Kverulanten. FI 2014. PC: Solar Films Inc. Oy. P: Markus Selin, Jukka Helle. D: Dome Karukoski. SC: Dome Karukoski, Tuomas Kyrö - based on characters created by Tuomas Kyrö. DP: Pini Hellstedt - all digital - colour - 2,35:1. AD: Betsy Ångerman-Engström. SFX: Konsta Mannerheimo, Raine Toikkanen. Cost: Anna Vilppunen. Makeup: Kata Launonen. M: Hilmar Örn Hilmarsson. ED: Harri Ylönen. S: Tuomas Klaavo.
C: Antti Litja (Mielensäpahoittaja), Petra Frey (Emäntä), Mari Perankoski (Miniä), Iikka Forss (Poika), Viktor Drevitski (Sergei), Bruno A. Puolakainen (Tarasenko), Alina Tomnikov (Ljudmila), Janne Reinikainen (Tohtori Kiminkinen), Timo Lavikainen (taksinkuljettaja), Kari Ketonen (Sakke Intonen), Mikko Neuvonen (Stinde), Nelly Hristova (kaupan kassa), Sulevi Peltola (potilas Helminen), Matti Rönkä (uutistenlukija), Hanna Karlsson (Mia, lapsenlapsi), Ronja Porthan (Melissa, lapsenlapsi), Lenita Susi (Mirkku, lapsenlapsi), Rosa Autio (kahvilan myyjä), Emilia Suoperä (kahvilan myyjä), Maria Loikala (hampurilaisravintolan myyjä), Sirkka Rautiainen (parkkipirkko), Minna Koskela (naapuri), Jukka Helle (postinjakaja), Evgenia Podymalkina (ravintolan esiintyjä), Mihail Vasiljev (ravintolan esiintyjä), Atso Akkanen (tarjoilija), Jonni Karvosenoja (Mielensäpahoittaja lapsena), Ville-Veikko Niemelä (Mielensäpahoittaja nuorena), Mikko Marttala (Mielensäpahoittaja keski-ikäisenä).
Helsinki premiere: 5.9.2014, distributed by: Oy Nordisk Film Ab – MEKU 2014 – S – 104 min
A 2K DCP from Nordisk Film Finland viewed at Cinema Orion, Helsinki (Antti Litja), 5 Aug 2015
The official synopsis: "The Grump is a man from the past. A man who knows that everything used to be better in the old days. Pretty much everything that's been done after 1953 has managed to ruin The Grump's day. Our story unfolds as The Grump takes a fall from his basement steps, hurting his ankle. He has to spend a weekend in Helsinki to attend physiotherapy. The Grump doesn't like this for four reasons: 1) He has to take a taxi. 2) He can't take daily care of his wife, an Alzheimer patient. 3) He is unable to drive, which means he might have to sit in a car with a female driver. 4) He has to spend time with his family. The daughter-in-law is a career woman, not keen to spend time with The Grump when he comes to the city, either. Her boss has given her the task to look after Russian businessmen supposed to close a major deal over the weekend. It doesn't make her any happier when The Grump decides to help with the deal. Then The Grump has to face his useless son to become the father he never was... " (Solar Films)
Our tribute to the talented Finnish New Wave actor Antti Litja ended with his recent hit film The Grump, based on a popular character created by the writer Tuomas Kyrö and already impersonated previously by Antti Litja in other media, originally and memorably on the radio.
The story has affinities with the classics of Leo McCarey (Make Way for Tomorrow) and Yasujiro Ozu (Tokyo Story), but in this comedy the generation clash is more merciless and extreme. The 80+ The Grump is a figure of the past and a target of comedy, but while we laugh at him we realize that he is also an embodiment of the future shock, the extreme change that has happened during a lifetime in Finland and elsewhere. It is a story of modernization and urbanization, universally relevant.
