Pépé le Moko

Pépé le Moko. Tiré d'un roman d'Ashelbé.
    FR 1937. PC: Paris-Film. P: Raymond Hakim, Robert Hakim. D: Julien Duvivier. SC: Julien Duvivier, Détective Ashelbé – adaptation: Jacques Constant – dialogues: Henri Jeanson – based on the novel by Ashelbé [Henri La Barthe]. DP: Jules Kruger, Marc Fossard. AD: Jacques Krauss. M: Vincent Scotto, Mohamed Ygerbuchen. Song: "Où est-il donc?" (paroles André Decaye / Lucien Carol, musique Vincent Scotto), sung by Fréhel. Song: "Pour être heureux" (paroles Géo Roger, musique Vincent Scotto), sung by Jean Gabin. ED: Marguerite Beaugé.
    C: Jean Gabin (Pépé le Moko), Mireille Balin (Gaby Gould, la belle Parisienne), Gabriel Gabrio (Carlos, un homme de la bande), Lucas Gridoux (Slimane, l'inspecteur algérien), Dalio (L’Arbi, un mouchard), Saturnin Fabre (Le Grand Père), Fernand Charpin (Régis, l'indicateur), Line Noro (Inès, la maîtresse de Pépé), Gilbert Gil (Pierrot, le jeune ami de Pépé), Charles Granval (Maxime Kleep, protecteur de Gaby), Gaston Modot (Jimmy, un homme de la bande), René Bergeron (l'inspecteur Meunier), Paul Escoffier (Chef inspecteur Louvain), Roger Legris (Max, un homme de la bande), Jean Témerson (Gravèr), Robert Ozanne (Gendron), Georges Péclet (Barsac), Fréhel (Tania), Olga Lord (Aïcha), Renée Carl (la mère Tarte), Philippe Richard (l'inspecteur Janvier), Franck Maurice (un inspecteur), Antoine Mayor (un figurant dans le bled).
    Helsinki premiere 3.10.1937 Rea – classification 20948 – K12 – 94 min
    Lieux de tournage: Casbah d'Alger, Sète, Marseille. Studios: Pathé Cinéma.
    "Moko est un mot d'argot désignant un marin de la Marine nationale naviguant en Méditerranée, dont le port d'attache est Toulon. S'écrit plus généralement moco." (Wikipédia).
    An Institut Français print with English subtitles by Lenny Borger viewed at Cinema Orion, Helsinki (Julien Duvivier), 10 Jan 2017

Revisited a classic of French cinema, the gangster film, and poetic realism, a key influence for film noir, the great breakthrough for Julien Duvivier and Jean Gabin, remade and parodied several times, and an important influence for other films including Casablanca. Popular cinema at its best, featuring an all star cast, mixing thrilling action with romance, and even key music numbers.

Julien Duvivier was the director who groomed Jean Gabin to mythical stardom in five films, culminating in Pépé le Moko. After Duvivier, Jean Renoir and Marcel Carné gave him further signature roles. But already here fundamental elements were in place: the full scope from a jovial and genial friend and lover to a callous and brutal gangster with fearsome fits of rage. And a fatal self-destructiveness, culminating in suicide.

The sense of place is essential: the casbah, also mythical, a city jungle which protects its predators, a jumble, full of dark chasms. It is a refuge for Pépé - and also a prison outside of which he has no place to hide. "You are already under arrest", comments Inès to Pépé. Police informers are sneaking everywhere. Only Gaby, a fatal woman from the outside world can lure Pépé out of his hideaway.

As often in Duvivier, there are illuminating song sequences. When Pépé is at his happiest, in love with Gaby, he sings "Pour être heureux", a sunny rhumba from Gabin's music hall days. At the other extreme we hear Fréhel giving a harrowing interpretation of "Où est-il donc?", as dark as a blues by Bessie Smith.

The finale is devastatingly pessimistic. There is no way out, and the handcuffed Pépé, watching the parting ship from behind the harbour grille, kills himself with a knife. Not since the Russian cinema before the Revolution had popular cinema been as obsessed with tragic endings.

The print seems like a painstaking reconstruction from disparate elements. There are stretches of good visual quality, and others that seem to have been preserved from second rate sources.

