Poil de Carotte. Comédie dramatique en cinq parties d'après l'œuvre de Jules Renard / [Porkkanapää] / Styvbarnet / [The Red Head]. FR 1926. PC: Majestic Film / Films Legrand. D: Julien Duvivier. SC: Jacques Feyder, Duvivier – based on the tale (1894) by Jules Renard. CIN: Ganzli Walter, André Dantan. AD: Fernand Delattre.
C: André Heuzé (François Lepic dit "Poil de Carotte"), Henry Krauss (M. Lepic), Fabien Haziza (Félix Lepic), Charlotte Barbier-Krauss (Mme Lepic), Suzanne Talba (Annette), Renée Jean (Ernestine Lepic), Lydie Zarena (Gaby), Yvette Langlais (Mathilde).
This first film adaptation of Poil de Carotte was not released in Finland.
Original length: 2900 m /22 fps/ 115 min
Restored by La Cinémathèque française (1985): /22 fps/ 88 min
Julien Duvivier's sound remake: Poil de Carotte (1932).
Restored by Lobster Films (2007): 2K DCP – 109 min
The Lobster Films DCP with an orchestral soundtrack score composed by Gabriel Thibaudeau and performed by Octuor de France, with e-subtitles in Finnish by Lena Talvio (1992, revised 2017), viewed at Cinema Orion, Helsinki (Julien Duvivier), 17 Jan 2017.
"La famille est la réunion sous un même toit de plusieurs personnes qui ne peuvent pas se sentir" (François / Poil de Carotte at the school's composition class). ("The family is an assembly of several people under the same roof who cannot stand each other.")
Revisited Julien Duvivier's masterpiece which I have loved since I saw the Cinémathèque française restauration in 1992. I do not remember that restoration in any detail, but this Lobster Films edition makes an even more profound impression.
Jacques Feyder had found a rich and rewarding set of inspiring themes in films about childhood starring the talented Jean Forest in Crainquebille (1922), Visages d'enfants (1924), and Gribiche (1925). Feyder also wrote the screenplay for Poil de Carotte to be directed by Julien Duvivier, a diligent and versatile young professional with a smooth and entertaining touch. Recently Duvivier had been focusing on ambitious projects on religion and the history of the cinema. Evidently Poil de Carotte struck a special chord in Duvivier because he would also direct a high profile sound remake six years later.
Poil de Carotte is a fine example of the novelistic tradition in French cinema. Far from an "illustrated classic" it is an inspired and original interpretation full of cinematic panache. It is also a masterful entry in the realistic school of French cinema. There are even aspects of documentary value in Poil de Carotte. Most of Duvivier's masterpieces are not especially realistic as his forte would be much more on the side of stylization. But Duvivier had started his career as an apprentice of André Antoine who had also encouraged him to enter the world of cinema, and Poil de Carotte is worthy of the great tradition of Antoine who had also made the original stage adaptation of Jules Renard's autobiographical tale 25 years ago.
François / Poil de Carotte is a boy with red hair and a freckled face in a small provincial town. He is systematically bullied at home and at school. When the family is on its way to a spend its holiday near the mountains he observes a happy family. "Nobody loves me like that". François is so badly neglected that he considers himself an orphan. However, he does not live entirely without love. There is Annette the maid and the little Mathilde who like him a lot and express tenderness towards him.
Nevertheless, the isolation and marginalization of François is so desperate that he considers suicide, and the suicide theme is the dark current of the movie. "Grange – poutre –corde" are his obsessive words: death by hanging at the attic of the barn.
Meanwhile, his father is being considered for a candidate in a forthcoming election of the mayor. But people find in this a cause for scorn as the condition of François has not remained unnoticed, nor the reckless abandon of his thieving big brother Félix who lives with a kept woman, the saloon singer Maria Milon, "chanteuse réaliste". Monsieur Lépic receives the advice that "you should take care of business at home first" which comes as a surprise to him as he has not noticed anything to worry about. Briskly Monsieur Lépic restores discipline with Félix, and there is a last minute rescue when he saves François from his attempt to hang himself in the barn attic.
The performances start on a note of grotesque caricature in the French tradition of introducing characters on a "one-note" basis like in Molière and Balzac. Some characters grow more complex and are revealed in more vivid detail as the story proceeds. An exception is the monster mother, but even her we start to understand at the end of the movie when the secret of the bullying tragedy is revealed by Monsieur Lépic to his long-suffering son: "Tu es venu trop tard au monde contre la volonté de ta mère. Elle ne te l’a jamais pardonné." The late-comer François has been an unwanted baby whom his mother has never been able to forgive.