I was also thinking about another New Wave actor, Jack Nicholson, and his performance in About Schmidt. Also he plays a character who plans to spend his retirement days with his wife. His wife dies; The Grump's wife has Alzheimer's disease. "In old age we were supposed to have time for each other". "I was expecting us to live together to the end".
The obvious and well-known comedy catchphrases of Tuomas Kyrö's The Grump stories are repeated quickly in the beginning. The audience would be expecting them anyway. But the film gets deeper. It is about how gender roles have changed profoundly in one generation. It is about a basic naive trust in the neighbour that The Grump still has but for which he gets abused in the city.
The Grump stories are a parody of the "it was all better in the past", "the good old days" mentality. The original Finnish title Mielensäpahoittaja is difficult to translate. It means someone whose dominant character is to take offense. The recurrent phrase in the stories is "kyllä minä niin mieleni pahoitin... ", "I was so offended by... ", followed by a remark about a major or trivial change in life, such as Finnish success in sports, a changed anchorman in the newscast, or new technology in banks. "The first one is always the best", finds the Grump.
A major recurrent figure in the contemporary Finnish cinema of the last decades is The Harridan. This time it is Mari Perankoski's turn to impersonate her. Her husband, the grump's son, is a wimp. The characters start as caricatures but grow in complexity, thanks to the talent of the writer-screenwriter, the director Dome Karukoski, and the actors. There is something Molièrian or Balzacian in the way in which the characters are introduced by a single dominant trait, and in the way a richness of life is revealed in them.
A great performance by Antti Litja.
Visual quality: no problem with the digital quality in interiors, urban scenes, and shots of people; nature footage fails to convince (especially the colour), and the manipulated flashbacks look tricky.
BEYOND THE JUMP BREAK OUR PROGRAMME NOTE BY JOONA HAUTANIEMI:
BEYOND THE JUMP BREAK OUR PROGRAMME NOTE BY JOONA HAUTANIEMI:
Tuomas Kyrön 2010-luvulla ilmestyneistä, toistaiseksi neljästä Mielensäpahoittaja-romaanista on viiden viimeisen vuoden aikana muodostunut todellinen ilmiö. Monelle on tullut tutuksi sananparsi: ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”. Menestys ei ole rajoittunut ainoastaan kirjoihin, vaan nimihenkilö, yrmeä karvahattuinen kahdeksankymppinen on seikkaillut lisäksi niin teatterin lavoilla eri puolilla Suomea, radiokuunnelmissa kuin valkokankaallakin. Kyrö käsikirjoitti suositun aiheensa pohjalta noin 500 000 katsojaa elokuvateattereihin keränneen teoksen yhdessä ohjaaja Dome Karukosken (s.1976) kanssa ja mukaan pääosaan houkuteltiin jo kuunnelmien monologeissa tälle nykyajan Havukka-ahon ajattelijalle äänensä antanut Antti Litja (s. 1938). Legendaarinen näyttelijä muistetaan erityisesti rooleistaan Risto Jarvan elokuvissa Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975), Loma (1976) ja Jäniksen vuosi (1977) sekä monipuolisesta urastaan teatterissa. Dome Karukoski on puolestaan menestyneimpiä 2000-luvun suomalaisia elokuvaohjaajia, joka töissään kuten Tyttö sinä olet tähti (2005), Kielletty hedelmä (2009) ja Napapiirin sankarit (2010), on käsitellyt usein nuoremman sukupolven elämää. Mielensäpahoittajassa Karukoski on ottanut tarkasteluun vanhempiensa ikäpolven näkökulman Litjan hahmossa ja kertoo tehneensä elokuvan pääasiassa oma, yli 80-vuotias isä mielessään.