OUR PROGRAM NOTE BY SAKARI HELANDER:

Julien Duvivier (1896–1967) aloitti ohjaajauransa 1919, jolloin hänellä jo oli melkoisesti nimeä sekä näyttelijänä että teatteriohjaajana. Duvivierin uran huippukohta sijoittuu 30-luvun loppupuolelle, jolloin syntyivät aikakauden ”runollisen realismin” tärkeät teokset: Pépé le Moko, Tanssiaiskortti ja Ajomies (Lagerlöf-sovitus, pääosassa suuri Louis Jouvet).

Kesken tätä suurta kauttaan Duvivier oli jo 1937–38 suorittanut ohjaajavierailun Hollywoodiin. Hä-nen siellä valmistamansa Strauss-romanssi Unelmien valssi muodostui kaupallisesti jättimenestyk-seksi, ja näin ollen ohjaajalla – päinvastoin kuin monilla hänen nimekkäillä maanmiehillään – ei ollut mitään vaikeuksia löytää lisää töitä Hollywoodista, kun hän Ranskan miehityksen jälkeen vuonna 1940 uudelleen siirtyi Amerikkaan. Hän ehti sotavuosina ohjata siellä kaikkiaan kuusi elokuvaa, joista Tanssiaiskortin episodirakennetta toistava frakkihistoria Manhattan muodostui menes-tyksellisemmäksi. Vaikeudet odottivat oikeastaan vasta kotiinpaluun jälkeen Ranskassa. Ei työn puutteena, mutta taiteellisena murroksena tai väsähtämisenä: Duvivierin sodanjälkeinen tuotanto ei enää ole pystynyt kirvoittamaan esiin uusia piirteitä hänen ilmaisussaan. Duvivierin merkittävimpiä uudempia elokuvia ovat Pariisin taivaan alla ja Henriettan juhlat. Hänen parhaita kaupallisia on-nenpotkujaan oli Giovanni Guareschin kirjallisen tuotannon siirtäminen valkokankaalle sarjan en-simmäisissä filmeissä Isä Camillon kylä sekä Isä Camillo ja hänen laumansa.

Pépé le Mokon asetelma on yksinkertainen. Pepe on satamakaupungin slummin kuningas, mutta samalla sen vanki: hän ei voi poistua valtakunnastaan, sillä ulkopuolella odottaa poliisi ja vankila. Pepen on tyydyttävä puolittaiseen vapauteensa. Joukko turisteja tutustuu kaupunginosaan: heidän joukossaan on nainen johon Pepe rakastuu. Pepe käsittää, ettei hän enää saata jäädä, vaan hänen on seurattava rakastamaansa naista vapauteen. Pakosuunnitelma on valmis, mutta kohtalo puuttuu peliin: Pepe pidätetään, rakastettu luulee hänen muuttaneen mieltään ja matkustaa. Pepe pyytää luvan saada nähdä laivan lähtevän; laivan höyrytessä ulos satamasta hän vetää salaa hihastaan kääntöveitsen ja katkaisee valtimonsa.

Pépé le Moko liittyy selvästi 1930-luvun ”mustiin filmeihin”: siinä on sama vapauden pyrkimys, läh-dön ajatus ja kohtalon ratkaiseva merkitys kuin Marcel Carnén Sumujen laiturissa. Carnén teoksen pessimismi ja kohtalonusko ilmenee sentimentaalisen runollisessa muodossa, Duvivier säilyttää kylmän ja ulkokohtaisen asenteensa – ja leikkaa elokuvan banaalin lopunkin kirurgin ottein. Pépé le Mokon yksinkertaisen aiheen pohjalta Duvivier pystyy luomaan selkeää ja johdonmukaista filmiä. Joskaan hän ei käytä symboleja, tulee elokuvan johtava ajatus, Pepen vapaudenkaipuu voimak-kaasti esille muusta aineistosta puhtaasti teknisin keinoin: leikkauksen ja kuvauksen avulla. Pépé le Mokoa on kiinteytensä ansiosta pidettävä Duvivierin pääteoksena.

Olen yrittänyt kuvata Duvivierin taitavaksi kirurgiksi, jonka suurimpana saavutuksena on Pépén valtimon viilto. Merkitsevätkö Duvivierin uudet elokuvat kirurgin loppua, psykologian kasvava osuus naturalistin loppua?

– Sakari Helander, 1957