Tyttö nimeltä Varpu / Little Wing

FI © 2016 Making Movies Oy, Final Cut for Real. P: Kai Nordberg, Kaarle Aho. D+SC: Selma Vilhunen. CIN: Tuomo Hutri - ARRI Alexa. ED: Samu Heikkilä. PD: Sattva-Hanna Toiviainen. M: Paula Vesala, Jori Sjöroos. Songs: ”Auringon lapsi”, by Pekka Streng, perf. Paula Vesala. ”Älä droppaa mun tunnelmaa”, comp. Paula Vesala, Matti Mikkola, Joonas Angeria, lyr. Paula Vesala, perf. Paula Vesala. ”Animals (Varpu version)”, comp. Jori Sjöroos, lyr. Ringa Manner, Caroline Taucher, Jori Sjöroos, perf. ROOXX.  S: Tuomas Klaavo. Cost: Tiina Kaukanen, Hanna Kainulainen. Makeup: Pia Mikkonen. Ilmari's paintings: Mikko Ilmari Hannikainen. C: Linnea Skog (Varpu), Paula Vesala (Varpu's mother Siru), Lauri Maijala (Varpu's father), Antti Luusuaniemi (the namesake of Varpu's father), Santtu Karvonen (Bo, Siru's boyfriend). Helsinki premiere: 23.9.2016 Kinopalatsi 1 – MEKU: K12 – 100 min
    The English name of the film is a reference to "Little Wing" by Jimi Hendrix, the favourite song of Varpu's parents.
    In the presence of Linnea Skog and Lauri Maijala hosted by Jari Sedergren.
    2K DCP with English subtitles by Aretta Vähälä from SELO viewed at Cinema Orion, Helsinki (SELO), 10 Jan 2017

There is an affinity between The Happiest Day in the Life of Olli Mäki and Little Wing, two offbeat Finnish films of 2016, both about a crucial contest in which the protagonist fails while winning something bigger in life.

Little Wing, the feature film debut of Selma Vilhunen, is the saga of the 12 year old Varpu in search of her father.

Her favourite occupation is riding her pony Svante. All through the film she is preparing for the final pony riding contest. There is a sense of tenderness in the pony sequences of the film.

Her mother Siru fails the driving school repeatedly, while the underage Varpu has little trouble in driving whenever she has a chance. Only in the finale we see Siru proudly driving her own car.

There is a sense of humour in the account of Siru's dating efforts and Varpu's scorn at the result: Bo the kind-hearted boyfriend.

When Father's Day is approaching Varpu gets interested in getting in touch with her father, an effort discouraged by her mother. She finds tender drawings by her father, finds out that his name is Ilmari Hukkanen and that he lives in Oulu

One night she just starts driving from Helsinki to Oulu (600 km to the north) and appears at the door of Ilmari Hukkanen. It is a day of embarrassments at the home and the office of Ilmari, a big boss whose wife is excepting a baby any day. He is callous, but his wife comforts Varpu.

Siru arrives at Oulu to fetch Varpu and confirms that she has met a wrong Ilmari Hukkanen. They meet the real one, a bohemian and marginalized painter who never leaves Oulu and possesses no electronic means of communication.

He gives a promise to attend to Varpu's pony riding contest, a promise believed neither by Siru nor Varpu. But Ilmari does drive to Helsinki and spoils everything by smoking, acting paranoidly with the omnipresent pads and mobile phone cameras, and making a big scene which distracts Varpu so that she must interrupt her participation.

Varpu has been bullied by her pony riding friends because of her tales of her father. Now Varpu faces them with the facts of her father's schitzophrenia. The girlfriends actually start to respect her.

There are many strong assets in this offbeat saga. The account of the teenager gangs is fresh and original. Varpu's survival with her dysfunctional parents has a fairy-tale quality: the tables are turned so entirely that Varpu is the most grown-up of the three. The performances of the actors are subtle and convincing. The sound world is tender and impressive. Overall I liked the assurance in the intensity and tempo of the storytelling.

The visual quality is good, with a sense of fine soft detail preserved in the digital presentation.

OUR PROGRAM NOTE BY JARI SEDERGREN

Selma Vilhunen ponnahti elokuvantekijöiden tietoon jo ensimmäisillä dokumenttielokuvillaan, mutta laajempaan tunnettuuteen hän nousi yhdessä Kirsikka Saaren kanssa tehdyssä lyhytelokuvassa Pitääkö mun kaikki hoitaa? joka nousi Oscar-ehdokkaaksi aina viime vaiheeseen saakka.

Vain pari vuotta myöhemmin markkinoille saapui ensi-iltaan Selma Vilhusen ohjaama ja käsikirjoit-tama ensimmäinen pitkä draamaelokuva Tyttö nimeltä Varpu. Elokuva kertoo ratsastusta harrasta-vasta 12-vuotiaasta Varpusta (Linnea Skog) ja hänen yksinhuoltajaäidistään Sirusta (Paula Vesala). Perhe asuu pääkaupunkiseudulla, jonka dynamiikkaan kuuluu, että pienimmätkin kipuilut voivat saada sattumalta tai muuten suuremmat puitteet kuin oli tarkoituskaan.

Siru-äidillä on vaikeuksia selviytyä vanhemmuudestaan kunnialla. Näyttää siltä, että osat ovat vaih-tuneet. Teini-iän myllerrykseen vasta saapunut tytär joutuu tukemaan ratkeamispisteessä olevaa haurasta äitiään ja kantamaan vastuuta molempien puolesta, vaikkei ikänsä puolesta pitäisikään.

Varpun isästä (Lauri Maijala) äiti ei ole halukas kertomaan, mutta lipsauttaa tyttären vaatiessa isän nimen ja kotipaikan. Omaa teini-itsenäisyyttään nuorisojengissä osoittava Varpu varastaa lopulta auton, jolla suuntaa pohjoiseen. Monien mutkien kautta isä löytyy, mutta tämä ei ole aivan sellainen kuin hän oli odottanut.

Ensiohjaukseksi Selma Vilhusen elokuva on tasapainoinen ja kompastelematon. Halutessa etsiä luontevia syitä onnistumiseen, taustalta voi hyvin kaivaa dokumentin Ponitytöt, joka antoi perustan ratsastusteeman käsittelylle. Lapsen ja yksinhuoltajaäidin välinen suhde oli sekin esillä jo Vilhusen käsikirjoituksessa Petri Kotwican elokuvaan Koti-ikävä. Debyyttilabelista huolimatta Vilhunen on monella tapaa kokenut konkari, joka näyttäytyy elokuvan muodossa ja sisällökkyydessä – tässä elokuvassa katsojakin saa miettiä, eikä kenenkään tarvitse jäädä passiiviseksi popcorninsyöjäksi.

Mutta ei ohjaaja ole ainoa onnistuja: Tuomo Hutrin kuvaus on vankkaa, Samu Heikkilä on leikkaa-jana tehnyt ohjaajan vision näkyväksi ja näyttelijät ovat vallan erinomaisia sekä roolihahmon luomi-sessa että keskinäisessä, roolin mukaisesti kangertelevassa dynamiikassaan, joka ei sorru help-poihin ratkaisuihin, mutta ei myöskään ylidramatisoi, alleviivaa tai naurata tyhjän vuoksi.

– Jari Sedergren 10.1.2017