Karukoski ja Kyrö osuivat selvästi johonkin tavoittaessaan suuren yleisön, joka koostui varsin eri-ikäisistäkin katsojista. Suosiolle ja näin elokuvan onnistumiselle on löydettävissä useita syitä. Mielensäpahoittaja oli suosittu kirjasarjan, äänikirjojen ja teatteriesitysten osalta, mutta Dome Karukosken aiempi suosio elokuvillaan, kuten sitä edeltäneellä Leijonasydämellä (2013) ja Antti Litjan mainio, koko elokuvaa kannatteleva roolisuoritus maalta loukkaantumisen vuoksi kaupunkiin ja erilaiseen ympäristöön, miniän ja pojan kotiin saapuvan, alati valittavan äijänkäppänän osassa edesauttoivat ilmiön syntyä. Myös Mari Perankosken komediennen taidot pääsevät oikeuksiinsa urakeskeisenä miniänä ja Iikka Forss tekee omalta osaltaan hienon roolin Mielensäpahoittajan nyhverönä pehmopoikana.
Vaikka Mielensäpahoittaja on pitkälti Antti Litjan näyttelijäntaidon juhlaa ja herkullisten henkilöhahmojen muodostama, persoonallisestikin toteutettu, humoristista dialogia ja tilanteita sisältävä kokonaisuus, on viihdyttävästä elokuvasta erotettavissa useita myös syvällisempiä ja koskettaviakin teemoja. Yleisö on ottanut omakseen sysisuomalaisen, kansanomaisen, kaikesta valittavan hahmon, jonka mukaan kaikki oli parempaa vuonna viiskyt ja kolme. Jääräpäisyydestään huolimatta miehestä voi löytää kuitenkin hitusen omaa filosofiaansa, elämänviisauttakin ja jopa lämpöä. Tällaisia persoonallisuuksia ja vastarannankiiskejä, jotka eivät sopeudu nykyajan nopean menoon löytyy varmasti yllättävän monen lähipiiristä, joten samastumispintaa on. Vaikka elokuvan henkilöhahmot ovat melko karrikoituja, löytyy Mielensäpahoittajasta arjen realista tarkastelua ja nykyajan yhteiskuntakritiikkiäkin. Tragikoominen elokuva luo osaltaan kuvan sukupolvien välisestä kuilusta Mielensäpahoittajan ja tämän pojan perheen kautta. Tässä kohtaamisessa vanhakantainen, maalainen ja perinteinen sekä urbaani alati nopeampi nykyaikainen elämäntapa vempaimineen ja uusine kotkotuksineen joutuvat törmäys-kurssille.
Mielensäpahoittaja huomioitiin myös ulkomailla sikäli näyttävästi, että se pääsi mukaan Toronton elokuvafestivaaleille, jossa se keräsi innostunutta yleisöä. Elokuva on myyty edellisten Karukosken teosten tavoin useaan maahan. Karukoski sai ennen Mielensäpahoittajan ensi-iltaa hienon kansainvälisen tunnustuksen elokuvantekijänä, kun amerikkalainen Variety-lehti nosti joulukuussa 2013 hänet kymmenen vuoden kiinnostavimman ohjaajan joukkoon. Myös Antti Litja on erittäin tyytyväinen Karukosken ohjaukseen ja ylistää tämän tapaa työskennellä. Litjan mukaan Karukoski on peräti yksi kaikkien aikojen kolmesta parhaimmasta suomalaisesta ohjaajasta, Nyrki Tapiovaaran ja Risto Jarvan ohella.
- Joona Hautaniemi 5.8.2015
TUOMAS KYRÖ:
Siinä on mukana värit ja ääni. Sen ovat atk-koneillaan kirjoittaneet lättähattujen suosikit ohjailija Dome Karukoski ja kirjailija Tuomas Kyrö. Kyllä ovat minulle vieraita nimiä. Itseäni näyttelee Litjan Antti, hänestä olen aina enemmän pitänyt kun ei ole mikään tyhjännauraja.
