Westfront 1918

G. W. Pabst: Westfront 1918 (DE 1930).

Länsirintamalla 1918 / Västfronten 1918 / Comrades of 1918.
    DE 1930. PC: Nero-Film AG (Berlin). P: Seymour Nebenzahl.
    D: G. W. Pabst. Ass D: Paul Falkenberg, Victor Trivas (?). SC: Ladislaus Vajda – dialogue: Peter Martin Lampel – based on the novel Vier von der Infanterie: ihre letzten Tage an der Westfront 1918 (1929) by Ernst Johannsen. DP: Fritz Arno Wagner, Charles Métain – 1,19:1. AD: Ernö Metzner – Willy Reiber (Ausführung). ED: Wolfgang Loë-Bagier, Hans Oser. M: Alexander Laszlo. S: Karl Brodmerkel, Guido Bagier, Joseph Massolle – Tobis-Klangfilm. Advisor: André Saint-Germain.
    C: Fritz Kampers (Bayer / the Bavarian), Gustav Diessl (Karl), Hans Joachim Moebis (Student), Claus Clausen (Leutnant / Lieutenant), Jackie Monnier (Yvette, the Frenchwoman), Hanna Hoessrich (Karl's wife), Else Heller (Karl's mother) Gustav Püttjer (Hamburger), Carl Balhaus (the butcher's apprentice), Wladimir Sokoloff (Proviantmeister / Essensträger).
    Dreharbeiten: 1.2.–18.5.1930 Petershagen bei Frankfurt/Oder.
    Uraufführung: 23.5.1930.
    Helsinki premiere: 18.8.1930 Royal, distributor: Aktiebolaget Royal Film Osakeyhtiö – classification 16407 – K16 – Originalfassung 98 min, 1957 re-release version 88 min – Finnish original release version 2670 m / 98 min
    SFI-FA print (source: Staatliches Filmarchiv der DDR from a British print with a BBFC seal) with selected caption intertitles in English and e-subtitles in Finnish by Lena Talvio (made without a proper dialogue list from a print with a lot of dialogue that is hard to understand, secondary to the plot), a print of 90 min, Cinema Orion, Helsinki (Centenary of the First World War), 2 Sep 2014

G. W. Pabst was the first to make a great sound film about the First World War. Westfront 1918 had its premiere half a year before Lewis Milestone's masterpiece All Quiet on the Western Front. Two years later Bernard Natan and Raymond Bernard, having seen and been impressed by Pabst and Milestone, topped both with Les Croix de bois, but all three films summed up something deeply original about the carnage which was almost beyond comprehension, and beyond art in the traditional sense.

Pabst made many great films, and among them Westfront 1918 is exceptional in its realism, although Pabst denied any special attachment to realism. He had become famous with films that were seen as representatives of Neue Sachlichkeit. In Die freudlose Gasse shocking truths about postwar misery were observed at a cool distance.

Westfront 1918 is not a cool film. There is tough honesty in its account of the circumstances at the front – and perhaps more shockingly of the human condition at home. Karl's disappointment at what he experiences during his brief furlough at home is so thorough that there is a dimension of suicide in his eagerness to volunteer on a frontline mission.

Pabst does not wallow in misery. He shows the infernal pressure at the front but also the moments of joy – the camaraderie, the jokes, the singing, the parties, the young love between the Student and Yvette, the fascination of the single female performer, the exhilarating brass band, and the engrossing marches. He set a model which I think influenced even Renoir in La grande illusion.

Pabst shows us Karl's utter disappointment at home, but he makes us also understand the viewpoint of his wife and his mother whom he has not visited in 18 months. "You should not leave a wife alone for such a long time". "Sag doch ein gutes Wort. Bin doch deine Frau".

There is nothing wrong with the performances, but the characters and the actors are not as unforgettable as in Pabst's other masterpieces.

The cinematography by Fritz Arno Wagner and Charles Métain is top-ranking, and perhaps an influence for Jules Kruger and René Ribault in Les Croix de bois. The art direction by Ernö Metzner feels authentic and convincing. There is a quasi-documentary passion in the reconstruction of the trenches and the dugouts.

The soundscape is powerful in this early sound film. Much of the dialogue is unintelligible and perhaps meant as ambient sound.

The print viewed was a duplicate of a third generation or more. Mostly the visual quality is good, but in the first reels there are damages of wear from the sources used. Shot in early sound aperture, we screened this in Academy which works fine, too.

Our programme note, edited from the book by Barthélemy Amengual by Sakari Toiviainen

Westfront 1918, yleisen mielipiteen mukaan Pabstin realistisin filmi, sijoittuu heti kohta fantasian puolelle. Mutta kyse on todesta fantasiasta. Todellisuus saavuttaa siinä niin kammottavat mittasuhteet että se koskettaa myyttiä, ylittää ihmisjärjen mahdollisuudet ymmärtää sitä, ajatella sitä oikeissa suhteissaan. Pabst muuten ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan, ja kuten useimpien meistä hänen on ollut pakko rakentaa näkemyksensä sodan mytologiasta, veteraani-folkloresta käsin. Tämä ehkä selittää filmin epädramatisoidun rakenteen sarja peräkkäisiä "tauluja" - sekä tyyliä hallitsevan omituisen dialektiikan. Pyrkimys tavoittaa legendan ilmapiirin samoin kuin kuin pyrkimys asiallisuuteen on siinä määrin vallalla että tuloksena on enimmäkseen abstraktio.

"Koraalisella" tavalla Pabst kertoo meille neljästä jalkaväen sotilaasta jotka ovat uponneet asemasotaan kuin rotat, Ekspressionismin sulkeutunut maailma on realistisena läsnä tässä tilassa jota rajoittavat joka puolelta juoksuhaudat, kranaatit, rauniot, kuoleman alituinen uhka. Perspektiivitön horisontti on aina kuin tukossa: kaasua tai usvaa. Ja jos tämä verho yhden kerran aukeaa, se paljastaa rynnäkköä tekevät ranskalaiset joukot.

Se oli auki kerran aikaisemminkin lomalla olevan Karlin etsiessä omiaan. Viimeistelty, ahdistuksesta ja "myyttisestä" atmosfääristä raskas valokuvaus vaihtuu silloin ehdottoman realistiseksi, tehokeinoja kaihtavaksi, sanottakoon se vielä kerran, "italialaistyyppiseksi" kuvaukseksi, Jälleen tapaamme Pabstilla tutun perheenemäntien jonotuksen lihakaupan edessä, turmeltuneen lihakauppiaan jonka Karl löytää vaimonsa sängystä. Yhteiskunnasta irronneet, sodan karaisemat sotilaat muodostavat veljellisen rodun joka tuntee toisensa vain rintamalla. Tämä lopullinen halkeama - joka esiintyy myös Milestonen elokuvassa Länsirintamalta ei mitään uutta - sulkee kehän maailmankaikkeus - hauta.

"Kammottava todellisuus on erottamaton kehästä jolla mielikuvituksemme sen ympäröi", huomauttaa Kracauer. Ja vielä: "kaikissa elokuvissa sota on enemmän eletty kuin esitetty". Huomatkaamme että Pabst, joka tässä ei pysty herättämään henkiin todellisuutta kaikessa alastomuudessaan, yrittää löytää sen fantasiasta turvautumalla ekspressionismiin.  Enemmän kuin sotaa hän maalaa sodan painajaista. Hänen näkemyksensä on ylevämielisen sivullisen, lisättynä poleemikon näkemyksellä. "'Todella nähty kauhu ei voi olla yhtä kauhean kuin varjon herättämä kauhu", Tästä Bela Balazsin näkökannasta voidaan keskustella; joka tapauksessa se on Westfrontin Pabstin näkökanta.

Kuitenkin kauhun rekisteri on alistettu banaaliuden, arkipäivän rekisterille. Puuseppä, koko työpaja _ valmistaa koneellisesti korkeita kasoja puuristejä. Sairaalana palveleva vaurioitunut kirkko kaikuu mielipuolisista lauluista, huudoista, kaiuista kuin asema. Huolimatta vilaukselta nähtävien reisien herättämästä eroottisesta latauksesta teatteriesitys ei merkitse juhlaa eikä tapausta. Opiskelijan rakkausjutussa Yvettan, pikku ranskattaren kanssa on jotakin alistunutta, mitätöntä, surullista, raukeaa, joka sulattaa sen sodan yleiseen harmauteen, kun sen paremminkin pitäisi valaista sitä. Jopa Karlin loma kuluu kuin paha uni. Pabstin tyylissä toteutuu pelottavan liioittelun ja etäisyyden, viileyden ja vimman synteesi.

