A vintage KAVI 35 mm print deposited by Suomi-Filmi viewed at Cinema Orion, Helsinki (Pawlikowski's Poland), 14 May 2015
A stark vision of Poland in 1945, after WWII, contrasting a senile old vicar with a young orphan boy blinded in a mortar projectile accident.
I have been aware of the talent of Kazimierz Kutz since I saw The Salt of the Black Earth / Sól ziemi czarnej and Pearl on the Crown / Perła w koronie on Finnish tv in 1974, but Silence I had not seen before.
The shock of WWII was exceptionally harsh for Poland, and it is inevitable that artists have discussed the harrowing experience in their works for decades since. Silence is a distinguished exercise in coming to terms with the past. Its protagonists are all cripples in one way or the other.
The old vicar is at times almost catatonic. The silence is his, and there is an affinity with Ingmar Bergman's Winter Light, although interestingly this film shares its title with another Bergman film made in the same year. The vicar is silent when he should help Stach, but the church rituals are beautiful and life-affirming, and there is nothing ironic about them.
The young teenager Stach is an orphan who lives in a rat-infested cellar with his sick little brother or friend. They have nothing to eat. Stach is becoming wild and brutalized, and when with a friend of his they explore an abandoned battery on a hill high above the village he is horribly injured by a mortar projectile (the fault is his), is blinded, and gets to spend the winter in a hospital.
On a previous night Stach had threatened the vicar with a "hands up!" shout before realizing who he is, and there is now in the village a lynch mob mentality against him because of a false rumour that Stach was injured in an attempt to kill the vicar. The lynch mob attitude spreads even to the hospital ward.
At the hospital nurses are kind to Stach, especially Kazia, herself an orphan who has had to suffer unspeakable offenses in the hands of Gestapo officers. She is being rehabilitated by the love of her boyfriend Roman, and Kazia's tenderness is crucial for the rehumanization of Stach. Other friends of Stach include the coachman Wójcik and his little brother / friend who brings him new clothes via UNRRA.
This film is character-driven, not strong on narrative but with powerful cinematography and soundscape. Not only the main performances are gripping, but even faces in crowd scenes are expressive. For instance the wedding sequence has an almost ethnographic fascination.
Silence was one of the first feature films of Wiesław Zdort as a director of photography, and here already he belongs to the masters of the Polish school of cinematography. The visual range is both reduced and imaginative. There are extreme close-ups (Stach's ear is a recurrent visual motif) and extreme long shots (the final shot where the blind Stach is walking alone through the snowscape) and everything in between. Crane shots and extreme high angles are exciting to watch for instance in the scene where the blind Stach discovers a familiar pole in the middle of the snow and hits it.
Silence was also one of the early works of Wojciech Kilar as a film composer, and he is at his best here. The score is powerful and efficient from the start to the end. There is also diegetic music, beautiful in the church sequences. After the blinding of Stach the entire soundscape gains special emphasis.
Silence belongs to a distinguished series of films about children coming to terms with the war, to be compared with Pojat / The Boys, Somewhere in Europe, The Search, Forbidden Games, Germania anno zero, Unszere Kinder, and films about wartime bombs causing threats after the war has ended, like in Tarkovsky's Today the Furlough Has Been Cancelled, and Laszlo Ranody's A tettes ismeretlen / The Murderer Unknown.
The vintage print is clean and complete and has been little used. The visual quality is good. There was at times some buzz on the soundtrack.
BEYOND THE JUMP BREAK OUR PROGRAMME NOTE BY PETTERI KALLIOMÄKI
BEYOND THE JUMP BREAK OUR PROGRAMME NOTE BY PETTERI KALLIOMÄKI
Kazimierz Kutz (s. 1929) on leimallisesti nimenomaan sleesialainen elokuvantekijä, joka on mm. tehnyt 1900-luvun näkökulmasta hätkähdyttävän suorasukaisen, lähestulkoon keskiaikaisen sankarilaulun piirteitä kantavan eepoksen kotiseutunsa kapinasta saksalaisia vastaan (Mustan maan maku, 1969). Elokuvamaailman ulkopuolella hänestä on vanhoilla päivillään kasvanut poliittinen aktiivi: hän on toiminut kansanedustajana Puolan parlamentissa vuodesta 1997 lähtien, missä hän on alleviivatusti esiintynyt Sleesian omana poikana.