The mountainous landscapes are revealed in exciting plein air cinematography. Shot next to the Morvan mountains because of the modest size of the budget some critics complained that it was not made at the top of the Alps. The cinematography is brilliant and eloquent, and the film is visually inventive starting with the portrait credits. There are expressive superimpositions, trick images and satirical montages. Towards the end when things are about to change there are inventive transitions achieved with turning mirrors.
The restoration by Lobster Films has been conducted with loving care. Black and white, beautiful toning, and tinting alternate during the film.
Gabriel Thibaudeau is at his best in his wonderful original score for Poil de Carotte.
OUR PROGRAM NOTE OF 1992 BASED ON RICHARD ABEL:
Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa Ranskassa valmistui joukko elokuvia – André Antoinen Le Coupable (1917) ja Les Travailleurs de la mer (1918), Louis Feuilladen Vendemiaire (1919) ja Jacques de Baroncellin Ramuntcho (1919) – jotka asettivat kyseenalaisiksi porvarillisen melodraaman väistelevyyden. Niitä kutsuttiin lehdistössä "yksinkertaisiksi draamoiksi", "atmosfää-rielokuviksi" tai vain "plein air -elokuviksi". Käsitteen ongelmallisuudesta huolimatta haluan kutsua niitä realistisiksi elokuviksi, koska tuo luonnehdinta näyttää olevan historiallisesti perusteltu. Ansio tästä verismistä ranskalaisessa elokuvassa kuuluu ennen muuta André Antoinelle. Hän vaati, että elokuvat oli kuvattava oikeilla tapahtumapaikoilla. Tästä oli seurauksena uudenlainen, luonnollinen näyttelemistyyli. Ranskalaisen realistisen elokuva tutkiessa eri maantieteellisiä alueita ja eri provinssien tyypillisiä kulttuureja siihen kehittyi esittämistapa, joka poikkesi realistisesta ja naturalistisesta kirjallisuudesta. On houkuttelevaa jakaa realistinen elokuva aiheen perusteella kahteen ryhmään: kaupunkielokuviin ja maaseutuelokuviin.
Joukko realistisia elokuvia sijoittui Pyreneiden vuorille tai Ranskan Alpeille. Jacques de Baroncelli näyttää aloittaneen vuoristoelokuvien sarjan Pierre Loti -filmatisoinnillaan Ramuntcho (1919). Victor Sjöströmin Berg-Ejvind ja Mauritz Stillerin Aarne-herran rahat innostivat ranskalaisia suuresti näihin aikoihin. Léon Poirierin Jocelyn (1922) ja Geneviève (1923) saivat suuren menestyksen. Yksi parhaista vuoristoelokuvista ja realistisista elokuvista oli Jacques Feyderin Visages d'enfants (1925). Tämän mestariteoksen vaikutusta himmensi sen huono kaupallinen menestys sekä se seikka, että toinen realistinen maaseutuaiheinen elokuva sai suuren menestyksen vuotta myöhemmin.
Tuo elokuva oli Julien Duvivierin Poil de Carotte, jonka käsikirjoituksen oli sovittanut Jules Renardin romaanista ironista kyllä – Feyder itse. Koska kyseessä oli pienen budjetin elokuva Phocéalle Duvivier kuvasi elokuvan Keski-Ranskassa sijaitsevilla Morvanin vuorilla eikä Alppien korkeimmilla rinteillä, mikä laimensi maisemien vaikutusta tuntuvasti. Tarina on mutkikas. Kuvauksen kohteena ei ole vain kaltoin kohdeltu poika, jota kutsutaan Porkkanapääksi (André Heuzé), vaan myös hänen petollinen veljensä (Fabian Haziza), kammottava äitipuolensa (Charlotte Barbier-Krauss) ja tyhmä isänsä (Henry Krauss), kabareelaulajatar joka viettelee veljen sekä perheen kotiapulainen, joka ystävystyy pojan kanssa. Ahneus, julmuus, rumuus ja tekopyhä hurskastelu kiteytyvät äitipuoleen, joka on 1920-luvun ranskalaisen elokuvan loukkaavimpia naishahmoja. Elokuvan ratkaisu on oudon rikkinäinen: isä ja poika tekevät sovinnon, samoin äitipuoli ja poikapuoli. Kuitenkin sovinnot jäävät irrallisiksi, eikä perhe tunnu eheytyneeltä. Lukuisista kuvatuista ristiriidoista huolimatta kerronta sijoittuu hyvin tarkkaan määriteltyyn kyläyhteisöön, ja Duvivier on ainakin osittain oikeassa kutsuessaan Poil de Carottea "atmosfäärielokuvaksi". Vuonna 1932 hänellä oli kaupallista vaistoa tehdä tarinasta äänielokuva, josta tuli vieläkin suositumpi.
– Richard Abelin mukaan (French Cinema. The First Wave, 1915–1929, 1984) AA 1992
No comments:
Post a Comment