Elämä ja kuolema, elämä kuolemassa, Päinvastoin kuin Milestone (Länsirintamalta ei mitään uutta) tai joku Renoir (Suuri illuusio) Pabst on tässä filmissä aina sen ulkopuolella mitä hän näyttää, todistaja toiselta planeetalta. Jopa pateettisuus (ranskalaisten ja saksalaisten kuolevien kädet jotka yhtyvät viimeisessä kuvassa), jopa traagisuus (opiskelijan ruumiin käsi joka kohoaa mudasta) ovat siloisia. Pimeys, lika, muta, nälkä, jano, intohimo, kärsimys ovat vailla lihallisuutta, aineellisuutta, inhimillisyyttä. Moralisti siinä puhuu, ei realisti. Sota siinä – abstraktistisesti ottaen – ulvoo, eivät sen uhrit. Tämän abstraktisuuden todistaa erityisen hyvin kohtaus, jossa opiskelija täytettyään tehtävänsä saa salaa upseerien ateriasta pihistetyn muona-annoksen (varovainen näpäytys hierarkioille). Pabst pitäytyy vain sodan aikaansaamassa ihmisen alennuksessa. Nuori sotilas syö ruuan raa'asti ahmien, eläimellisen keskittyneesti. Ihminen hänessä on alentunut mekaanisuuteensa. Hän ei lopeta annostaan. Palvelijan, joka säälien katsoo hänen syömistään, veljellinen hymy antaa inhimillisyyttä heidän keskinäiselle suhteelleen (veljeydelle), muttei itse tapahtumalle. Olemme kaukana siitä "syvällisestä laulusta" jota syöminen on elokuvassa Länsirintamalta ei mitään uutta – niin Remarquella kuin Milestonella -, elokuvassa Suuri illuusio, kaukana niistä elementaarisista onnen hetkistä, joita kieltäymykset ja kuoleman pelko kaikkina aikoina ovat kehittäneet sotilaissa, lapsellisista viattomista iloista, joita heidän heidän muistonsa eivät lakkaa nostalgisesti tilittämästä.

Oli miten oli, Pabst ei tässä filmissä ole kokonaan luopunut estetismistä. Voidaan jopa ajatella, että näissä ruumiissa, katkenneissa puissa, kypärissä, hiekkasäkeissä ja raunioissa on tarpeetonta, sopimatonta kauneutta. Mutta abstrahoinnin, etäisyyden ja passiivisuuden voimalla Pabst onnistuu tekemään niistä itse sodan yhteenvedon. Sotahan se juuri "objektiivisesti" ottaen tekee tästä hirvittävästä kauneudesta äärimmäistä ivaa. Tämän käsittämättömän kärsimyksen – kenen ansiosta? Mistä välittämättömästä sallimuksesta – tragediasta tulee, Hubert Gignouxi'n kauniin määritelmän mukaan, "jumalten komediaa". Huomiot, joita Guido Aristarco on tehnyt Remarquen kirjasta pätevät yhtä lailla Pabstin filmiin: Länsirintamalta ei mitään uutta käsittelee sotaa kaikkien todellisten yhteyksien ulkopuolella olevana ilmiönä. Se ei tiedä Hitlerin noususta, neuvostososialismista, Saksan ja Unkarin toteutumatta jääneistä vallankumouksista. Se on vain yksilön epätoivoinen laulu, siinä pasifismi, kiistaton mutta abstrakti, agnostinen taipuminen irrationaalin edessä: "Elämä joka on vienyt minut tänne asti, on vielä läsnä käsissäni ja silmissäni. Olinko minä sen herra? En tiedä, mutta niin kauan kuin se on siellä, se etsii tietään, hyväksyen tai hyväksymättä sitä voimaa joka minussa on ja joka sanoo minä." (Erich Maria Remarque)

- Barthélémy Amengual: Georg Wilhelm Pabst, Seghers 1966 - ST