanswered. Towards the end, when Vincent, too, has become deranged, Dr. Bea Brice visits his room and sees the twin photographs of Lilith and Vincent's mother, looking alike.

The questions of seduction and transference keep getting discussed. "Do you feel she is trying to seduce you?" "Much more than that. She wants me to share that magic little world of hers." Madness is described as rapture. Lilith has a language of her own (pirlu resh kawavn). She has built a flute of her own. She plays a tune of her own (the theme tune of the film). Lilith is bisexual and has an affair with a female patient. She also loves to seduce little boys.

In a group therapy session the topic is reality. "What's so wonderful about reality?" somebody asks, to a general burst of laughter.

The Laura-Norman episode is a memorable, chilling, Chekhovian marriage vignette. When Norman has left, Laura says that she had decided that she'll "never let you love me until I'm married. Well, I'm married now". But Vincent is already too preoccupied with Lilith to react to, to be offended by, or even to ignore the come-on proposal.

After the death of Stephen and Lilith, Vincent, stunned, walks like a somnambulist, to the doctors. "Help me". Freeze frame. Speaking of Chekhov, "Ward No. 6" also occurred to me. And one of the patients is reading Dostoevsky; also Vincent has read Dostoevsky.

The used vintage print is still quite watchable. Certain scenes have low contrast, but that seems to be a means of expression in this movie with an experimental bite.

Our program note compiled by EA from the review by David Wilson and the book by Alan Casting:

Lilith oli Robert Rossenin viimeinen elokuva ennen hänen kuolemaansa, ja paljolti se näyttää siltä, että vaikean ihosairauden ja kortisonihoidon sivuvaikutusten vaivaama Rossen olisi tiennyt sen olevan viimeisensä. Lilith on kaunis, viaton, hauras skitsofreenikko, joka elää yksityisessä, itse luomassaan maailmassa, jolla on oma kielensä ja historiansa, jossa on rakkaus rajaton ja avoinna kaikille. Tämä maailma sijoittuu rikkaiden potilaiden yksityisenä mielisairaalana toimivaan kartanoon. Vincent Bruce, nuori hoitaja, joka astuu tähän maailmaan, on myös viaton, mutta häntä ovat sotakokemukset kovettaneet, ja häntä ajaa epämääräinen tarve lievittää kärsimyksiä. Hän joutuu Lilithin lumoihin ja vähitellen yhä syvemmälle hänen maailmaansa, kunnes hänen on pakko havaita, että hänen impulsiivinen tarpeensa on tehnyt hänet kykenemättömäksi tekemään eroa ulkopuolisen maailman moraalin ja Lilithin yksityisen olemassaolon kauhean yksinkertaisuuden välillä.
    Elokuvan ensimmäinen puolisko vangitsee kauniisti Lilithin ympärilleen luoman aavemaisen, vaikeasti tavoitettavan maailman. Vuoropuhelua on käytetty niukasti ja monimielisesti. Vincent kuljeskelee Lilithin kanssa läpi laitoksen vehmaiden puutarhojen, nurmikenttineen ja monimutkaisine suihkulähteineen, katselle Lilithin maailmaan ulkopuolisena, terapeuttina. Ympäristön rauha rikkoo hetkittäin, äkillisesti, laitoksen asukkaiden omituinen käytös. Rossen rakentaa tehokkaasti kasvavan monimielistä kuviota Eugen Shuftanin hillityn, luovan ja lyyrisen kuvauksen tukemana. Rossen on Lilithissä osin säilyttänyt perustavan voimakkaan realisminsa ja osittain sekoittanut, sitä viitaten elokuvan ytimenä olevaan todellisuuden rajojen sekoittumiseen. Tässä sekoittamisessa on kyse enemmästä kuin puolivalon ja sumun tai verkkojen, kaltereiden ja veden kaltaisten monimielisten kuvien tai katatonisten, kuoleman mieleen tuovien kuvien käytöstä. Olennaisemmin kyse on elokuvan rakenteesta ja liikkeestä. Kuvallinen jatkuvuus on jatkuvasti hämmennetty, elliptinen. Jakson alkavat ja päättyvät äkillisesti, leikkauksen jaksojen sisällä ja välillä ovat usein nopeita. Aikasuhteet jaksojen välillä jätetään epämääräisiksi, ja se olennainenkin mitä jaksojen välillä tapahtuu jää vaille täyttä selitystä.
    Hitaasti, hellittämättömästi Lilith hypnotisoi Vincentin, jonka lumoutuminen on muuttunut tarpeeksi omistaa. Kun heidän yhteiset runolliset retkensä Marylandin maaseudulle näyttävät tuovan Vincentiä lähemmäs todellisuutta, niin samalla Vincent vajoaa yhä syvemmälle omistamisen halun huimaukseen. Hän on mustasukkainen siitä, että Lilith pitää lesbolaisesta potilaasta ja kuiskailee pikkupoikien kanssa, ja häntä pelottaa täydellisyys, jolla Litith alistuu hänelle. Rossen valmistelee katsojaa huomaamattomasti Vincentin väistämättömään romahdukseen, samalla kun se tuo esiin vastakohtaisuutta Lilithin yliluonnollisen kauniin sarastuksen maailman ja hänen tarpeensa "jättää merkki jokaiseen elävään olentoon" välillä.

– David Wilsonin (Sight & Sound, Summer 1966) ja Alan Casting (The Films of Robert Rossen, 1969) mukaan EA