Kutz aloitti elokuvauransa Wajdan (Sukupolvi, 1955, Kanal – kirottujen tie, 1956), Kawalerowiczin (Cień, 1956) ja Passendorferin (Attentaatti, 1958) apulaisohjaajana. Hänen ensimmäiset omat ohjaustyönsä muo-dostuivat vasta-argumenteiksi nimenomaan wajdalaiselle, melankolian kautta kansallistunnetta ilmentäneelle heroismille. Wajdan sotaelokuvat olivat ylväästi ja hieman päämäärättömästi tuhoonsa marssivan kansakunnan korkeaveisuja: vapaustaistelijan laskeutuminen takaisin viemäriin Kanalin lopussa, vanhaa Puolaa edustavan Cybulskin kuolema (historian) tunkiolle Tuhkan ja timantin finaalissa, ulaanien älytön sapelinkalistelu tankkeja vastaan Lotnassa… Kutz tyrmäsi tämän näkemyksen sodasta sleesialaiselle sielulle vieraana, ja julisti tekevänsä ”yksinkertaisten ihmisten ylistyslauluja”. ”Hänen näkökulmansa oli tavallisissa sotilaissa, usein talonpojissa, jotka halusivat sotia sodan mahdollisimman nopeasti loppuun päästäkseen kotiin maanviljelyksen pariin.” (Markku Tuuli). Päällisin puolin Nikt nie wola (1961) on Kutzin selkein vastine Wajdalle sekä Tuhkalle ja timantille: tarina nuoresta oikeistolaisanarkistista, joka – toisin kuin Cybulskin anarkistihahmo – on perääntynyt itsetuhoisesta poliittisesta murhasta, ja lähtenyt sen sijaan loputtomalta vaikuttavalle pakomatkalle raunio-Puolan halki.
Hiljaisuus (1963) on maineettomampi elokuva kuin Nikt nie wola, mutta monin tavoin sitäkin olennaisempi Tuhkan ja timantin vastateos. Eletään ensimmäistä sodanjälkeistä talvea vanhoillisessa puolalaisessa pikkukaupungissa. Kaduilla elävä poika pilkkaa pappia, ja menettää pian tämän jälkeen näkönsä pommia purkaessa. Poika joutuu yhteisön hyljeksimäksi, koska hänen uskotaan tulleen ”Jumalan rankaisemaksi”. Vanha, seniilinoloinen pappi on jotenkin kyvytön reagoimaan tilanteeseen, ja elää tahollaan samanlaisen yksinäisyyden ympäröimänä kuin sokea poikakin; yhteisön arvonannosta huolimatta ulkokultaisuuteen pysähtyvä tapakohteliaisuus on sulkenut hänetkin inhimillisten kontaktien ja ymmärryksen ulkopuolelle. Pojan ja papin hahmot ovat siten toistensa ilmeisiä alter egoja, jotka kohtaavat tarinan aikana vain kahdesti – ja molemmilla kerroilla melko etäältä.
Kuten uuden aallon puolalaisissa elokuvissa oli tyypillistä, hahmojen allegoriset merkitykset kohoavat suureelliselle kansalliselle tasolle. Tuhkassa ja timantissa uutta, nousevaa Puolaa edusti vanha, pöhöttynyt kommunistipoliitikko ja vanhaa, tuhoutuvaa Puolaa Cybulskin ultracool nuori kapinallinen. Hiljaisuudessa vanha Puola tiivistyy seniiliin pappiin ja uusi Puola sokeutuneeseen poikaan. Kutzin hahmotus on siten lähempänä optimistista kehitysuskoa kuin Wajdan kerroksinen ironia, minkä vaikutelman elokuvan huipentava, kahden päähenkilön viimeinen kohtaaminen vahvistaa.
- Petteri Kalliomäki 14.5.2015
No comments:
Post a Comment