Saturday, December 12, 2015

A yesli eto lyubov? / But What If This Is Love?


А если это любовь? / A jesli eto ljubov? / A esli eto lyubov? / [Jos se onkin rakkautta?] / [Rakkauttako?] / If This Be Love. SU 1961. PC: Mosfilm. EX: J. Rogozovski. D: Juli Raizman / Yuli Raizman. SC: Iosif Olshanski / Iosif Olshansky, Nina Rudneva, Yuli Raizman. DP: Aleksandr Haritonov / Aleksandr Kharitonov - black and white - scope 2,35:1. PD: Ippolit Novoderezhkin, Sergei Voronkov. Cost: Lidiya Novi. Makeup: Vera Rudina. M: Rodion Shtshedrin / Rodion Shchedrin. ED: Klavdiya Moskvina. S: Sergei Minervin. C: Zhanna Prohorenko / Zhanna Prokhorenko (Ksenija / Ksenya), Igor Pushkarjov / Igor Pushkaryov (Boris), Nadezhda Fedosova (Tatyana, Ksenya's mother), Aleksandra Nazarova (Nadya), Nina Shorina (Rita), Sofya Pavlova, Andrei Mironov (Pyotr), Evgeni Zharikov (Sergei), Anatoli Golik (Igor), Viktor Khokhryakov (Pavel, Boris' father), Mariya Durasova (Anastasiya, school director), Anna Pavlova (Boris' mother). Soviet premiere: 19 March 1962. The film was not released in Finland - 102 min
    A Gosfilmofond print.
    Viewed at Cinema Orion, Helsinki (Yuli Raizman) with e-subtitles by Mia Öhman, 12 Dec 2015.

An unhappy tale of young love realized with an approach of sober and tender understanding.

A lost page from a love letter creates a scandal at school. There is an agitated debate at the senior common room. A model Komsomol student girl is asked to inform if she finds out who wrote it.

At the school hall someone reads aloud from the letter, the deeply offended lovers recognize it, and there is a fight.

The rumour spreads all over the school and at home on the huge courtyard between the high rises.

Ksenya and Boris, the "culprits", refrain from going to school the next day. Instead they go to the forest. It starts to rain and they find shelter in a ruined church, a place dear to their grandparents. "My father did not let me be baptized". They playfully enact church ceremonies. He kisses her. "Never go any further".

Ksenya's mother is one of the worst. She hits Ksenya in public on the courtyard. "You do not eat, you do not sleep". "They are all after that one thing". "Love is but a sweet word for that thing".

The worst is the German teacher who created the scandal in the first place about the lost page of the letter which is a sweet and beautiful confession of love.

Ksenya and Boris defy the world and walk together openly but cringe every time someone is laughing. They think they are the cause of the laughter.

The black and white scope cinematography by Aleksandr Kharitonov is completely different from the previous Yuli Raizman films that I have seen. Common to them is the obvious inspiration of neorealism. The visual look is crisp, almost graphic. There are some striking compositions as that of six schoolmates walking side by side, filling the scope screen. Some extraordinary distant shots have an aspect of abstraction that fleetingly reminds me of Marienbad. During the (First of May? Victory Day?) feast Ksenya and Boris find a private tryst, and a street lamp swinging in the wind creates mysterious moving shadows. Mostly the scope frame is used to emphasize the sociological milieu of the intimate story.

People live in apartment blocks that have just been built, and there are new construction sites everywhere. I recognize here something familiar from my own childhood at the same time on the other side of the iron curtain in the city of Tampere at Sammonkatu when we moved to a house that had just been built and across Joukahaisenkatu the next block was still under construction.

On the highway the students have to cross there is a non stop traffic of discourteous truck drivers transporting building elements. Towards the conclusion trees are being planted on the wide empty courtyards.

The students find the fuss about the letter amusing. "In every book the topic is love. In life it is such a shame?"

The scene in the ruined church is not blasphemous. Instead there is a sense of something sacred that has been lost.

There are those who understand. Most of the teachers, including the headmaster, find nothing wrong in Ksenya and Boris. The classmates start to display tact and solidarity, but it is too late. "I don't want love", Ksenya finally says. "I just want to study and work". The pressure of conformity is overwhelming.

The film is based on a true story of two young lovers who committed suicide. Here Ksenya tries to poison herself but is saved. There is no future for the love of Boris and Ksenya. Boris leaves for Kursk with his father. Ksenya is heading for Novosibirsk.

Raizman's psychological insight is impeccable. Ksenya and Boris are mysteries to themselves, and their Platonic love affair is a stage in their journey of self-discovery. In their correspondence they write about love. "We write letters like that. When we meet we talk about something completely different".

This beautiful and serious film is an affirmation of privacy, love and freedom, and an accusation against authoritarianism, prejudice, conformity, group pressure and informer mentality.

The print is brilliant and looks like it might have been struck from the negative.