Minustahan se kertoo. Kahdeksankymmentä olen jo täyttänyt ja aina kotonani asunut. Verkot pitää katsoa, perunat nostaa ja hommat hoitaa. Puhumattomuudella Sysi-Suomessa on aina pärjätty. Mutta sitten loukkaan jalkani ja joudun lähtemään pääkaupunkiin muka johonkin vysioperatiaan. Taksipirssin kyydissä viedään sinne missä on raitiovaunuja eikä kukaan käytä päähinettä. Poikani jää kotiin, koska jonkun käytävä syöttämässä emäntä. Hänellä on herra Alshaimerin tauti ja sen takia joutui Kuusikodin vuodeosastolle. Isoa taloa joudun nykyään asumaan yksin. Meitin poikaa näyttelee semmoinen kuin Iikka Forss. Kyllä en tiedä kumpi siinä on etunimi ja kumpi sukunimi.
Minun pitää mennä ensin miniän tykö. Kovasti on tämä Mari Perankoski niin kuin miniän pitää olla. Se pelkää minua ja minä vähän häntä. Enemmän on hänessä nättiä näköä kuin työihmisen näköä. Kyllä en löydä viikonlopun aikana miniän kanssa yhteistä kieltä. Olen tottunut syömään eläimen kieltä ja miniä on enemmänkin opiskellut kieliä. Kuten esimerkiksi neuvostoliittoa.
Paljon on pääkaupungissa toisella tavalla kuin kotona. Emännät käyvät töissä ja isännät koulussa. Ihmisiä ja liesiä hipaistaan eikä naksautella tai kolauteta niin kuin minun maailmassani. Mutta talon ulkopuolella on hommat tekemättä. Rännit pitää putsia, välikaivo tyhjentää ja kyllä tarvitsee miniä apua tärkeässä neuvottelussa venäläisten kanssa. Koetan näyttää kuinka asiat tehtiin silloin kun kaikki oli hyvin. Nimittäin vuonna viisikymmentä ja kolme. Ei onnistu, tulee ongelmia ihmisten välille. Ja kansakuntien välille. Ja puun ja Voortti Eskortin välille.
5.9.2014 kaikki pahoittavat mielensä.
Tuomas Kyrö 24.4.2014
kirjailija
A stubbornly traditional eighty-year-old farmer — whose social attitudes verge on the prehistoric — raises hell when he is forced to move in with his sadsack, city-dwelling son and domineering daughter-in-law, in this hilarious social satire based on the wildly popular novel by Finnish author Tuomas Kyrö.
STEVE GRAVESTOCK (TIFF):
Based on Tuomas Kyrö's popular novel, Dome Karukoski's The Grump juxtaposes the rural values of yesterday's Finland with the country's contemporary urban reality, with alternately hilarious and touching results. The eponymous, unnamed hero (played by legendary Finnish actor Antti Litja) is an eighty-year-old farmer who, following a domestic accident, must come to Helsinki and stay with his youngest son, an unemployed New Age sad sack, and his Type A businesswoman daughter-in-law.
From the outset, the new houseguest is hell on wheels. His social attitudes are, at best, prehistoric: he's terrified of change and is generally averse to displaying any emotions save rage and frustration; he freaks out when he's served by a young black woman at a coffee shop; and he's flummoxed by his daughter-in-law's lavender-scented bathroom. (Lavender, he insists, was used to poison soldiers in the trenches.) Nevertheless, his generosity, dogged independence, and slow-food work ethic contrast vividly, and favourably, with the trendy attitudes and self-absorbed behaviour of those around him — and despite his gruff manner, it soon becomes apparent that the Grump is harbouring painful secrets that he is loath to address.
While this scenario could easily lend itself to Archie Bunker/Norman Lear-style bromides, Karukoski deftly sidesteps this potential pitfall by making his hero both unbearable and sympathetic, satirizing his prejudices and narrow-mindedness while lauding his honesty and validating his frustration with and resistance to modern times. In adapting a book many thought couldn't be brought to the screen, Karukoski has created an up-to-the-minute piece of social satire and further established himself as one of today's most versatile and inventive filmmakers.
STEVE GRAVESTOCK (TIFF)
No comments:
Post a Comment