Daguerréotypes (2014 digital restoration in 2K)

Daguerrotypen – Leute aus meiner Strasse. FR/DE 1975. PC: ZDF / Ciné-Tamaris / INA. P+D+SC+narrator: Agnès Varda. DP: Nurith Aviv, William Lubtschansky – 16 mm – 1,37:1 – Eastmancolor - blown up to 35 mm. M: from the Paris Accordéon. S: Antoine Bonfanti, Jean-François Auger – mono. ED: Gordon Swire, Andrée Choty. Mixing: Maurice Gilbert. Featuring: inhabitants and shopkeepers of Rue Daguerre (Paris 14e), Mystag the magician. Shooting: October-November 1974 and February 1975 – Rue Daguerre, Parc Montsouris (XIVe arrondissement), Esplanade du Trocadéro-Parvis des droits de l'homme (XVIe arrondissement). First telecasts: ZDF 24.6.1975, TF1 29.11.1976 – tv documentary – long métrage documentaire – MEKU 7.3.2016 – K7 – 80 min
    2012 digital restoration in 2K, based on the 35 mm negative.
    2K DCP from Ciné-Tamaris with English subtitles viewed at Cinema Orion, Helsinki (Agnès Varda), 16 March 2016

Agnès Varda's loving tribute to her home street, the little Rue Daguerre. Made only 40 years ago, it shows a way of life and a way of trade that have already changed. There is a still a strong sense of an organic community here, organic solidarity in the sense of Durkheim, Gemeinschaft in the sense of Tönnies and Weber.

The film is politely familiar and deferential. We get to observe the trade taking place at the Au Chardon Bleu perfumery, the Paris Accordéon store, a grocery store, a hairdressing salon, a clock repair shop, a charcuterie, a laundry, a driving school, a tailor, and naturally a boulangerie where bread and baguettes are baked in an oven heated by live fire. Gas bottles are changed, and a postlady delivers mail to everybody. A little boy plays "Sous les ponts de Paris" charmingly on the accordeon. Familiar faces start to reappear in the different destinations. There is a montage of them telling when and where they have come from to Rue Daguerre. In another montage they tell how they discovered their spouses. Everyone's eyes are shining in that montage. And there is a final montage of poses of the protagonists. A playful "narrative framework" is provided by Mystag the Magician who reads aloud the opening credits and whose show is a centerpiece of the movie. He swallows fire, turns fire into money, pierces a beautiful woman's head with knives, and hypnotizes a voluntary patron to a state of total paralysis.

There is a warm, lively, and intimate sense of colour in the cinematography. This appealing glow has been preserved in the digital transfer successfully.

OUR PROGRAM NOTE BASED ON CINE TAMARIS LE SITE OFFICIEL AND WIKIPEDIA L'ENCYCLOPEDIE LIBRE:
OUR PROGRAM NOTE BASED ON CINE TAMARIS LE SITE OFFICIEL AND WIKIPEDIA L'ENCYCLOPEDIE LIBRE:

Katukyltti: ”14e Arr:t. Rue Daguerre. 1787–1851. Yksi valokuvauksen keksijöistä”.
    ”Eräs katu Pariisissa... joka on kiertänyt maailman.”
    ”Daguerréotypes ei ole elokuva 14. arrondissementin pittoreskista Daguerre-kadusta; se on elokuva Daguerre-kadun pienestä osasta numeroiden 70¬90 välillä; se on vaatimaton ja paikallinen dokumentti hiljaisesta enemmistöstä; se on korttelialbumi; se esittää stereodaguerrotyyppisiä muotokuvia; se on arkisto vuoden 2975 arkeososiologeille. Minulle se on Opéra-Daguerre. [Daguerre oli nimeltään myös legendaarinen oopperalavastaja].” Agnès Varda

Yleensä staattisena pysyvällä kamerallaan Agnès Varda filmaa naapureidensa arkielämää. Vailla määrättyä tarkoitusta (”mistä tässä elokuvassa on kyse, onko se reportaasi, kunnianosoitus, valitusvirsi, syytös, lähestymisyritys?”) hän luo teoksen, joka on sekä yhteiskunnallinen raportti että runollinen essee.
    Kauppiaiden taustojen selvitys paljastaa muuttovirran suuntia: nämä rue Daguerren pariisilaiset ovat kotoisin Akvitaniasta, Auvergnesta, Bretagnesta (monilukuisimpina, sillä Montparnassen asema on parin askeleen päässä), Normandiasta tai Tunisiasta.
    Kauppiaiden keskuudessa leijailee toisinaan Jacques Demy -musikaalin ilmapiiri. Odotamme kuulevamme Rosalie Vardan laulavan ”je voudrais de l’eau de Cologne pour une amie” (”haluaisin kullalleni kölninvettä”) Au Chardon Bleu -myymälän Léoncelle ja Marcellelle. Tai parturi Yvesin hoilaavan ”au revoir mon chéri, travaille bien” (”näkemiin rakkaani, hyvää työpäivää”) kun hänen poikansa tulee syleilemään häntä ennen kouluunlähtöä.
   Huomio 35 vuoden aikana tapahtuneista yhteiskunnallisista muutoksista: taikuri Mystag käyttää yhdessä tempuistaan France-Soir -sanomalehteä, jossa on viidellä palstalla otsikko ”Abortti: totuuden hetki” (terveysministeri Simone Veilin ajama abortin salliva laki tuli voimaan tammikuussa 1975). Esillä on katoavia ammatteja: trikootavara-ala, hajuvesiliikkeet, kellokorjaamot, värikauppa. Leipurit paistavat leipää yhä tulella, mutta ala on vaativa, kun patonki maksaa vain 85 senttiä frangiaikaan. Pienen autokoulun oppilaiden ja taikuri Mystagin näytöksen yleisö on moniväristä; mukana on mustia ja valkoisia pohjoisafrikkalaisia.
    Elokuva on eräs yhteenveto Agnès Vardan pitkän linjan työstä, jossa hänen tarkkaavainen katseensa löytää tällaisesta mikrokosmoksesta ihmisolemuksen perustavia toiveita ja unelmia.

– Lähteinä Ciné Tamaris, le site officiel Agnès Varda, Jacques Demy (alun sitaatit) – ja Wikipédia, l’encyclopédie libre (itse esittely) AA 16.3.2016