OUR PROGRAM NOTE BY MIA ÖHMAN:
OUR PROGRAM NOTE BY MIA ÖHMAN:

”Me tarkoitimme tämän elokuvan suoraksi, avoimeksi iskuksi porvarillisia jäänteitä kohtaan: tunnesokeutta, moraalin rajoittuneisuutta – niitä ilmiöitä, jotka edelleen ovat olemassa ja häiritsevät yhteiskuntamme kehitystä. [--] Elämä on hankalaa, eikä meillä ole oikeutta esittää sitä yhtään yksinkertaisempana!” – Juli Raizman

Jos se onkin rakkautta? perustuu tositapahtumiin: kaksi neuvostonuorta teki itsemurhan, kun ympäristö tuomitsi heidän viattoman rakkautensa. Elokuvassa tarina päättyy eri tavalla, mutta olennaista on yhteisön toiminnan ja ilmapiirin kuvaaminen. Tapahtumapaikka on Kiovan liepeille rakentuva lähiö. Tyhjällä hiekkakentällä seisoo nosto-kurkia, uusia taloja on vasta pienellä alueella. Ihmiset vaeltavat kuorma-autoja väistellen työmaan läpi. Karu piha elementtitalojen välissä on asukkaiden yhteistä tilaa, johon kokoonnutaan todistamaan tässä tapauksessa nuorten ilmi tullutta suhdetta. Josephine Woll näkee pihan esikuvana F. W. Murnaun elokuvan Viimeinen mies (1924) pihan, jossa asukkaat juoruavat niin ikään antaumuksella huudellen toisilleen parvekkeilta.

Koulussa näemme lauman oppilaita, joista ketkä tahansa tyttö ja poika voisivat olla tarinan päähenkilöt. Pääpari alkaa hahmottua, kun nuoret kahinoivat keskenään selvittäessään, kenelle lattialta löytynyt rakkauskirje on kirjoitettu. Rytäkästä seuraa perusteellinen asian ruotimisvyyhti, jossa orastavalle rakkaudelle ei jää tilaa.

Irina Shilova on todennut, että kun tämä elokuva aikanaan esitettiin neuvostoyleisölle (ensi-ilta oli maaliskuussa 1962), jokainen katsoja tunnisti sen sosialistisessa todellisuudessa kasvaneet ihmistyypit oltuaan tekemisissä vastaavien kanssa koko elämänsä. Jokainen myös tajusi, että päähenkilöiden tilanteessa yksilö voi selviytyä yhteisön paineessa ainoastaan osoittamalla katumusta ja itsekritiikkiä. Jos se onkin rakkautta? ei ole elokuva rakkaudesta, vaan pelosta, tottelemattomuudesta ja rangaistuksesta.

Aikalaiskriitikot syyttivät ohjaaja Juli Raizmania pessimismistä ja yhteiskunnan ja ihmisten, erityisesti opettajien, näyttämisestä vääränlaisina. Raizman puolustautui väittämällä, että vain hyviä luonteenpiirteitä omaava "positiivinen sankari" sopii lähinnä ”lohdutuselokuviin” joissa asiat päättyvät hyvin hankaluuksista huolimatta. Taiteen tehtävä taas on tarttua yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja puhutella yleisöä. Raizman mainitsee esimerkkinä italialaiset neorealistit, joiden henkilöihin katsoja samastuu näiden puutteista huolimatta.

Parhaiden sosialistisen realismin perinteiden mukaan elokuvassa Jos se onkin rakkautta? yhteisö on kaikkivoipa. Sillä ei kuitenkaan ole yhtenäistä moraalista tukirankaa eikä se toimi kitkattomasti. Naispuolinen päähenkilö Ksenja saavuttaa kaiken, mitä vastuullisen neuvostosankarittaren tuleekin saavuttaa: elokuvan lopussa hän ei ole enää hupsu nuori tyttö, vaan ymmärtää asettaa elämässään opiskelun kaiken muun edelle. Katsoja kuitenkin huomaa, että jokin Ksenjassa on muuttunut: tulevaisuus odottaa, mutta se näyttää yhtä harmaalta kuin betonielementit lumettomassa talvessa. Toinen päähenkilö Boris säilyy omana itsenään, mutta selitys on luettavissa pojan paremmasta perhetaustasta ja sodanjälkeisen neuvostoyhteiskunnan sukupuolirooleista.

Raizmanille ominaisesti tarina esitetään kuin se olisi suoraan elävästä elämästä. Aleksandr Haritonovin kuvaus pysyttelee läpi elokuvan suoraan edestä taltioiduissa otoksissa, ainoana poikkeuksena metsässä kuvattu jakso, jossa käytetään erikoisempia kuvakulmia. Ksenjan roolin on saanut jo Grigori Tshuhrain elokuvassa Balladi sotilaasta (1959) näytellyt Zhanna Prohorenko. Boriksena elokuvadebyyttinsä tehnyt Igor Pushkarjov on kertonut, ettei usein tiennyt miten näytellä kohtauksissa, mutta Raizman oli äärimmäisen kärsivällinen. Erityisen vahvan roolin tekee Nadezhda Fedosova Ksenjan äitinä. Tämä illuusioton työläisnainen, jolle sana ´rakkaus´ on menettänyt merkityksensä, rakastaa lapsiaan niin että tuntuu.

Jos se onkin rakkautta? on kuvaus neuvostoyhteisöstä, jota suojasää eli Stalinin kuoleman jälkeinen asenteiden vapautuminen ei ole vielä koskettanut. Lopussa Ksenja kuitenkin toteaa lumen taas sulaneen.

Mia Öhman 17.6.2015

Kirjallisuutta: 
Woll, Josephine: Real Images: Soviet Cinema and the Thaw, 1999
Zelitshenko, N.: Kogda film okontshen: Govorjat rezhissjory Mosfilma, 1964

No comments: